Kiinako katumapäällä; tuskin

Tämä Tanskan ulkoministeriön entisen valtiosihteerin ja nykyisin Singaporessa vaikuttavan tutkijan ja kommentaattorin Jørgen Ørstrøm Møllerin artikkeli: https://responsiblestatecraft.org/2023/01/30/china-is-sending-interesting-signals-to-the-us-is-anyone-listening/ muistutti ensimmäiseksi mieleen Henry Kissingerin, Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin turvallisuuspoliittisen neuvonantajan ja sittemmin sekä hänen että Gerald Fordin ulkoministerin, muistelmissaan kertomia asioita.

Nixon neuvotteli Pohjois-Vietnamin edustajan Le Duc Thon kanssa Vietnamin sodan rauhansopimuksen. Se ei kauan kestänyt ja vain pari vuotta myöhemmin Pohjois-Vietnam valloitti koko Vietnamin. Se on eri juttu kuin mitä nyt on esillä, nimittäin valtioiden yleensä ja suurvaltojen ehkä eritoten tapa lähettää toisilleen vaivihkaisia signaaleja tilanteissa, joissa julkisesti puhuminen ei ole mahdollista tai sitä ei pidetä tarkoituksenmukaisena.

Vietnamin sodan rauhanneuvottelujen esimerkki tuli mieleen siksi, että ne olivat Kissingerin mielestä ainutlaatuinen prosessi, koska virallisissa neuvotteluissa, jotka oltiin käyvinään Pariisissa maiden neuvotteluvaltuuskuntien kesken, ei missään vaiheessa tapahtunut mitään neuvotteluja. Julkisuudessa nuo ”neuvottelut” jäivät historiaan teatterina, jossa ensin riideltiin neuvottelupöydän muodosta ja kun se oli jotenkin saatu ratkaistua, pidettiin propagandapuheita. Ainoa kerta kun niissä oikea asia tapahtui, oli muualla, julkisuudelta piilossa käytyjen neuvottelujen tuloksen virallinen hyväksyminen.

Toinen, myös Kissingerin muistelmista mieleen tullut käsillä olevaan aiheeseen liittyvä seikka koskee historiaan jäänyttä Nixonin Kiinan matkaa ja Korean sodasta asti jäissä olleiden suhteiden uudelleen avaamista. Historioitsijat ovat jälkeenpäin analysoineet tuon prosessin perusteellisesti, mutta tämän aiheen kannalta kiinnostaa, miten kontakti Kiinaan ylipäänsä saatiin avattua, kun maat virallisesti olivat täysin vihamielisissä väleissä.

Yhdysvaltain pöytätennisjoukkueen pääsy Kiinaan ja sen siellä saama ystävällinen vastaanotto oli tietenkin yksi tunnettu ”signaali”, jota osattiin myös lukea, mutta oli muutakin. Kissinger kuvaa muistelmateoksessaan, miten Yhdysvaltain puolella mietittiin, mitä kautta Kiinan edustajiin, edes suhteellisen matalalla tasolla, saataisiin yhteys. He päätyivät Varsovassa olevaan suurlähetystöönsä. Yhdysvaltalainen diplomaatti siellä sai ohjeen mennä jollain vastaanotolla tai vastaavassa tilaisuudessa kiinalaisen diplomaatin luo ja esittää hänelle ohjeen mukaisen suullisen viestin. Kiinalainen, kulttuurivallankumouksen aikainen diplomaatti oli säikähtänyt jo pelkkää amerikkalaisen kanssa puheisiin joutumista ja suurin piirtein juossut karkuun, mutta oli tietenkin raportoinut kuulemansa, ja se oli myös noteerattu Pekingissä. Siitä sitten kontaktit jatkuivat, edelleen täysin julkisuudelta salassa, ja huipentuivat Pakistanin hallituksen avulla toteutettuun Kissingerin salaiseen matkaan Pekingiin, jolla Nixonin julkinen matka valmisteltiin. Pakistanhan oli miltei ainoita maita, joihin sekä Yhdysvalloilla että Kiinalla oli hyvät suhteet. The rest is history, kuten sanotaan.

Tällaiset historiaan jääneet tapahtumat eivät tietenkään ole ainoita, joita on valmisteltu varovaisin ja julkisuudelta piilossa pidetyin signaalein. ”Heikkojen signaalien” etsiminen ja niiden perusteella johtopäätösten vetäminen on niin diplomatiassa kuin epäilemättä muissakin ammateissa, joissa pitää ennakoida tulevaisuutta, osa arkista aherrusta. Aina ei niiden etsijä ja löytäjä myöskään voi olla varma siitä, ovatko kyseessä tahattomat vai tarkoituksella lähetetyt signaalit. Møller (kuten myös The Economist äskettäisessä artikkelissa) uskoo Kiinasta nyt tulevien signaalien olevan viimemainittuja ja että taustalla on Kiinan johdon päätös muuttaa kurssiaan ja muualla maailmassa muodostunutta käsitystä heistä maailman tähänastisen talous- ja poliittisen järjestyksen kaatajana. Kurssinmuutoksen taustalla puolestaan olisivat Kiinan omat sisäiset vaikeudet ja vääräksi osoittautunut usko Venäjän helppoon voittoon Ukrainasta ja lännen sodassa osoittaman yhtenäisyyden aliarvioiminen.

Møller pitää myös hätiköitynä ja väärään osuneena johtopäätöksenä sitä, että puoluesihteeriksi kolmannen kerran valitun (ja pian uudestaan presidentiksi valittavan) Xi Jinpingin asema olisi niin kiistaton ja hallitseva kuin miltä se näyttää. Päinvastoin: korostetun ylivertainen asema – tai pikemmin korostetun ylivertaisen aseman toitottaminen – kertovat pikemminkin päinvastaista. Kontrastiksi hän nostaa Deng Xiaopingin, joka luopui kaikista muodollisista asemistaan Kiinan bridgeliiton puheenjohtajuutta lukuun ottamatta, mutta säilyi silti kiistattomana korkeimpana johtajana lähes kuolemaansa saakka. Muodolliset asemat eivät kerro totuutta todellisesta voimasta, sillä Kiinaa ovat kommunistien vallan alusta saakka todellisuudessa hallinneet epäviralliset, näkymättömissä olevat verkostot. (Itse olen kyllä sitä mieltä, että tuota huvittavantuntuista bridgeliiton puheenjohtajuuttakin olisi pitänyt osata lukea oikein: sillä hän signaloi todellista asemaansa.)

Niinpä se, että korkein johto voi olla lojaali Xin ajamille asioille ei merkitse, että se olisi lojaali hänelle – tai päinvastoin. Oli kummin päin tahansa, kurssinmuutos on tarpeen, ja se johdossa nähtiin jo ennen viime marraskuun puoluekokousta. Siihen pakotti kansan kasvava kyllästyminen koronarajoituksiin, mutta vielä perustavampi oli havainto, että Kiinan talouskasvu uhkasi vajota pysyvästi alemmalle uralle kuin tähän asti. Siihen on puolestaan monenlaisia syitä, myös sellaisia, joita ei voi lukea puolueen syyksi, mutta monia jotka voi, ja viimeisten muutaman vuoden ajan harjoitettu puolueen kaikenlaatuinen otteen kiristäminen yhteiskunnasta ja varsinkin yksityisestä yrittämisestä on niistä yksi keskeinen. Riskinotto ja investointihalukkuus ovat laskeneet, omaisuudensuojaan uskominen heikentynyt. Yhteiskunnan ylläpitämisen taakan kantaminen, joka ruumiillistuu veroissa, samalla kun poliittista osallistumisoikeutta ei ole, kummittelee Kiinassakin potentiaalisena uhkana valtamonopolin haltijalle. Kommunistisen puolueen legitimaation pohjana on ollut ja on nopean talouskasvun tuottama hyvinvointi kiinalaisille, ja se ja sen myötä ”Taivaan mandaatti” saattaa olla vaarassa.

Niinpä koronarajoitukset purettiin pikavauhtia heti puoluekokouksen jälkeen. Mitä Venäjään tulee, Kiinan tyytymättömyys (ja kenties ärtymys) Putiniin näkyi jo aikaisemmin, mutta tuli entistä selvemmin esiin joulukuussa entisen presidentin ja pääministerin Dmitri Medvedevin vierailulla Pekingiin. Vaimeampia signaaleja ulkopolitiikan pehmentämisestä ovat olleet eräät henkilövaihdokset ulkoministeriössä kuten ”susisoturidiplomatian” airuena toimineen spokesmanin arvonalennus ja Kiinan Yhdysvaltain suurlähettilään nousu seuraavaksi ulkoministeriksi.

Kaiken kaikkiaan, signaaleja siis on lähetetty varsinkin Yhdysvaltain suuntaan (ja kielteisinä Moskovaan), mutta on joitain signaaleja lähetetty Eurooppaankin päin. Ulkoministeristä seuraavalle portaalle arvossa ylöspäin nouseva tähänastinen ulkoministeri Wang Yi on tulossa vierailulle Eurooppaan ja Kiinan EU-lähettiläs on puhunut julkisesti halusta vahvistaa kahdenvälisiä suhteita, mukaan lukien jäissä olevan EU:n ja Kiinan välisen investointisopimuksen henkiin herättämisestä.

Edellä kuvattu ja spekuloitu signalointi on kuitenkin jo ehtinyt vaihtua uuteen synkkyyteen, joka alkoi Yhdysvaltain ammuttua alas kiinalaisen ilmapallon. Olipa se vakoilupallo tai ei, teko ja sille annettu suuri julkisuus saattoi näyttäytyä provokatiivisena nöyryyttämisenä Kiinan johdolle, ja sananvaihto on ollut sen mukaista. Vakavampaa kuin tämä sinänsä mitätön episodi olisi se, että väitteet Kiinan suunnitelmista ryhtyä tukemaan Venäjää myös asetoimituksin pitäisivät paikkansa. Paljon nähneelle Kiinan ilmoitus aikomuksestaan esittää oma rauhanehdotuksensa sodan lopettamiseksi Ukrainassa haiskahti sekin viime kädessä tuelta Venäjälle, eikä ainakaan sen julkinen versio juuri propagandaelettä kummemmalta näytäkään.

Laajemmassa katsannossa Kiina varmasti pitää kiinni tavoitteestaan nousta Yhdysvaltain rinnalle ja ohi maailmaan johtavaksi valtioksi eikä Yhdysvallat luovu tavoitteestaan estää se. Epäillä sopii, hellittääkö kommunistipuolue kiristämäänsä otetta Kiinan yhteiskunnasta tai vähemmistöjen sortamista, jonka takia mainittu investointisopimuskin jäihin joutui. Presidentti Bidenin virkakausi lähestyy loppuaan eikä ole mitään takeita siitä, että hänen seuraajansa – vaikka se olisi hän itsekin – voisi tai haluaisi tehdä mitään perusteellista suunnanmuutosta Kiinan suhteen. ”Jää nähtäväksi” kuten sanotaan, saako suhteiden parantamisyritys jatkoa ajankohtaisen tilanteen rauhoituttua. En odottele sitä henkeä pidätellen.