Kiljaisu kielen puolesta

Hesarissa julkaistiin 20.2.2021 laaja toimittaja Heidi Väärämäen kirjoittama artikkeli nimeltä ”Kieli keskellä suuta”. Kyse oli suomen kielen oikeasta ja väärästä käytöstä. Ääneen pääsivät niin Facebookiin 40 000 ihmisen vahvuisen, yhdyssanoista huolta kantavan kielioppiryhmän aikaansaanut Sami Kuhmonen kuin Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Riitta Korhonen. Yhdyssanoista jutussa paljon puhuttiinkin, mutta itse asiassa kyse on niiden kanssa tyrimistä paljon laajemmasta kieliopin, oikeinkirjoituksen ja ilmaisujen merkityssisällön hämärtymisestä, jopa hämärtämisestä.

Aihe on itselleni läheinen, ja sainpa taannoin siihen liittyvän kirjoituksenikin julkaistuksi Hesarinkin mielipidepalstalla. Siinä tosin pointtini oli suomenkielisen tieteellisen termistön kehittämisen tarve, mihin kehotin tieteilijöitä itseään osallistumaan. Julkkikseksi ylennyt ydinfyysikkotieteilijä järkyttyi vaatimuksestani. Tässä ei nyt ole kysymys ihan samasta, paitsi hyvin laajassa merkityksessä, mutta lisään silti keitokseen omat mausteeni, niin kyseisen artikkelin kuin ”yleisen elämänkokemukseni” innoittamana ja provosoimana. Altistan tahallani itseni syytöksille ”pilkun nuuhkimisesta” kuten jutussa metaforaa sotkettiin. ”Kielipoliisikaan” ei tuo mieleen ammattikuntaa, joka suomalaisten asennemittauksissa säännöllisesti pääsee ihan kärjen tuntumaan ammattien arvostuksessa, enkä tätä nimitystä ole itselleni ottanut enkä kaivannut. Enemmän se tässä yhteydessä tuo mieleen hellapoliisin. Ei kielenkäytön rappio poliiseilla, olivatpa oikeita tai harrastelijoita, varmasti korjaannukaan, mutta korjaamista se kaipaa (jos korjaantuu enää millään).

Ensin vähän laajempaa taustaa. Eräs perheemme vanha ystävä teki elämäntyönsä peruskoulun opettajana. Hänellä oli jo monta kymmentä vuotta sitten varsin raadollinen käsitys sen oppilasaineksesta. Viidennes ”seilasi” hänen mukaansa koulun läpi ilman, että sen tuottama opetus heitä juuri kosketti. Osa varmaan sosiaalisista syistä, mutta osa myös siksi, että aivokapasiteetti vain ei riittänyt vaaditun oppimäärän omaksumiseen. Ensimainittu syy saattoi olla suurempi kuin viimemainittu, mutta jos asiaa hetken ajattelee, väistämätön jälkimmäinenkin on, sillä oppimiskyky, ihmisen kaikista monista eri tekijöistä koostuvien ominaisuuksien tavoin, jakaantuu normaalijakauman mukaisesti. Suurin osa on keskitasoa, mutta keskiarvon ylittävien vastapainona on vääjäämättä saman verran sen alittavia, ja tarpeeksi alhaisella tasolla peruskoulukin on liikaa.

Väärinkäsitysten (aitojen ja tahallisten) välttämiseksi: edellä oleva ei ole kannanotto peruskoulua vastaan. Kuulun itse ikäpolveen, joka ei sitä käynyt, vaan siirtyi oppikoulun puolelle. Sinne pääsi siihen aikaan noin 40 prosenttia ikäluokasta (ja ennen minun ikäluokkiani oli päässyt vielä vähemmän). Vaikka pantaisiin syrjään kaikki yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja muuhun sellaiseen pohjautuvat argumentit (ja nekin ovat painavia), jo ihan kvantitatiivisesti menetettiin suuri määrä resursseja sillä, että 60 prosenttia jäi kansakoulun varaan. Siinäkin tapauksessa, että opettajaystävämme arvio piti paikkansa, noin 40 prosenttia ikäluokasta jäi vaille oppia, jonka he olisivat pystyneet omaksumaan, ja yhteiskunta vaille osaamispanosta, jota he olisivat sen omaksuttuaan kansalaisina sille voineet antaa. Siinä on ihan tarpeeksi perustetta pitää peruskoulua onnistuneena uudistuksena. Se vain jäi auki, mitä tuolle 20 prosentille olisi pitänyt tehdä, ja yhä pitäisi, jotta heitäkään ei menetettäisi.

Toinenkin sivuhuomautus,tai oikeammin kysymys, pulpahtaa mieleen. On ilmeistä, että edistyneiden ja vaurautensa säilyttämään haluavien yhteiskuntien on pakko pyrkiä kognitiivisesti yhä vaativampiin suorituksiin. Niitä on pakko yrittää aikaansaada yhä korkeatasoisemmalla – ja kognitiivisesti yhä vaativampia oppimissuorituksia edellyttävällä – koulutuksella. Geenit, jotka määräävät aivokapasiteettimme, eivät kuitenkaan muutu, eivät ainakaan siinä tahdissa kuin yhteiskunnat ja niiden vaatimukset muuttuvat. Eikö tällöin olekin uhkaamassa tilanne, jossa yhä pienempi osa väestöstä kykenee omaksumaan sellaiset tiedot ja taidot, joita yhteiskunnassa (ja yhteiskunnankin) menestymiseen tarvitaan? Mitä siitä seuraa, yhteiskunnallisesti ja muuten? Tämän teeman kehitteleminen veisi sivuun tämänkertaisen kirjoitukseni paljon vaatimattomammasta aiheesta, joten ei siitä sen enempää.

Mitä kieleen ja sen käyttöön tulee, edellä olevasta seuraa, että on väkeä, joka ei sitä kunnolla pysty käyttämään vaikka mitä tehtäisiin. Internet-aika on antanut näkyviä foorumeita myös heille, ja se näkyy paljaimmillaan somessa ja sanomalehtien nettiversioiden kommenttiketjuissa. Ilmiöllä näkyy kuitenkin olevan myös tartuttavia ominaisuuksia eli se leviää sellaistenkin käyttöön, jotka pystyisivät parempaan. Aina ei olekaan helppo erottaa milloin kyse on silkasta vähälahjaisuudesta ja osaamattomuudesta, milloin hyvän kielenkäytön sääntöjen tahallisesta, uhmamielisestä rikkomisesta.

Kaksi näkökohtaa jäi edellä mainitsemassani artikkelissa käsittelemättä, ja ne ovat minusta oleellisia. Ensimmäiseksi, jotta kielellä voisi leikitellä tarkoituksellisesti, tyylikeinona, on tiedettävä, millainen on normin mukainen, sääntöjä noudattava tapa sitä käyttää. Muuten ei synny leikittelyä vaan siansaksaa.

Toiseksi, kieli on ajattelun väline, työkalu. Jos vasara on huono, hyväkään naula ei auta, ja jos naula on huono eikä kirvesmies osaa vasaraa käyttää, jälki on huonoa hyvälläkin vasaralla. Huonoksi päästetyllä työkalulla syntyy siis huonoa jälkeä, huonolla kielellä huonoa ajattelua.

Vastaväitteenä voidaan esittää ja esitetäänkin, että kielihän ei ole eikä sen pidä olla staattinen, aina samana pysyvä, vaan sen tuleekin muuttua aikojen kuluessa ja sitä käyttävän yhteiskunnan muuttuessa. Niin tietysti, ja niinhän muuttuvat myös muut työkalut kuin kieli. Jos tätä vertausta käytetään, voidaan kuitenkin kysyä, kuka pitää paranemisena sitä, että matemaattinen teoreema todistetaan uudestaan huonommalla tavalla tai kenties kokonaan väärin? Kuka hyväksyy sen, että uusi sorvi sorvaa epätarkemmin tai että uusi mikroskooppi näyttää epätarkemman kuvan kuin entinen? Kuka hyväksyy hutiloiden rakennetun talon sillä selityksellä, että on pikkumaista vaatia nurkkien olevan suorassa ja saumojen tiiviitä? Ei kaikki muutos ole paranemista eikä kielen kohdalla sitä ole se, että sanojen merkityksestä ei enää ole yhteistä käsitystä, että lauseet menevät mukkelimakkelis ja että kielioppi- ja oikeinkirjoitussäännöt laiminlyödään osamaattomuuden, välinpitämättömyyden tai – pahimmillaan – uhmamielen takia.

Vielä yksi näkökohta tai epäily (johon jo edellä lyhyesti viittasin): kun katselee nimenomaan noita kommenttiketjuja (Twitteristä puhumattakaan), siellä toistuu tiettyjä vääriä kirjoitustapoja niin systemaattisesti ja sellaisissa asioissa, että sitä ei voi millään selittää tietämättömyydellä tai huolimattomuudella. Kyse on siis tietoisesta demonstraatiosta. Kapinoinnista ”eliittiä” vastaan, joka saa tämän muodon. Esimerkiksi välilyöntien pois jättäminen välimerkkien yhteydessä ja lauseiden aloittaminen pienellä kirjaimella jne. Se on ärsyttävää ja voi sitä pitää huvittavanakin, ja joka tapauksessa infantiilina, mutta jotenkin tuntuu, että se on myös oire jostain vakavammasta, eikä se missään tapauksessa ole mitään luonnollista kielen muuttumista aikojen saatossa.

Sukulaisilmiö tälle on vieraskielisten, ennen muuta englanninkielisten, ilmaisujen ja sanontojen leviäminen kielenkäyttöön. Vaikeammin selitettävä on ihan suomenkielistenkin ilmaisujen merkityssisällön hämärtyminen, eikä siinä tarvitse olla – eikä selvästi olekaan – kysymys kielen oikeinkirjoitussääntöjen tai kieliopin hallitsemattomuudesta. Olen vuosien mittaan kerännyt tällaisista listaa, joka on tällä hetkellä yhdeksän A4-sivun mittainen. Tähän poimin vain muutaman esimerkin: ”kohtuullisesti” kun pitäisi sanoa ”kohtalaisesti”, ”lähiaikoina” kun tarkoitetaan ”viime aikoina”, ”tarkoituksenmukainen” kun ilmeisesti tarkoitetaan ”tarkoitushakuinen”, ”kustantaa” kun pitäisi sanoa ”maksaa”, ”jättää” kun pitäisi sanoa ”esittää”. Ja kaiken kukkurana: ”juurikin”.

+6
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu