Koulun elämä ei oikein riitä elämän kouluun

Ei ollut ensimmäinen kerta kun luin tämän kaltaisen mielipidekirjoituksen: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009038341.html (1.9.2022); muistaakseni Helsingin Sanomatkin on sellaisia aikaisemmin julkaissut. Ja on julkaissut sittemmin myös omia juttujaan asiasta, viimeksi tänään (16.9.2022). Minut kuitenkin provosoi (en halua käyttää tässä yhteydessä sanaa ”innosti”) ryhtymään asialle viittaamani kirjoitus.

En ole matemaatikko, mutta olin siitä oppiaineena innostunut jo koulussa ja opiskelin sitä pääaineena yliopistossa. Opettajaa minusta ei tullut (vaikka sitäkin kerran ehdotettiin). Joku voi siksi kysyä, miksi ylipäänsä puutun aiheeseen. Toisaalta, miksi en puuttuisi, jos halua sanoa siitä jotain on?

Kirjoituksen julkaissut, nimettömäksi jäänyt opettaja puuttuu aiheeseen oman oppiaineensa näkökulmasta, mutta hänen kuvaamansa ongelmat tuskin rajoittuvat matematiikan tunneille. Ehkä ne kuitenkin tulevat erityisellä, kärjistetylläkin tavalla esille juuri tässä oppiaineessa, joka perustuu logiikan käsitteille ja keskittymistä vaativaan loogiseen päättelyyn enemmän kuin mitkään muut aineet koulussa. Toisaalta niin koulussa kuin muutenkin elämässä matematiikka on välinetiede, jonka hallitseminen edes yksinkertaisimpien peruskäsitteidensä ja -operaatioidensa tasolla on paisi hyödyllistä myös välttämätöntä muidenkin aineiden opiskelussa ja ylipäänsä elämässä selviytymisen kannalta.

Muistan suostuneeni kauan sitten opettamaan matematiikkaa eräälle siinä ehdot saaneelle oppikoululaiselle (vieläköhän ehtoja muuten annetaan?). Oppitunnit tapahtuivat kauniina kesäpäivinä eikä opiskelija selvästikään ollut pelkästään oman innostuksensa takia niille hakeutunut. Niinpä yllätin hänet muutamaankin kertaan tuijottelemassa ikkunasta ulos sen sijaan, että olisi katsellut oppikirjaa ja kuunnellut opetustani. En ryhtynyt tämän takia kummoisiin kurinpitotoimiin, mutta harjoittelin kuitenkin sittemmin ehkä liiankin sarkastista puheenparttani ilmoittamalla, että aion periä häneltä ihan saman maksun riippumatta siitä, kuunteleeko hän minua vai ei ja menevätkö ehtolaiskuulustelut läpi vai ei. Muistaakseni hän tokeni tästä jonkin verran. Nyt en malta olla käyttämättä sarkastista puheenparttani kysymällä retorisesti, mahtaisivatko tällaisen oppilaan vanhemmat usuttaa asianajajan kimppuuni, jos tekisin nyt samaa.

Toinen asiaan sopiva anekdootti, jonka olen tainnut jossain jo aikaisemminkin kertoa (se on tositarina), on erään opettajan uralle antautuneen ja sillä elämäntyönsä tehneen perheystävän tokaisu jo useita vuosikymmeniä sitten. Se kuului niin, että noin viidennes hänen oppilaistaan seilaa peruskoulun läpi ilman, että opetus heitä oikeastaan mitenkään koskettaa. Silloin ei kyse ollut ainakaan samassa määrin kuin näyttää olevan nykyisin kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta noudattaa tavanomaisia käytöstapoja kuten pysytellä paikallaan ja seurata opetusta ilman metelöintiä ja häiriköintiä, vaan hän tarkoitti oppilaiden lahjakkuustasoa, kykyä omaksua sitä mitä opetettiin.

Paljon myöhemmin, lähempänä nykyaikaa valmensin lyhyen aika erästä lukiolaista matematiikassa, jotta hän selviytyisi siitä ylioppilaskirjoituksissa. Silloin ei ongelmaksi muodostunut oppilaan asenne. Eivät myöskään hänen kognitiiviset kykynsä (minkä on todistanut hänen myöhempi hyvä pärjäämisensä), vaan matematiikan oppimisen kannalta tarpeellisten perusrutiinien hallinta. Koulun oppimäärä matematiikassa ei käsittääkseni nykyäänkään (saati omana kouluaikanani) vielä juurikaan tähtää ”oikeaan” matematiikkaan eli aksioomista lähtevien teoreemien systemaattiseen kehittelyyn ja todistamiseen, vaan yksittäisten, lasku- ja päättelytehtävätyyppisten ongelmien ratkaisuun. Niiden menestyksellinen suorittaminen (tosin sama tietenkin koskee myös sitä ”oikeaa” matematiikkaa) edellyttää peruskäsitteiden ja perusoperaatioiden rutiininomaista hallintaa. Juuri tämä oli oppilaani ongelma. Koetin tähdentää hänelle tämän tärkeyttä urheiluvertauksella: et voi toivoakaan olevasi hyvä jalkapalloilija, jos et ole ensin oppinut pallonkäsittelyä niin, että se sujuu kutakuinkin automaattisesti. Vasta kun se on hallussa, voit keskittyä itse peliin, sen taktiikkoihin ja toimimiseen osana joukkuetta. Sama juttu matematiikassa. Lausekkeiden manipuloinnin pitää sujua ilman erityistä ponnistelua, jotta voi hahmottaa ongelman ja sen ratkaisemistavat. Se vaatii harjaantumista ja harjaantumisen tuottaa vain harjoittelu, sadat ellei tuhannet toistokerrat.

Miten mahtaa olla, valmennetaanko junioreita jalkapalloseuroissa ”ilmiöopetuksen” metodein vai perinteisemmin, harjaannuttamalla?

Missä siis ovat tämän opettajan kuvaaman, ei uuden ja yllättävän mutta masentavan, jopa hälyttävän tilanteen alkusyyt? Niitä on lukuisasti, liian lukuisasti tyhjentävästi lueteltavaksi. Välitön syy näyttäisi olevan luokan oppilasaineksen (sikäli kuin näin brutaalia ilmaisua uskaltaa käyttää) variaatio, jota on aina ollut olemassa, mutta joka lienee kasvanut. Yksi, melko äskettäin ilmaantunut syy ovat lapset, jotka ovat joko itse muuttaneet tai joiden vanhemmat ovat muuttaneet äskettäin Suomeen ja joilla on siksi puutteellinen kielitaito ja joiden kulttuuritaustat eroavat kovin paljon sekä toisistaan että ”kantasuomalaisista” (jos uskaltaudun käyttämään tätäkin riitautettua ilmaisua). Tiedollisten ja taidollisten erojen lisäksi tämä tuottaa myös psykologista variaatiota erilaisten sopeutumisongelmien muodossa.

Variaatiota tuotava tekijä on myös yhteiskunnan sosiaalinen pirstaloituminen, tulo -ja varallisuuserojen kasvu ja asuinalueiden eriytyminen sekä tällä perusteella että maahanmuuton takia. Niinpä myös koulut alkavat erota toisistaan yhä enemmän, mutta ainakin toistaiseksi lienee variaatiota enemmän koulujen sisällä kuin niiden välillä.

Ja sitten on vielä asia, jota on ehkä kaikkein uskaliainta esittää: ihmiset ovat geneettisesti erilaisia myös niiden ominaisuuksien suhteen, jotka tuotavat menestystä ja menestymättömyyttä oppimisessa. Tämä on perustava biologinen perusasia, joka sotii tasa-arvoa korostavia yhteiskunnallisia perusarvojamme vastaan, mutta joka ei sillä katoa, että sen olemassaolo kiistetään tai ainakin työnnetään pois mielistä.

Aikoinaan tätä ongelmaa ”hoiti” tai ainakin pienensi se, että vain noin 40 prosenttia kansakoululaisista pääsi oppikouluun. Se oli brutaali ja epäoikeudenmukainen karsimismenetelmä, koska se ei karsinut vain niitä, joilla ei ollut oppikoulussa menestymiseen tarvittavia ominaisuuksia, vaan myös suuren määrän sellaisia, joilla ne olivat mutta joilla (toisin sanoen heidän vanhemmillaan) ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia kouluttaa lapsiaan. Jos opettajaystävämme arvio peruskoulun kunnialla suorittamiseen kykenemättömästä viidenneksestä pitää paikkansa, voisi karkeasti laskea, että noin 40 prosenttia jokaisesta ikäluokasta jäi ennen peruskoulua vaille koulutusta, jonka he olisivat pystyneet omaksumaan, kaikkine tästä heille itselleen ja yhteiskunnalle koituvine haittoineen ja inhimillisine vääryyksineen.

Jos edellä esittämäni hyväksytään edes summittain oikeaksi arvioksi, viidenneksen opettamiseen ja järjestyksessä pitämiseen koulut joutuvat ohjaamaan suhteettoman suuren osan resursseistaan niin, että eivät ainoastaan lahjakkaimmat jää oman onnensa nojaan (eikä sen varaan pidä heittäytyä, että homma aina heiltä sujuu), vaan laiminlyönnin uhriksi joutuu myös se suuri keskitaso. Niinpä viidenneksestä uhkaa tulla ensin neljännes, sitten vielä suurempi joukko. Hälyttävää on, vaikkei tämä opettaja tuo sitä kirjoituksessaan esiin, se että kouluissa ilmeisesti on jo jouduttu laskemaan oppimäärien vaatimustasoakin niin, että niistä valmistuvat on pantava erityiseen valmennukseen, kun he siirtyvät korkeamman asteen oppilaitoksiin jatkamaan opintojaan. Entä jos nekin joutuvat turvautumaan samaan? Eikö niin jo tapahdukin? Miten käy silloin kunnianhimoisten osaamisyhteiskuntaan perustuvien tavoitteiden kanssa?

En puutu tässä kirjoituksessani opetusmenetelmiin muuten kuin mitä tuli epäsuorasti jo esiin edellä. Mikäli kuitenkin kaikki se, mitä ulkopuolinen näkee, kuulee ja lukee pitää paikkansa, liian pitkälle on menty luovuttaessa perinteisistä opetusmenetelmistä ja perustietojen ja -taitojen harjaannuttamisesta. ”Oppimaan opettaminen” kuulostaa hienolta, mutta jotta pystyy oppimaan oppimaan, pitää hallita välineet siihen, eikä googlettamisen osaaminen siihen riitä.

Työtä, työtä, työtä tehdään,

jotta, jotta, jotta leipää syödään,

lauloi agitprop-laulaja aikoinaan. Väärä ideologia, mutta tässä osui oikeaan. Sama koskee oppimistakin.

+3
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu