Kuin tuli ja vesi: diktatuuri ja laillisuusperiaate

Kiina on – kuinkas muuten – keskiössä koronakriisissäkin. Viimeksi juuri tänä aamuna (15.5.2020) lukee (ulkomaisessa) lehdessä, että presidentti Trump uhkailee panevansa välit siihen kokonaan poikki, mitä se hänen sanomanaan merkinneekään, koska pitää sitä syypäänä koko pandemiaan. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan käsittele koronaa, vaikka kyllähän tarpeeksi pitkällä päättelyketjulla sekin voitaisiin seuraavassa olevaan analyysiini yhdistää.

Tieteellisiä artikkeleita julkaiseva Academia-sivusto tarjoilee säännöllisesti luettavaa, ilmeisenä tavoitteenaan saada minut Premium-asiakkaakseen, siis maksamaan laajemmasta pääsystä heidän materiaaliinsa. En ole langennut houkutukseen, mutta silloin tällöin nuo ilmaistarjouksetkin ovat sisältäneet kiinnostavia artikkeleita. Viimeksi näin kävi minulle tuntemattoman, mutta ilmeisesti lähinnä Singaporessa vaikuttavan tohtori Lance L. P. Goren artikkelin kanssa. Se on nimeltään ”Political Limits to Judicial Reform in China”. Artikkeli on nykymaailmaan rytmillä mitattuna jo aika vanha, vuodelta 2014, siis Kiinan nykyisen johdon alkutaipaleelta, mutta tuntuu yhä, lukemisen jälkeenkin, tutustumisen arvoiselta.

Lait ja laillisuusperiaate ovat ylipäätään autoritäärisille, saati sitten totalitäärisille, poliittisille järjestelmille hankala asia. Toisaalta vallan absoluuttisuus ei sietäisi mitään rajoitteita, ei edes oman järjestelmän laatimia sääntöjä, jotka estäisivät viimekätistä vallanpitäjää toteuttamasta tahtoaan aina ja kaikkialla. Toisaalta mikään järjestelmä ei tule toimeen ilman jonkinlaista säännöllisyyttä ja vakautta, ja siksi sääntöjä on oltava. Yleensä ne puetaan lakien kaapuun, vaikkeivat demokraattisen oikeusvaltion kriteereillä sellaista nimitystä ansaitsisikaan. Kiperimpiin kysymyksiin kuuluu perustuslaki, koska se sisältää valtiojärjestyksen periaatteet ja sen toimielimet valtasuhteineen, ja on siten jo määritelmällisesti vallanpitäjää itseäänkin sitova, tai sen pitäisi olla.

”Perustuslaillisuus”, konstitutionalismi, onkin tulenarka termi esimerkiksi juuri Kiinassa, jolle kansantasavallan alkuperäisen esikuvan, Neuvostoliiton, esimerkin mukaisesti myös perustuslaki luotiin. Esikuvaansa se noudattaa siinäkin, että sen pykälät, jos vain niitä katsotaan, ovat hyvinkin demokraattiset (puolueen johtoasema pois lukien), itse asiassa hyvin länsimaiset, mutta myös siinä, että sillä ei todellisen valtiojärjestyksen ja vallankäytön kanssa ole paljonkaan tekemistä.

Xi Jinpingin astuttua valtaan vuonna 2012 Kiinassa heräsi toivoa siitä, että uusi johtaja osoittautuisi (kiinalaisittain) uudistusmieliseksi. Eikä vain sikäli, että jatkaisi edeltäjiensä tavoin talouden avautumis- ja reformipolitiikkaa, vaan myös sikäli, että antaisi tilaa myös poliittisille uudistuksille. Jotkin hänen julkisista lausunnoistaan olivatkin niin tulkittavissa, tai ainakin niin tulkittiin. Nämä toiveet olivat turhia, ja se kävi ilmi varsin nopeasti, jo vuonna 2013. Gore nojaa artikkelinsa kommunistisen puolueen yleisen osaston asiakirjaan ”Document 9” toukokuulta 2013, joka on selostus tilanteesta ideologian alueella. Siinä tehdään ”konstitutionalistien” ilmoille päässeistä toiveista ja teeseistä selvää jälkeä:

  • länsimainen perustuslaillinen demokratia merkitsee yritystä kaataa kommunistisen puolueen johtoasema ja kumota valtion poliittinen valta,
  • universaaliset arvot ovat [yritys] horjuttaa kommunistisen puolueen vallan teoreettista ja ideologista pohjaa,
  • kansalaisyhteiskunta tarkoittaa puolueen ruohonjuuritason organisaatioiden ulkopuolella olevien poliittisten voimien luomista,
  • uusliberalismi tarkoittaa Kiinan talousjärjestelmän periaatteiden muuttamista ja puolueen taloudellisen perustan ja (kansan)talouden valvonnan heikentämistä,
  • vapaa lehdistö merkitsisi median puolueen äänitorvena toimivan roolin muuttamista, josta periaatteesta puolue on johdonmukaisesti pitänyt kiinni, ja median päästämistä irti puolueen otteesta, mikä johtaisi sekasortoon ja yleisen mielipiteen kiihottamiseen,
  • ”historiallista nihilismiä” on puolueen ja Mao Zedongin historiallisen roolin ja panoksen kieltäminen, tarkoituksena puolueen roolin ja legitimiteetin horjuttaminen,
  • reformi- ja avautumispolitiikan sekä sosialismin kiinalaisin ominaispiirtein kyseenalaistamista on väittää, että se on johtanut valtiokapitalismiin ja byrokraattiseen porvaristoon.

Kommunistisella puolueella on kirjoittajan mukaan tässä myös dilemma. Se on elvyttänyt varhaisaikojensa luokkataisteluretoriikkaa, mutta koska se ei enää oikeasti ole vallankumouksellinen liike – sehän on vallan haltija – se itse asiassa kammoaa luokkataistelua, jota se tällä retoriikalla kutsuu esiin. Se tarvitsee myös edelleen pääomia ulkomailta, ja siksi proletariaatin diktatuuriretoriikkaa ja massaväkivallan oikeuttamista, joka on kuulunut sen vallantavoittelun välineisiin, on pitänyt vaimentaa. Kuitenkin juuri tämä tällainen on osa sen identiteettiä.

Ihmisten välinen tasa-arvo, joka on länsimaisen oikeusvaltion koko filosofian perimmäinen lähtökohta, on fundamentaalisesti ristiriidassa ”kansan demokraattisen diktatuurin”, Kiinan perustuslakiinkin kirjatun valtiomuodon ja sen taustalla olevan kommunistisen ideologian kansa. Sen mukaan ihmiset kuuluvat lähtökohtaisesti eri luokkiin ja ovat siksi eriarvoisia. (Välihuomautus: tässä kommunismi ei ole ristiriidassa kiinalaisen perinteisen filosofian kanssa, päinvastoin.) Luokkaviholliset ja kansanviholliset määrää puolue. Siispä ”kansan” diktatuuri = puolueen diktatuuri. Tämä näkyy eri tavoin (esimerkiksi vallanoton jälkeen entisen hallitsevan luokan tuhoamisena ja sen eloon jääneiden rippeiden luokittelemisena ”mustiksi”, alistetuksi ja syrjityksi alaluokaksi; tätä ei tosin Gore mainitse). Nykyään sen yksi näkyvimmistä ja räikeimmistä ilmenemismuodoista on puolueen kurinpitokomissio, joka tutkii ja tuomitsee puolueen jäsenten (eritoten ylemmissä asemissa olevien) tekemät rikokset ja rikkomukset. Vasta kun se on tuomionsa antanut, rikollinen annetaan tavallisen oikeuslaitoksen tuomittavaksi (ja sehän tuomitsee juuri niin kuin se määrätään tuomitsemaan).

Mao Zedongin hallitsemisvälineisiin kuului oleellisena ideologisena ja hallinnollisena välineenä myös ”massojen mobilisointi”, valtavat joukkokampanjat, joilla voitiin tähdätä tiettyjen poliittisten tai taloudellisten tavoitteiden saavuttamiseen, mutta myös vastustajien murskaamiseen, malliesimerkkinä kulttuurivallankumous, jonka keskeinen motiivi oli Maon halu vallata puolue takaisin niiltä, jotka olivat pakottaneet hänet taka-alalle katastrofiin päättyneen ”suuren harppauksen” jälkeen. Oikeusvaltion kanssa tällainen hallitseminen on totaalisessa ristiriidassa.

Kiinan hallitsemisjärjestelmä on ylipäänsä erikoinen yhdistelmä puolueen ja valtion elimiä ja niiden vuorovaikutusta. Puolueen organisaatio muistuttaa hyvin läheisesti valtion organisaatiota ylimmältä alimmalle tasolle, ja puolue on ikään kuin varjo valtion yllä, se todellinen vallankäyttäjä. Valtio lakeineen on toissijainen, puolue elimineen ja omine ”direktiiveineen” ensisijainen ja viimekätinen. Tämä puolueen ote valtiosta ja yhteiskunnasta oli ennen taloudellista uudistus-ja avautumispolitiikkaa vielä paljon nykyistä tiukempi. Esimerkiksi yksityiset yritykset, joiden perustaminen ja toiminta tämän politiikan käyttöönoton jälkeen sallittiin, ovat olleet suhteellisen vapaita puolueen ”manuaalisesta ohjauksesta”, vaikka ne kyllä epäsuoremmin keinoin ovat olleet sen liekanarussa. Puolueen otteen ideologinen ja hallinnollinen tiukentuminen Xi Jinpingin valtakaudella on kuitenkin merkinnyt myös suoran asioihin puuttumisen lisääntymistä, ja sitä on pyritty ulottamaan myös Kiinassa toimiviin ulkomaisiin yrityksiin.

Summa summarum: oikeusvaltio ja sen suuntaan tähtäävä todellinen oikeudellinen reformi ovat Kiinassa fundamentaalisessa ristiriidassa puoluevaltion perustan kanssa. Kulttuurivallankumouksen muiston haalistuttua nuoremmat johtajat eivät tunne senkään verran tarvetta perustuslaillisuuteen kuin heti sen jälkeen. Tehokas hallinto ja taloudelliset tulokset ovat auttaneet eikä asia herätä suuria tunteita väestössäkään. Ei ole historiallista traditiota, ja lisäksi inertia ja status quon puolustajien edut ovat este minkäänlaisen todellisen konstitutionaalisuuden luomiselle. Epäonnistuminen puolueen legitimiteetin kannalta keskeisissä tavoitteissa, ennen muuta keskiluokan aineellisen hyvinvoinnin jatkuvassa kasvattamisessa voi kyllä vaarantaa puolueen aseman, mutta epätodennäköistä on, että siitä seuraisi mitään suurta painetta länsimaistyyppiseen demokratiaan.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu