Kiina, Kiina, Kiina

Suomen Pankin siirtymätalouksien laitos, BOFIT (nimi on vanhentunut ja ehdotukset sen vaihtamiseksi ovat kuulema tervetulleita, kunhan vain lyhenne säilyisi entisellään), juhli 20-vuotista taivaltaan äskettäin työn merkeissä analysoimalla Kiinan edessä ja jo sylissä olevia talousongelmia. Ongelmat kutsuvat esiin kysymyksen siitä, selviääkö Kiina haasteistaan nykypolitiikalla ja jos ei, onko maan johdolla taskussaan – tai hihassaan – uusia ratkaisukeinoja, joita sen ”poliittinen markkinatalous” mahdollistaa ja jotka ovat länsimaisten demokratioiden päättäjien ulottumattomissa. Niin vaikeaa kuin Kiinan johdon aivoituksia onkin tietää ulkopuolelta käsin, etsimättä tulee mieleen, että kun kommunistisen puolueen 100-vuotissyntymäpäivät on vietetty vuonna 2021 (nykyjohdon toimikauden päättyminen vuonna 2012 on toinen merkkipaalu), näitä keinoja, jos niitä on, tullaan kipeästi tarvitsemaan. Tietenkin niitä tarvittaisiin jo nyt, mutta tuon merkkipäivän takia aikanaan asetettu kansantalouden kasvutavoite on ollut poliittisesti ja imagollisesti niin tärkeä, että siitä pidetään härkäpäisesti kiinni, vaikka siinä ei talouspoliittisesti näyttäisi juuri mieltä olevankaan.

Ironisesti Hongkongiin viitaten voidaan sanoa, että koko Kiinassa, tosin vain taloudessa, on ”yksi maa, kaksi järjestelmää”: toisaalta valtio-omisteinen ja -johtoinen sektori (kuten pankit, avainteollisuusalat) ja yksityinen, vähemmän strategisesti tärkeä, jossa markkinat määräävät enemmän. Poliittinen järjestelmä on vaikeuksissa tämän kaksijakoisuuden kanssa.

Kiinan kansantalouden keskeiset tunnusluvut osoittavat alaspäin. Bruttokansantuotteen kasvu on hidastunut voimakkaasti virallisestikin, ja tosiasiassa mitä ilmeisimmin vielä enemmän. Riippumattomista arvioista käy ilmi, että vuosiin 2012-13 asti viralliset vuosiluvut vastasivat kutakuinkin hyvin ensin mainittujen keskiarvoa. Sen jälkeen ne ovat alkaneet erota toistaan yhä enemmän, ja viimeisimmät viralliset luvut eivät enää ole edes tilastollisen virhemarginaalin sisällä.

Myös investointien kasvu hidastuu, vaikka se on yhä erittäin nopeaa ja nopeana pysyneekin. Toisaalta kansantaloustieteen opit eivät anna vastausta kysymykseen, mikä on ”oikea” investointien taso. Jos kuitenkin investoinnit suhteutetaan väkilukuun, ne ovat edelleen melko pienet. Samoin ovat yksityissektorin investoinnit, syystä että pankit perinteisesti suosivat luotonannossan valtion omistamia yrityksiä. Tämä selittää osaltaan myös Kiinan suurta niin sanottua varjopankkisektoria.

Kiinan maksutase on vielä hyvässä kunnossa (vaihtotase on ylijäämäinen, vaikka enää vain alle kaksi prosenttia bkt:stä). Huomionarvoista on kuitenkin, että Kiina on enää helpottanut vain pääoman tuontia; kokonaisuutena tarkasteltuna pääomaliikkeiden vapautta on rajoitettu vuosista 2015-16 lähtien. Pahaenteistä on sekin, että kauppataseen ylijäämän viimeaikainen kasvu johtuu enemmän tuonnin supistumisesta kuin viennin kasvusta.

Kiinan rahoitussektori on tiukasti valtion käsissä; sitä kuvaakin kolme asiaa: 1) se on sosialistinen, 2) maailman suurin ja 3) suljettu. ”Sosialistisuus” näkyy paitsi omistuksessa myös toimintapolitiikassa, jossa valtiolla (ja sen taustalla puolueella) on voimakas ote. Rajoitettua yksityisomistusta ja vielä rajoitetumpaa ulkomaalaisomistusta on sallittu teknisen ja liiketoimintaosaamisen lisäämiseksi, todellista valtaa ei.

Kansantalouden velkaantuminen on tunnistettu Kiinan ongelmaksi jo vuosia sitten, ja se kasvaa edelleen. Velkaa on keskushallinnolla, mutta ei hälyttävää määrää; sitä on maakunta- ja paikallishallinnoilla, ja se on jo hälyttävän suuri. Lisäksi velkaa on yrityssektorilla, ja se vasta suuri onkin, ja kun se on enimmäkseen valtion yrityksillä, sekin kiertyy suoraan tai mutkien kautta valtion vastuiksi. Ongelmaluottojen määrän kasvu on tunnustettu virallisestikin, ja pankkien vakavaraisuusaste on laskemassa, joskaan ei vielä hälyttävälle tasolle. Tilastojen luotettavuudesta voi tässäkin olla montaa mieltä.

Kiina kokonaisuutena tarkastellen on kuitenkin maailmanmitassa erittäin suuri velkoja: saatavat ovat arviolta yli 2000 miljardia dollaria suuremmat kuin velat. Vastaus näennäiseen arvoitukseen on: kotitaloudet, joiden säästämisaste on eri syistä edelleen erittäin korkea. Se on itse asiassa niin suuri ja säästetyt määrät sellaisia, että ne selittävät jopa monia talousoppineita ja -poliitikkoja ymmälleen saattanutta maailmanlaajuista korkojen itsepäistä alhaisuutta. Niinpä jos kiinalaisten kotitalouksien säästäminen jostain syystä oleellisesti supistuisi (esimerkiksi sosiaalipoliittisilla uudistuksilla, jotka korvaisivat varautumista säästämällä elämän kolhuihin), sillä voisi olla maailmanlaajuisia taloudellisia seurauksia.

Oikeilla valuutoilla mitattuna Kiinan kansaintalous saavuttaa, jos menneitä kasvuvauhteja ekstrapoloidaan, Yhdysvaltain koon vuoden 2030 tienoilla. Mutta jos kaikkein pessimistisimmät arviot sen todellisesta kasvuvauhdista pitävät paikkansa, tavoittamiseen voi mennä hyvinkin pitkään. Vielä enemmän tavoitettavaa on tietenkin per capita -luvuissa, jotka eivät nähtävissä olevassa tulevaisuudessa realistisesti arvioiden voi nousta kehittyneiden maiden tasolle.

Kiinan työvoiman määrä pienenee jo, ja esimerkiksi sisäisten siirtotyöläisten potentiaali on eräiden arvioiden mukaan jo laskenut varsin alas, 30 miljoonaan (kaikkiaan heitä on nykyisin arviolta 290 miljoonaa). Kiina ei enää kuulu halvimman työvoiman maihin. Ylipäänsä ei niin sanottuun ekstensiiviseen kasvuun enää ole entisessä määrin edellytyksiä; nyt olisi pystyttävä nostamaan tuottavuutta. Se edellyttää koulutustason nostamista, eikä vain peruskoulutuksen, vaan myös korkeakoulutuksen. Nykyään Kiinassa kymmenesosalla työvoimasta on korkeakoulututkinto, kun se teollisuusmaissa on parhaimmillaan 40 prosentilla. Huippuyliopistot ovat kyllä maailman huippua, mutta samaa ei voi sanoa korkeakoulujen keskitasosta.

Kiinan tavoitteet johtoaseman saavuttamisesta erinäisillä teknologian osa-alueilla, joista tekoäly lienee saanut suurinta julkisuutta, osoittavat sen ymmärtävän tason nostamisen tärkeyden, ja saavutuksiakin on, mikä näkyy esimerkiksi patenttihakemusten määrän kasvussa. Laatu on kuitenkin siinäkin oleellisen tärkeä, eikä se vielä vastaa sitä, mitä teollisuusmaissa on saavutettu. Vaikka R&D-investointien määrä on dollareissa suuri, osuutena kansantaloudesta ne ovat alle OECD-maiden keskiarvon. Kaiken kaikkiaan: tuottavuus on yhä matala. Myönteisesti tulkiten nämä tunnusluvut tietysti kertovat myös siitä, että tilaa talouskasvun jatkamiselle yhä on. Niissä eivät toisaalta näy ne hyvin merkittävät uhkat ja rajoitukset, joita koituu Kiinan suhteen yhä voimakkaammin tunnetusta vastarinnasta sen omiaan suosivan teollisuus-, teollisoikeus- ja kauppapolitiikan takia, ja mikä Yhdysvaltain kohdalla on johtanut suoranaiseen kauppasotaan Kiinan kanssa, tai ainakin melkein.

Näiden ja muiden näkökohtien, joita tässä en läheskään tyhjentävästi pysty kertaamaan, valossa lopputulema on, että nykyisellä politiikallaan Kiina ei ongelmistaan selviä. Kiinasta katsottuna on läntisillä neuvoilla kuitenkin ainakin kaksi puutetta. Ensinnäkin, eivät ole liberaalit markkinataloudetkaan kaksisesti selviytyneet omista ongelmistaan, jotka ovat monessa suhteessa samankaltaisia kuin Kiinan, eivätkä niiden näköalat näytä kovin ruusuisilta.

Toisekseen, ja tämä on Kiinasta katsoen vielä fundamentaalisempaa: niiden noudattaminen saattaisi vaaraan kommunistisen puolueen valta-aseman. Perimmäinen kysymys Kiinan kohdalla onkin se sama, jota on esitetty jo kauan: onko mahdollista että totalitäärinen kommunistinen poliittinen järjestelmä voi loputtomiin jatkaa markkinamekanismin avulla hallitsemista ilman, että näiden kahden ristiriita muuttuu potentiaalisesta aktuaaliseksi? Ja ennen kaikkea, miten valtaregiimi ja sen komennossa oleva kansa reagoivat siihen, että 40 vuoden yhtämittainen nousu kerran, ehkä jo piankin, päättyy.

Jos kommunistisen puolueen valta-asema joutuu uhatuksi, näkeekö se muuta mahdollisuutta kuin luopua koko reformi- ja avautumispolitiikasta vai riittääkö kiinalaisten kekseliäisyys löytämään uhkaavasta umpikujasta jonkin muun ulospääsytien? Mitään varmaa siitä ei voi sanoa, vaikka oma suorat kokemukseni kiinalaisista tukevat käsitystä heidän kekseliäisyydestään. Onhan heillä mistä ottaa: jos suomalaiset ja kiinalaiset pannaan jonoon älykkyysjärjestyksessä (miten älykkyys määritelläänkin), niin siinä missä on välkyin suomalainen on 260 kiinalaista, plus tietysti ne, joiden paikka jonossa on sen välkyimmän suomalainen edellä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu