Kun herra antaa viran…

”Kun herra antaa viran, antaa hän järjenkin”. Näin kuulin asiantuntijan sanovaan pari viikkoa sitten Ylen A-studiossa. Siispä todistettavasti tämä jo nuorena oppimani sanonta on edelleen validia tavaraa. Eri asia tietysti on, pitääkö se paikkansa. Ja kuka on ”herra” joka viran ohella järjenkin antaa. Joskus menneinä aikoina tarkoitettiin sitä herraa, jonka yhteydessä käytettiin isoa alkukirjainta, nykyisin ehkä ei juuri Häntä. Olisiko se ministeri kansliapäällikölle, vai valitsisiko ministeri sellaisen, jolle järjen – ja järjen lisäksi tunteet – on jo aikaisemmin antanut joku muu, vaikkapa se, jolta asianomainen on omaksunut yhteiskunnalliset käsityksensä.

En tunne sisäministeriön uutta kansliapäällikköä enkä siksi halua sanoa mitään hänen soveltumisestaan uuteen virkaansa, sillä oma kokemukseni on tuottanut varsin vahvan käsityksen, että ilman henkilökohtaista kosketusta on mahdotonta luotettavasti arvioida edes ihmisen tietoja ja taitoja, saati hänen muita tarvittavia ominaisuuksiaan rekrytoinnin tai rekrytoimatta jättämisen pohjaksi. Tämän nimityksen yhteydessä on kuitenkin noussut esille joitakin yleisiä seikkoja, joiden kommentointi on mahdollista ilman, että lausuu ilman tarpeellisia tietoja kantoja tästä nimenomaisesta tapauksesta. Eikä vain mahdollista, vaan tarpeellista.

Ensiksi, on nostettu esille kysymys pätevyydestä virkaan. ”Pätevyys” on joustava ilmaisu, joka voidaan ymmärtää suppeammin tai laajemmin. Suppeassa merkityksessä se tarkoittaa kai suurin piirtein samaa kuin ”kelpoisuusehdot”, jotka yleensä kullekin viralle määritellään. Nekin vaihtelevat täsmällisyysasteeltaan. Esimerkiksi korkeakoulututkinto, joko tietty sellainen tai yleensä vain korkeakoulututkinto (tai muu muodollinen koulutus) on kutakuinkin tarkkarajainen kelpoisuusehto. Samoin kielitaitovaatimukset, jos niitä kyseisessä virassa on, vaikka todellinen kielitaito voikin poiketa aika lailla siitä, mitä sitä osoittavissa todistuksissa lausutaan. Paljon tulkinnanvaraisemmalle alueelle astutaan työkokemusta osoitettaessa, ja vielä tulkinnanvaraisemmalle silloin kun vaaditaan esimerkiksi ”verkostoitumis-” ja vaikkakapa vain johtamistaitoja ja muuta sellaista. Mitä tulkinnanvaraisempi on kelpoisuusehto, sitä helpompi sen perusteella – tai verukkeella – on valikoida etusijalle hakijoita, jotka ovat valitsijan mieleen, ideologisista, poliittista ynnä muista subjektiivisista syistä.

Panin sisäministeriön kansliapäällikön valintaa koskevista monista kommenteista merkille muun muassa sen, että valinnassa loppusuoralle päässeiden todettiin kaikkien (tai oikeammin molempien) olevan päteviä, ja siitä tuntui jollakin tavalla seuraavan johtopäätös, että kun he ovat päteviä, voidaan ja on ihan sopivaakin tehdä lopullinen valinta muulla kuin pätevyyskriteerillä. Kuitenkin virkaan pitäisi valita pätevin, ei pätevä plus joillakin muilla meriiteillä sopivin. Pätevimmän löytäminen voi kyllä olla hankalaa, koska kriteerit ovat joustavia ja alttiita subjektiiviselle tulkinnalle, mutta jos tästä perusteesta luovutaan kättelyssä edes pyrkimättä pätevimmän löytämiseen, ollaan minusta jo kaltevalla pinnalla.

Toinen asia, joka panee kommentoimaan, on virkamiehen ja politiikan suhde. Se ei ole aivan irrallaan pätevyyskysymyksestä, sillä oman kokemukseni perusteella väitän, että varsinkin sellaiselle virkamiehelle, joka joutuu tehtävissään käsittelemään politiikan asialistalla olevia asioita ja olemaan tekemisissä poliittisten päätöksentekijöiden kanssa, on erittäin hyödyllistä ja jopa välttämätöntä ymmärtää miten poliittinen järjestelmä toimii. Eikä vain ulkokohtaisesti, tuntemalla lait ja asetukset, vaan miten se ”oikeasti toimii”, mikä merkitsee, että hänen on tärkeää tuntea ja ymmärtää poliittisen päätöksentekijän ajatusmaailmaa ja tavoitteita. Edellä mainittu kyky ”verkostoitua” auttaa tässä, mutta se on vasta edellytys, joka täytyy täyttää myös käytännössä, ja se tapahtuu vain kokemuksen kautta. Yksi mutta ei ainoa tapa näin pätevöityä on tietysti oma toiminta politiikassa, eikä se siis saisi lähtökohtaisesti merkitä viranhakijan leimaamista vain ”sopivaksi”, ja ipso facto epäpäteväksi, joskaan ei tietenkään myöskään muita pätevämmäksi.

Tämän lisäksi virkamiehen ja politiikan suhteessa on oleellista lojaalisuusvelvoite. Totalitäärisissä ja autoritäärisissä valtioissa voidaan moraalinen (joskaan ei ehkä juridinen) lojaalisuusvelvoite kyseenalaistaa, mutta demokraattisessa ei, ja sellainen valtiohan Suomi on. Virkamiehen on lojaalisti palveltava jokaista hallitusta, joka nauttii vapaissa vaaleissa valitun eduskunnan luottamusta.

Tätä taustaa vasten minussa herää pahaa enteileviä kysymyksiä siitä, että – jos nyt kuitenkin käytän esimerkkinä sisäministeriön kansliapäällikön nimitystä – hakijan kykyä (eikä oikein voi välttää vaikutelmaa, että todellisuudessa tarkoitetaan halua) panna täytäntöön hallitusohjelmaa on käytetty kriteerinä, jolla yksi hakija on asetettu etusijalle toiseen verrattuna. Ja tämän siis ovat tehneet ne, jotka virallisesti valintaa valmistelivat. Sosiaalisessa mediassa on sama asia ilmaistu näinkin: ”Voisiko kukaan tosissaan ajatella, että Vihreän sisäministerin lähimmäksi työtoveriksi kiinnitettäisiin poliittisen vastustajan sisäpiirin kasvatti, jonka ammatilliseen profiiliin kuuluu urkinta ja salaiset operaatiot?”

Jos kohta viimemainitun voi kuitata somessa valitettavan normaaliksi vakiintuneeksi häväistysretoriikaksi, on minusta hälyttävää, että viranhakijoiden paremmuutta arvioidaan sillä, miten hyvin heidän arvellaan kykenevän tai jopa haluavan toimivan kulloisenkin hallitusohjelman toteuttamiseksi. Eli: joidenkin katsotaan olevan lähtökohtaisesti lojaalimpia kuin joidenkin muiden, ja vaikka sitä ei suoraan sanota, lojaalimpia ovat ne, joiden tiedetään tai luullaan jakavan valitsijan poliittisen vakaumuksen. Kääntäen: niitä jotka eivät sitä jaa, pidetään lähtökohtaisesti epälojaaleina.

Ehkä näin on jossain määrin aina poliitikkojen piirissä arveltu, mutta näin brutaalisti sitä ei ole ennen haluttu paljastaa, ja tahdon uskoa, että aito luottamus virkamiehistön lojaalisuuteen riippumatta siitä, mikä kunkin yksittäisen virkamiehen oma poliittinen vakaumus on (jos sitä on ollutkaan), on ollut ennen ainakin vähän suurempi. Liekö ironista, paradoksaalista vai mitä, mutta se, että tämä luottamus on – niin kuin näyttää – vaihtunut epäluottamukseen, on varmin tae sille, että lojaalisuus katoaa. Se taas on enemmän kuin surullista, sen seuraukset ovat traagisia.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu