Kolonialismi ja muita perisyntejämme

Filosofian tohtori Alex Snellman (minulle henkilökohtaisesti tuntematon) julkaisi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 3/2021 kirjoituksen otsikolla ”Kolonialismi-keskustelun häivytetyt ristiriidat ja liberaalidemokratian tulevaisuus”. Kirjoittajan pääasiallinen aihe on kolonialismi ja sen syyttelevä ulottaminen koskemaan ilmiöitä, joilla on vain vähän jos ollenkaan tekemistä termin merkityssisällön kanssa. Lisäisin tähän, myös sen nykyinen merkityssisältö on tarkoitushakuinen, koska sillä rajoitetaan kolonialismi koskemaan vain eräiden nykyisten ja äskettäisten suurvaltojen harjoittamaa laajentumishakuista politiikkaa ennen muuta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Vielä pidemmälle on menty, kun syytökset kolonialismiin osallistumisesta ulotetaan sellaisiinkin, jotka eivät määritelmällisesti ole voineet sitä harjoittaa kuten Suomeen, jota kolonialismin aikaan ei ollut vielä valtiona olemassa, saati kun syyllistetään myös ei-valtiollisia organisaatioita, ja yksilöitäkin.

Kirjoitus kuitenkin inspiroi minut tarttumaan näppäimistöön pääasiassa sen loppuosassa olevan suppeahkon käsiteanalyysin takia. Olen itse kirjoittanut osittain samoista, osittain eri käsitteistä samassa hengessä kuin tohtori Snellman, ja niinpä referoin hänen analyysiään tässä (lupaa erikseen kysymättä mutta lähteen siis ilmoittaen). Hän on mielestäni oikealla asialla, mutta kovin ujonlaisesti, ja niinpä siinä mitä seuraa, onkin paljon enemmän omaani kuin häntä.

Ensimmäiseksi itse termi kolonialismi. Sen alkujuuri on latinankielen sana colonia, joka tarkoittaa siirtokuntaa, ja siirtokuntien perustamista valloitusten seurauksena ja hallitsemisen välineenä kolonialismi alun perin tarkoittikin. Esimerkiksi Niccolò Machiavelli katsoo kuuluisassa Il Principe (Ruhtinas) -teoksessaan, että siirtokuntien perustaminen valloitetuille alueille on tehokkain valloituksen muoto. Niinpä ”kolonialismi” ei ole mikään uusimman ajan ilmiö, vaan yhtä vanha kuin valtakunnat ja valloitukset. Tikun nokassa olevat kolonialistit vain sattuvat olemaan ne viimeisimmät ja niistäkin tikun nokassa ovat lähinnä länsimaat (ja jossain määrin Japani aikoinaan). Tänäkin päivänä kolonialismi kyllä jatkuu, eikä vain taloudellisena vaan ihan perinteisenä asuttamisvalloituksenakin, esimerkkeinä Israel ja Kiina. Kiinan tapaan myös Venäjä (mutta ei Israel) on säästynyt kolonialismisyytteitä, koska niiden kolonialismi on tapahtunut omien valtioalueiden sisällä (eikä niissä tunneta asiasta moraalista krapulaa).

Jos antiikki pannaan syrjään (vaikka silloinhan kolonialismia vasta harjoitettiinkin), kolonialismin määritelmän täyttää parhaiten Amerikan valloitus, koska siellä alkuperäisväestö laajalti tuhottiin (ja vielä laajemmalti tuhoutui) ja korvattiin valloittajien omalla tai muualta (Afrikasta) tuomalla väestöllä. Sen sijaan Afrikan valloitus ei enää ollut asuttamista kuin joiltain osin, sillä eteläistä Afrikkaa lukuun ottamatta valloittajaväestö jäi pieneksi hallintokoneistoksi, josta useimmat olivat maassa vain väliaikaisesti. Sama koski Aasiaa.

Imperialismi voisikin olla paremmin aihettaan kuvaava termi kuin kolonialismi ainakin sikäli, että imperiumit ovat olleet (ja ovat tänäkin päivänä) monista kansoista ja ei-itsenäisistä valtiomuodostelmista koostuvia kokonaisuuksia. Tämäkin termi on tosin kontaminoitunut tarkoittamaan miltei mitä kielteiseksi leimattua kansainvälistä vallankäyttöä.

Sitten meillä on tämä rasismi. Olen, enkä ensimmäistä kertaa, eri mieltä niiden kanssa, jotka väittävät, että rotuja ei itse asiassa ole. Kiistämättä rotu on epämääräisempi käsite kuin laji, koska eri rotua olevat voivat pariutua keskenään ja saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, joilla on kummankin vanhempansa ominaisuuksia. Ainakin kolme ”päärotua” on kuitenkin selkeästi erotettavissa: mongolidit, negroidit ja kaukasidit, ja oman ryhmänsä sisällä pariutuvilla rodulliset tunnusmerkit periytyvät. Koska rodun perusteella on syrjitty ja sorrettu (ja syrjitään ja sorretaan vieläkin), siis harjoitetaan rasismia, on keksitty, että jos rotu kiistetään, saadaan rasismikin katoamaan. Se on tietenkin naiivi käsitys, sillä eiväthän nuo rodulliset tuntomerkit sillä katoa, että kiistetään niiden olemassaolo tai relevanssi. Eri rotua olevien geneettinen läheisyyskään ei ole pätevä argumentti; sillä perusteellahan voitaisiin kiistää vaikka Downin syndrooman olemassaolo, koska se aiheutuu yhden ainoan geenin virheestä.

Rasismi-termin korvaaminen ksenofobialla tai etnisyydellä ei myöskään auttaisi poistamaan sitä, mihin toisenlaisten omasta joukosta poissulkeminen perustuu. Se on hyvin syvällä laumaeläimen olemuksessa, vähintäänkin kulttuurisessa ellei suorastaan biologisessa perimässä, ja sen voittaminen on siten jatkuvaa kamppailua, ei toivotonta mutta sitkeyttä ja valppautta vaativaa.

Edellä olevakin on kuitenkin sikäli turhaa semanttista nikkarointia, että tosiasiassahan rasistista on tullut yleisluontoinen haukkumasana, jolla ei ole juurikaan tekemistä termin alkuperän kanssa: se rinnastuu muihin haukkumasanoihin kuten kusipää, mulkku, mäntti, ääliö ynnä muut, joita kaikki kielet suomi mukaan lukien ovat pullollaan.

Seuraavaksi luupin alle kulttuurinen omiminen ja monikulttuurisuus. Sellaistakin ”omimista” on, joka on yleismaailmallisesti (ainakin melkein) tunnustettu vääräksi, nimittäin tekijän- ja teollisoikeuksien rikkominen, esimerkiksi plagioiminen. Näillä oikeuksilla täytyy kuitenkin olla selkeästi osoitettavissa oleva omistaja. Mutta kun intiaanipäähineen tai lapinpuvun päälle paneminen ja hiusten tietynlainen letittäminen katsotaan imperialistiseksi ryöväämiseksi tai kun matkamuistomyymälä ei enää uskalla panna alkuperäisväestön tekemiä esineitä myyntiin tai niitä ei uskalleta ostaa, ollaan totaalisesti hakoteillä.

Monikulttuurisuutta sekä ihastellaan että vihastellaan. Ensin mainittu heijastelee Suomessa aika laajalle levinnyttä ulkomaiden ihannointia, joka oli kenties vaaratonta naiiviutta aikana jolloin ulkomaalaisia ja ”ulkomaalaistaustaisia” ei maassa juuri ollut, ja Suomi oli köyhä ja syrjäinen paikka. Ongelmalliseksi se on muuttunut sitä mukaa kun on alettu ajatella, että maahan muuttaneilta ei voi eikä saa odottaa minkäänlaista mukautumista suomalaiseen yhteiskuntaan ”suomalaisuuden” edellytyksenä. Vastakkaisessa ääripäässä ovat ne – ja heitäkin on yhä enemmän tai ainakin he ovat yhä äänekkäämpiä – jotka kammoavat vieraaksi kokemiaan vaikutteita ja niiden tuojia tietämättä ja ymmärtämättä, että miltei kaikki mitä Suomessa on, on joskus tullut ulkomailta. Tässä on aito ongelma sikäli, että noiden kahden ääripään välillä ei ole mitään yhteistä käsitystä siitä, missä maahan tulleisiin kohdistetun oikeutetun sopeutumisodotuksen tulisi kulkea ja mitä ”kantaväestön” tulisi puolestaan heidän maahan tuomastaan kulttuurista hyväksyä osaksi suomalaisuutta. Tässäkään kuitenkaan ei uusien termien käyttö, esimerkiksi kulttuurinen moninaisuus, viime kädessä riitä ongelman poistajaksi.

Ja sitten vielä nationalismi. Niin pahan kaiun kuin tämä termi onkin saanut, se on ollut ja on vieläkin monessa suhteessa positiivinen ilmiö. Esimerkiksi imperialismin tuomitsijoiden olisi hyvä muistaa, että imperiumien vallan alla olleet, Suomikin, nousivat siitä nimenomaan nationalismin avulla, vaikka siitä meillä käytettiin nimitystä ”kansallinen herääminen”. Toisaalta myös imperiumien keskusvalloissa nousi aikoinaan nationalismi, ja se taas johti usein – myös Suomen kohdalla – niiden alaisuudessa olleiden kansojen alistamiseen ja sulauttamispyrkimyksiin. Oli miten oli, toistaiseksi ihmislaji ei ole kehittänyt korkeampaa organisaation muotoa kuin kansa ja valtio, ja on joillakin muilla keinoilla kuin termin käytön vilifioinnilla koetettava päästä eroon tämän ihmiselle lajityypillisen ilmiön moraalisesti ja eettisesti arveluttavista piirteistä.

Vielä voisi jatkaa wokismista, cancel-kulttuurista ja intersektionaalisuudesta, mutta olkoon tällä kertaa. Lopetan sen sijaan kysymykseen, onko tämä kaikki uhka demokratialle. Vastaan että ei väistämättä; kyse on paljolti sellaisesta tyhjänpäiväisestä pintakuohunnasta, jota kaikki yhteiskunnat ovat kaikkina aikoina joutuneet kokemaan. Siinä seassa voi kuitenkin olla myös jotain heijastumaa syvemmistä pohjavirroista, jotka uhkaavat koko Valistuksen aate- ja filosofisen perinnön säilymistä, ja siihenhän nykyinen liberaali, edustuksellinen demokraattinen yhteiskunta perustuu. Ikävä vain, että jos näin on, siihen luultavasti reagoidaan vasta, kun on menty yli vedenjakajan, jolta on vaikea ellei mahdoton palata.

+7
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu