Kommunistisen kapitalismin kohtalo

”Voit lähteä Kiinasta, mutta Kiina ei lähde Sinusta” oli sanonta, jonka kuulin jo silloin, kun olin vasta saapunut Kiinaan, mutta sitä seuranneet kohta kaksi vuosikymmentä ovat todistaneet sanonnan sattuvuuden omalla kohdallani. Niinpä tämäkin kirjoitus on Kiinasta. (Paljon myöhemmin huomasin, että sanonta ei koske yksin Kiinaa; myös Helsingin yliopiston alumnit käyttävät sitä Alma Materistaan, mutta se ei nyt kuulu tähän.)

Nojaan taas kerran The Financial Timesin talouskolumnistiin Martin Wolfiin, joka kertoi taannoisessa kirjoituksessaan lehdessään kiinalaisen, toki myös Harvardin yliopistossa koulutetun, pekingiläisessä Tsinghua-yliopistossa toimivan professorin David Daokui Lin kirjasta (hänen nimensä tosin pitäisi oikeastaan kirjoittaa Li Daokui, jos kiinalaista tapaa käytettäisiin, mutta sekin on sivuseikka, jos kohta kulttuurinen kamppailu etusijasta ulottuu myös tällaisiin asioihin). Tulkoon todetuksi sekin, että jos Harvard on maailman yliopistoista rankattu ykköseksi, kiinalaisista ykköseksi on yleensä rankattu Tsinghua, eikä sen kansainvälinenkään sijoitus huono ole.

Pohdinnan kohde on perustavanlaatuinen: voiko Kiinan ”kommunistinen kapitalismi” kestää? Aihetta antavat Kiinan talouden viime vuosina kärjistyneet vaikeudet, väestönkehitys ja huononevat suhteet muuhun maailmaan. Pohjimmiltaan nämä ovat kuitenkin oireita ja seurauksia syvemmistä ongelmista, jotka liittyvät koko yhteiskuntajärjestyksen perustaan, ristiriitoihin joita Deng Xiaopingin 1970-luvun lopulla käynnistämä irtaantuminen neuvostomallisesta komentotaloudesta ja Mao Zedongin henkilökohtaisesta despotismista ovat aiheuttaneet ja jotka ovat nyt nousseet pintaan.

Lähtökohdaksi voidaan ottaa mainitun professorin, mutta myös brittiläisen, alallaan maailmankuulun professori Angus Maddisonin (1926-2010) selvitykset erittäin pitkän aikavälin talouskehityksestä. Maddisonilla ne eivät rajoitu Kiinaan, mutta kattavat Kiinankin. Näiden mukaan tulotaso henkeä kohti laski Kiinassa vuodesta 940 vuoteen 1840 (Li Daokui) eikä tilanne siitä paljon muuttunut vuoden 1840 jälkeenkään ennen Dengin käynnistämiä reformeja (Maddison). Kiina oli siten ”Malthusin ansassa”. Nykykoulun käyneille tarvinnee selventää, että Thomas Malthus (1766-1834) oli brittiläinen oppinut, jonka mukaan väestö kasvaa geometrisessä sarjassa ja ruoantuotanto aritmeettisessa, minkä takia suurin osa ihmisistä elää vääjäämättä elossapysymisrajalla tai sen alapuolella ja että heidän elämänsä siksi on ”nasty, brutish and short”. Teesi on iskevyydessään jäänyt elämään, niin kiivaasti kuin se on kiistettykin, sekä hänen jälkensä tapahtuneen historian että eettisten näkemysten perusteella. Mutta ehkä kyse on tässäkin aikaskaalasta, ja kun Kiinasta puhutaan, sopii muistaa myös Zhou Enlain tokaisu (tosin apokryfinen) Ranskan kulttuuriministerille Ranskan vallankumouksen merkityksestä: ”Liian aikaista sanoa”.

Ei varmaankaan tule yllätyksenä, että kiinalainen professori kiinalaisessa yliopistossa pitää mahdollisena, että Kiina pystyy tästä eteenpäinkin sovittamaan yhteen markkinavertoisen talousmallin ja puolueen poliittisen yksinvallan. Argumentti sen puolesta on kuitenkin mielenkiintoinen, enemmän kuin normaalia ideologista propagandaa. Sen mukaan Kiinan poliittista järjestelmä ei tule pitää neuvostoliittolaisena, vaan modernisoituna versiona perinteisestä kiinalaisesta keisarillisesta valtiosta. Sellainen valtio on “paternaalinen”; se on vastuussa kansasta, mutta ei sille tilivelvollinen. Paitsi sillä perustavanlaatuisella tavalla, että jos se menettää ”massojen” (marxilainen termi!) tuen, se kaadetaan. Sen tehtävänä on säilyttää vakaus ja vauraus. Kaikkea ei kuitenkaan johdeta keskuksesta, vaan hallitseminen hajautetaan paikallisille tasoille; muu olisi mieletöntä niin suuressa maassa. Kommunistista puoluetta olisi pohjimmiltaan pidettävä Kiinan kansallisena puolueena.

Tämä luonnehdinta muistuttaa yhtäältä suuresti käsityksiä, joihin tutustuin perehtyessäni Kiinan historiaan valmistautuessani aikoinaan tehtävääni Pekingissä. Käsitys, että valtion/dynastian/keisarin tehtävä oli Kiinan vakauden sekä kiinalaisten turvallisuuden ja vaurauden takaaminen ja että dynastiat kaatuvat talonpoikaiskapinoihin, jos ja kun (yleensä kun) ne lopulta tässä epäonnistuvat, on itse asiassa konfutselaisen filosofian ja yhteiskuntakäsityksen ydintä. Ja kuinka ollakaan, juuri Kiinan nykyisen johtajan Xi Jinpingin aikana konfutselaisuus on ”lyönyt läpi” Kiinassa. ”Kiinan kansallinen puolue” taas toisaalta muistuttaa – ironisesti, on sanottava – siitä, että kommunistisen puolueen kovin vastustaja, jonka se sisällissodassa voitti, oli nimenomaan ”kansallinen” puolue, Kuomintang (tai pinyin-translitteraatiolla kirjoitettuna Guomindang), jota johti Tsiang Kai-sek, ja joka pakeni Taiwanille sisällissodan hävittyään. Siellä se on edelleen toinen pääpuolueista, ja – lisää ironiaa – on nyt kommunistipuoleen kannalta parempi vaihtoehto kuin Taiwanin toinen, nyt vallassa oleva puolue, koska myös Guomindang pitää yhä ainakin periaatteessa tähtäimessään yhtä Kiinaa, ei itsenäistä Taiwania.

Tältä kantilta katsottuna Xi Jinpingin regiimi ei siis hylkää Dengin asettamia päämääriä, vaan pyrkii korjaamaan ongelmia, joita sen mukainen pidättelemätön kapitalismi on aiheuttanut. Näitä ovat läpikotainen korruptio, paisuva eriarvoisuus ja ympäristötuhot. Samaan sarjaan kuuluvat plutokraattiluokan synty ja siihen kuuluvien korskea käytös, monopolisoituminen sekä rahoitusjärjestelmän epävakaus. Tällaisten ongelmien kimppuun käymiseksi on puolueen kontrollia kiristetty ja pantu painoa muillekin tavoitteille kuin maksimaalinen talouskasvu, vaikka talouskehitys onkin edelleen keskeinen päämäärä.

Eri asia on (ja tätä ei enää kiinalaisprofessorin nimiin voi laittaa), että Xin keskittämispyrkimykset eivät ole asiaintilaa parantaneet. Niiden takia on riskinä halvaantuminen tai ylireagointi, esimerkkeinä kyvyttömyys päästä tarpeeksi nopeasti eroon liiallisesta riippuvuudesta kiinteistösektorista ja viivyttely koronarajoituksista luopumisessa. Poliittisilla motiiveilla harjoitettu talouspolitiikka on vaikeampaa kuin jos päämääränä on yksin talouskasvu. Päällekäyvä ulkopolitiikka on myös huonontanut välejä läntisiin päättäjiin.

Kiinan johdon – Xi Jinpingin ja hänen regiiminsä – näkökulmasta heidän viime vuodet harjoittamansa puoleen otteen kiristäminen niin taloudesta kuin muusta yhteiskunnasta on edellä esitettyjen argumenttien valossa rationaalista politiikkaa, viimeisten 40 vuoden aikana harjoitetun uudistus- ja avoimmuuspolitikan perinnökseen jättämien ongelmien korjaamista tai ainakin pyrkimystä siihen. Vaihtoehto olisi nimittäin kommunistisen puolueen yksinvallalle vaarallinen, koska se edellyttäisi itsenäisen oikeusjärjestyksen, omistusoikeuksien suojan vahvistamisen ja demokraattisemman poliittisen järjestelmän suuntaan liikkumista. Puolueen yksinvallalle aiheutuvan vaaran ohella olisi myös vaara yhteiskunnallisesta kaaoksesta (viittaus takaisin siihen, miksi ja miten dynastiat ovat Kiinassa kaatuneet). Nopean talouskasvun uhraaminen on tästä näkökulmasta turvallisempi vaihtoehto.

Kuitenkin se, mikä voi lyhyellä tähtäimellä – ja Kiinasta puhuttaessa lyhyt, saati pitkä tähtäin on parasta asettaa paljon kauemmaksi kuin nykyään tapana on – olla hyvä Kiinan kommunistiselle puolueelle, ei ehkä ole hyväksi Kiinalle. Vaikka ei ennustasikaan uutta tuhannen vuoden “Malthusin ansaa”, riskinä voi kuitenkin olla pitkäkin stagnaatio, esimerkiksi sellainen josta käytetään nimitystä ”keskitulotason ansa” (middle income trap). Sekin olisi suuri vaara puoluevallalle, joka nojaa kansan passiiviseen tyytymiseen yhä paranevaan elintasoon ja luopumiseen regiimin vastustamisesta. Neljänkymmenen vuoden jälkeen Kiinassa käytännössä ketkään yli 50-vuotiaat eivät ole muuta kuin yhä kasvavaa elintasoa kokeneetkaan, ja jos ja kun sen kasvu lakkaa, seuraukset voivat olla millaiset tahansa.

Eikö muuten lista Deng Xiaopingin lanseeraamien uudistusten ei-toivotuista seurauksista olekin oudon tutunoloinen? Korruptio tosin on varmaan Kiinassa läpikotaisempaa kuin ”lännessä”, mutta entä eriarvoisuuden kasvu, ympäristötuhot, väestökehitys ja huononevat suhteet muuhun maailmaan, monopolisoituminen, plutokraattiluokan kasvu ja käyttäytyminen sekä finanssikriisi? Suorastaan aavemaiseksi tunne muuttuu kun muistaa, että Deng aloitti reforminsa aivan saamaan aikaan kuin Margaret Thatcher ja Ronald Reagan pääsivät valtaan ja käynnistivät omat ”pidättelemättömän” kapitalismin draivinsa. Demokratian kammo voi olla yksi Xi Jinpingin motiiveista, mutta siinä missä hän yrittää estää sitä, ”lännessä” nousevat voimat, jotka yrittävät murentaa sen.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu