Kiina, puolue ja Taiwan

Konventionaalisen viisauden mukaan Kiinan kansantasavallan ja sitä hallitsevan kommunistisen puolueen järkkymätön tahto palauttaa Taiwan emämaan yhteyteen sen maakuntana johtuu siitä, että se on niin sanotusti ”unfinished business”. Kun Mao Zedongin puolue voitti vastustajansa vuonna 1949 päättyneessä sisällissodassa, tappiolle jäänyt Tšiang Kai-šekin johtama kansallismielinen Guomindang-puolue pakeni Taiwanille. Mao ei ehtinyt yrittää sen valloitusta ennen Korean sodan syttymistä. Yhdysvallat, jossa alun perin ajateltiin, että Maonkin kanssa voisi tulla toimeen, asettui silloin varauksettomasti tukemaan Tšiangia. Kiinan ja Yhdysvaltain suhde jäätyi osaksi lännen ja kommunistisen blokin maailmanlaajuista vastakkainasettelua ja muuttui vasta 1970-luvulla, kun Richard Nixon avasi suhteet kansantasavaltaan, mikä johti niiden irtisanomiseen Taiwanin kanssa ja ”yhden Kiinan politiikan” omaksumiseen. De facto tilanne ei kuitenkaan muuttunut yhtä paljon kuin de jure, ja tähän päivään asti Yhdysvallat on tosiasiallisesti taannut Taiwanin turvallisuuden.

”Unfinished business” merkitsee Kiinalle kuitenkin myös, että alennuksen kausi, joka alkoi 1840-luvulla oopiumsotien myötä ja jatkui toisiaan seuranneiden sotilaallisten tappioiden, aluemenetysten (muun muassa Taiwan Japanille vuonna 1895) ja suvereniteetin kaventumisen muodossa aina toisen maailmansodan loppuun saakka, on Taiwanin takia yhä lopullisesti päättämättä. Siinä ei paina mitään se, että Kiinakin on aikoinaan ollut Taiwanin valloittaja: se otti Formosan saaren portugalilaisilta 1500-luvulla.

Kysymys on siis Kiinan kommunistisen puolueen vallan legitiimiyden perustelusta. Puolue ei voi laskea kansan aidon tuen varaan legitiimiyden perustana, koska sen valta on viime kädessä pakkovaltaa, eikä sen ideologia tunne vallan vapaaehtoisen luovuttamisen vaihtoehtoa. Lisäksi pakkovallan luonteeseen kuuluu, että jos vallan kuitenkin joutuu luovuttamaan, se on peruuttamatonta ja tappion kärsineille kohtalokasta, päinvastoin kuin demokratioissa. Tästä huolimatta on pakkovallankin haltijoiden välttämätöntä tavoitella hallittaviensa suosiota. Kiinassa puolue on viimeiset runsaat neljä vuosikymmentä onnistunut siinä taloudellista vaurautta luomalla ja sitä myös – ollakseen totalitäärinen järjestelmä – kohtalaisen runsaasti tavalliselle kansallekin jakamalla, vaikka taloudellinen eriarvoisuus onkin samalla suuresti lisääntynyt. Nopean talouskasvun ylläpitäminen on kuitenkin entistä vaikeampaa ja kansan odotukset siis yhä vaikeampi täyttää.

Toinen keino suosion hankkimiseksi ja ylläpitämiseksi on nationalististen tunteiden lietsominen, ja siinä keskeinen keino on ollut mainittu alennuksen aikakausi ja siihen liittyvien kaunan ja pitkävihaisuuden ylläpitäminen eritoten Japania mutta myös muita Kiinaa alistaneita vastaan. Taiwan on keskeinen osa tätä ”narratiivia”.

Kansantasavallan näkökulmasta Taiwanilla vuosikymmenten mittaan tapahtunut demografinen, yhteiskunnallinen ja muu muutos, jonka takia on syntynyt ja vahvistunut erillinen taiwanilainen identiteetti, kärjistää ongelmaa. Se sulkee yhä ahtaammaksi aikaikkunan, jonka puitteissa paluu Kiinan yhteyteen olisi edes teoriassa mahdollista toteuttaa ilman väkivaltaista valloitusta. Kiinan nykyjohto toisaalta kärjistää itse ongelmaa yhä uhkaavammilla julistuksilla yhdistymisen väistämättömyydestä.

Usein siteeraamani italialainen, pitkään Kiinassa asunut sinologi Francisco Sisci näkee asiassa muutakin. Skeptinen olen hänen näkemykseensä, että Taiwanin itsenäistyminen Kiinasta olisi kansantasavallan näkökulmasta kohtalokasta, koska kuinka sitten perusteltaisiin sitä, että Kiinan muut kansallisten vähemmistöjen perinteiset asuinalueet kuten Tiibet, Xinjiang ja Ulko-Mongolia eivät saisi myös irtaantua Kiinasta. Kyse olisi siis viime kädessä koko kansantasavallan olemassaolosta ja Kiinan viimeiseltä keisaridynastialta, Qingiltä, perityn alueen koskemattomuudesta. Rinnastus tuntuu kovin tehdyltä ottaen huomioon sen, miten erilainen noiden alueiden historia, nykyinen väestökokoonpano, yhteiskuntajärjestys, ja jos brutaaleja ollaan, voimasuhteet valtaväestön ja vähemmistöjen välillä ovat. Jos tämä todella kalvaa Kiinan johdon mieltä, on se todiste suuremmasta epävarmuudesta ja heikkoudesta kuin mitä olen oman kokemukseni perusteella valmis uskomaan siellä tunnettavan. Alueellinen koskemattomuuskaan ei estänyt Kiinaa sopimasta Venäjän kanssa rajasta, joka merkitsi Venäjän keisarikunnan Kiinalta kaappaamien alueiden luovuttamista sille de jure.

Kiinalaisten mielenmaisema on pitkä ja leveä, niin ajallisesti kuin avaruudellisesti. Universaalihallitsijuus ei ole vain heidän kehittämänsä idea, mutta Taivaan poika vei sen kenties pisimmälle, vaikkei keisarikaan todellisuudessa koskaan ollut universaalihallitsija. Niinpä siitä on ehkä eniten jäljellä heidän maailmankuvassaan. Sitä paitsi, kommunismihan on myös universaalihallitsijuuden mukainen ideologia.

Universaalihallitsijan valtakunnalla ei periaatteessa ollut ulkorajoja, ja reaalimaailmassakin ne olivat epämääräiset ja aina kyseenalaisettavat. Usein unohtuu, että Kiina oli vuosisatojen ajan joko sisäisesti jakaantunut tai ulkoa tulleiden hallitsema, tai molempia. Senkin he muistavat ja se voi olla ainakin yksi syy sille, että kynnys ryhtyä vastatoimenpiteisiin (jotka järjestelmän luoteen takia yleensä saavat sortotoimenpiteiden muodon) kun yhtenäisyyttä koetaan uhattavan, on matala. Se on näkynyt paitsi Taiwaniin kohdistuvien asenteiden kovenemisena myös esimerkiksi Hongkongin autonomian tukahduttamisena ja Xinjiangin uiguuriväestön ahtaalle panemisena. Nykyaikaisen valvontateknologian laajamittainen käyttö kaikkialla Kiinassa palvelee samaa päämäärää, vaikka sillä on muitakin tarkoitusperiä.

Juopa Kiinan ja ulkomaailman välillä on kasvamassa siitä, mihin se ehti kaveta sen 1970-luvun lopulla omaksuman uudistus- ja avautumispolitiikan myötä, kun sen taloussuhteet laajenivat eksponentiaalisesti – kuten laajeni eksponentiaalisesti myös sen oma talous. Kiinasta on tullut korvaamaton (tai ainakin erittäin vaikeasti korvattava) tuotantopaikka varsinkin maailman tarvitsemille teollisuustuotteille, ja myös kaikkein houkutelevin ulkomaisten investointien sijoituskohde. Myös kiinalaiset yritykset ovat investoineet suuria summia muualle maailmaan, ja vaikka suurin osa investoineista on varmaankin puhtaasti kaupallisia ilman taustalla piileviä poliittisia tarkoitusperiä, kaikki eivät ole sellaisia olleet. Niinpä sen oivaltaminen, että mantra ”keskinäisriippuvuuden” siunauksellisuudesta ei pidäkään paikkaansa, vaan että ”riippuvuus” on siinä tärkeämpi komponentti kuin ”keskinäis”, on Kiinan kohdalla seurauksiltaan monumentaalinen. Kesti ihmeellisen kauan ennen kuin tämä valkeni laajemmin länsimaissa.

Venäjä on opettanut, että kamppailua vallasta käydään paitsi asein myös muilla keinoilla: rahalla, teknologialla, energialla, hajaannusta ja epäsopua kylvämällä; kaikella millä omaa asemaa voi vahvistaa ja vastustajia heikentää. Venäjän epäonnistuminen tällaisen kokonaisvaltaisen sodankäynnin käytännön toteutuksessa Ukrainassa ei pitäisi hämätä luulemaan, että se aina ja kaikilta epäonnistuu. Ei voida tietää, miten Kiina onnistuisi, mutta se on selvää, että vastustajana se olisi todella mahtava ja hinta konfliktista sen kanssa vaikeasti edes kuviteltavissa. Vaikeasti kuviteltavissa on toisaalta myös hinta, jonka Kiina sellaisesta konfliktista joutuisi maksamaan, emmekä me tiedä, missä määrin se on Kielletyssä kaupungissa pystytty kuvittelemaan ja mitä siltä pohjalta on päätelty. Historiallisesti diktatuurit ovat aloittaneet useimmat konfliktit. Demokratiat ovat puolestaan antaneet aihetta väärille arvioille hitaudellaan reagoida jo näkyvissä oleviin varoitusmerkkeihin ja kykenemättömyydellään vastata aggressioihin nopeasti.

Taiwan ei ole ainoa paikka, josta Kiinan ja lännen avoin konflikti voisi alkaa, mutta vaikea on keksiä sitä suurempaakaan riskikohtaa. Sen kohdalla kietoutuvat yhteen ainutlaatuisella tavalla pitkän historian tuottamat myytit, ainakin kaksi vastakkaista kansainvälisten suhteiden perusfilosofiaa (läntinen ”westfalenilainen” ja kiinalainen ”tianxia”), valtavat taloudelliset edut ja riskit, supervaltojen kuva itsestään ja uskottavuus muiden silmissä, hegemonia maailmassa. Läntiset kolonialistit ja Japani niiden kintereillä pystyivät 1800-luvulla pakottamaan muut, Kiinankin, valtaansa ylivoimaisella teknologialla ja talousmahdilla. Yhtä suureen ylivoimaan, jos ylivoimaan lainkaan, Kiina ei voi nojata omissa pyrkimyksissään, jos mieli tekisi toteuttaa niitä väkivoimalla. Jos houkutus kokeilla sitä kuitenkin kävisi ylivoimaiseksi, Taiwan olisi varmasti paikka, joka olisi korkealla prioriteettilistalla.

+10
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu