Kun syyllinen on keksitty, kyllä rikoskin löydetään

Ennen kuin aloitan tämän kirjoituksen, tahdon sanoa, että eivät kaikki toimittajat sentään tällaisia ole, eivät ainakaan näin suuressa määrin. Eivät edes kaikki ne, jotka tekevät politiikan journalismia, mutta varsinkaan eivät ne, jotka tekevät muuta journalismia. On minulla toimittajaystäviäkin, enkä heitä tahdo seuraavassa olevalla kieltämättä karulla kuvauksella suututtaa.

Graalin malja on myyttinen esine, meillä luterilaisissa maissa huonosti tunnettu, mutta esimerkiksi anglosaksisessa kulttuurissa keskeinen metafora vielä nykyäänkin. Kirjaimellisesti sillä tarkoitetaan viinimaljaa, josta Jeesus jakoi ehtoollisviinin ristiinnaulitsemistaan edeltävänä iltana, ja siitä juomisen uskotaan tekevän kuolemattomaksi. Symbolisesti se tarkoittaa korkeinta tavoiteltavaa asiaa; tässä väitän politiikan journalisteille Graalin maljan olevan korkeassa asemassa olevan poliitikon suistamisen asemastaan. He itse sen tietysti kiistävät, ovathan he korottaneet itsensä jalon oikeudenmukaisuuden, demokratian ja siihen kuuluvien vapauksien puolustajaksi, ”vallan vahtikoiraksi”. (Sivumennen sanoen huvittava ilmaisu, koska vahtikoirahan vahtii omistajansa puolesta, ja vallan vahtikoira siten vahtii vallan haltijan puolesta, tai korkeintaan toimittajien työnantajan puolesta.)

Historiasta löytyisi luultavasti aikaisempiakin esimerkkejä, mutta asetan itse alkupisteen Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin kaatamiseen, josta jälkimaailma antoi kunnian kahdelle maailmankuuluksi nousseelle toimittajalle unohtaen, että heitäkin ohjailtiin journalismin ulkopuolelta käsin: heidän keskeinen, salainen lähteensä oli hallinnon sisällä toimiva, asemaansa katkeroitunut virkamies. Graalin malja -teesin kannalta se ei kuitenkaan ole oleellisinta, vaan oleellisinta on, että tuo saavutus loi ihanteen siitä, mitä toimittaja voi ja hänen pitää yrittää saavuttaa. Suomessa jotain vastaavaa, joskin paljon vaatimattomammissa puitteissa, syntyi pääministeri Anneli Jäätteenmäen kaatamisesta, mistä journalistit myös ottivat kunnian, vaikka siinä todelliset aiheuttajat olivat vielä paljon suuremmassa määrin muita kuin journalistit Nixonin tapauksessa, etunenässä Jäätteenmäki itse. Sen jälkeen Suomessa ei olekaan ollut yhtään pääministeriä, jota journalistit eivät olisi yrittäneet kaataa tai jonka kaatamisyrityksiin he eivät olisi innolla osallistuneet.

Välittömänä pontimena tälle kirjoitukselle oli elinkeinoministeri Mika Lintilän väitetty mutta todistamatta oleva alkoholin väärinkäyttö virkatehtävissä, ja sen avulla hänen ja hänen puolueensa vahingoittaminen. Alkuunpanijat voivat olla muita kuin journalisteja, mutta innokkuudesta osallistua ja edes pieni Graalin malja (Lintilähän on vain ”tavallinen” ministeri) saada, ei ole epäilystä.

En kuitenkaan käy läpi Lintilän tapausta (saapa nähdä jatketaanko sitä vaalien jälkeenkin), vaan koetan esittää joitakin itse ilmiötä laajemmin ja syvemmin valaisevia näkökohtia. Viime vuosilta niitä on kertynyt useista tapauksista, joista mielessäni ovat erityisesti pääministeri Juha Sipilä, pääministeri Sanna Marin ja kansanedustaja Wille Rydman. Vanhempia tapauksia olisivat jo mainittu Jäätteenmäki ja hänen seuraajansa Matti Vanhanen, miksei myös ministeri Ilkka Kanerva. Toteennäytettyihin väärinkäytöksiin syyllistyneidenkin (nimiä tässä maninitsematta) kohtelu on ollut täysin epäsuhtaista heidän tekoihinsa nähden.

Keskeinen taustaselittäjä on, että politiikkaa käsittelevä journalismi on tosiasiassa, jos ei kokonaan niin kuitenkin suureksi osaksi, todellisilta tavoitteiltaan jotain muuta kuin mitä se tehtäväkseen julistaa eli tärkeiden yhteiskunnallisten asioiden selostamista ja politiikan tekijöiden niihin liittyvien suoritusten arviointia, samoin kuin heidän kykyjensä, heikkouksiensa ja tarvittaessa väärinkäytöstensä paljastamista. Näiden sijaan se keskittyy toisaalta ”politikointiin”, politiikkaan sinänsä erottamattomana osana kuuluvan kilpailun ja siihen liittyvien lieveilmiöiden reposteluun, toisaalta skandaalien etsimiseen edellä mainitun Graalin maljan saamiseksi. Missä määrin tämä johtuu journalistien kyvyttömyydestä hahmottaa monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja siltä pohjalta kumpuavasta kyvyttömyydestä arvioida mikä olisi ”oikeaa” ja mikä ”väärää” politiikkaa, ja missä määrin se kumpuaa heidän tuntemastaan kateudesta ja kaunasta siitä, että eivät itse ole kyenneet poliitikoiksi nousemaan, on vaikea ulkoapäin arvioida. Molempia siihen sisältynee. Ehkä tämä tausta selittää myös sitä arroganssia, joka on näille journalisteille luonteenomaista, sitä korostuneempana mitä vahvempi mahtiasema heillä poliitikkoihin on.

Mitä nämä mainitut skandaalit ja muut, joita en luetellut, saattaisivat paljastaa sensaatio- ja skandaalijournalismista nimenomaan poliitikkoihin sovellettuna?

Yksi aspekti on se, mistä skandaali kulloinkin saa alkunsa ja kuinka se kehittyy siitä eteenpäin. Esimerkiksi Lintilän tapauksessa on väitetty, että alkulähde olisi ollut hänen omassa puolueessaan ja varsinkin hänen omassa vaalipiirissään, jossa hän kilpaili ankarasti edustajanpaikkansa uusimisesta ja sitä kautta poliittisesta tulevaisuudestaan. En tiedä, onko tässä tapauksessa näin, mutta oli tai ei, se että skandaali niin nopeasti ja massiivisesti paisutettiin niin suureksi (siis julkisuudeltaan suureksi, asiaahan ei tätä kirjoittaessani ole oikeastaan ollenkaan paljastunut), ei ole Lintilän kilpailijoiden aikaansaannosta, vaan se on yksinomaan politiikan journalistien tuottamaa. Lintilän tapaus on pahimmasta päästä paitsi tässä suhteessa myös siihen liittyvän, hänen henkilöönsä kohdistuvan ivaamisen ja ilkkumisen takia. Olen verrannut tällaista tapahtumasarjaa entisaikojen vallasväen Britanniassa harjoittamaan ketunmetsästykseen, missä poliitikko on tietenkin se kettu. Harvoin jos koskaan kettu selviää metsästyksestä hengissä.

Luonteenomaista on myös ihmisten välistä kanssakäymistä koskevien normien, olivatpa ne oikeusvaltiossa sovellettuja nimenomaisia normeja tai epävirallisia, aikojen alusta sovellettuja soveliaisuussääntöjä, hylkääminen. Syytökset voivat perustua ja usein perustuvatkin nimettömiin ilmiantoihin, joiden lähdettä ei tarvitse paljastaa; onpa jopa luotu lakinormi, jonka mukaan juuri nimettömiin ilmiantoihin nojaaminen on journalistien ydinoikeuksia. Lähdesuoja on sinänsä hyvä asia, mutta jotta se olisi moraalisesti oikein, pitäisi voida luottaa sitä käyttävien integriteettiin. Tosiasiassa, vaikkei periaatteessa, kohteeksi valitun on itse todistettava syyttömyytensä eikä hänen syyttömyytensä tueksi hankkimiaan todisteita ole tarpeen ottaa huomioon, vaan metsästys jatkuu niin kauan kuin journalismi katsoo sen itselleen hyödylliseksi (hyötyjä on ainakin kaksi: journalistien oma status ja heidän välineensä levikki ja sitä kautta saatu taloudellinen voitto). Jos journalismi jossakin räikeimmässä tapauksessa itse joutuu syytettyjen penkille, seuraa hirveä huuto ja valitus sananvapauden, demokratian ja kaikkien muiden pyhien arvojen tuhoamisesta.

Tyypillistä on kohdepoliitikon henkilökohtaisten ominaisuuksien rääpiminen ja yksityisyyden suojan häikäilemätön riistäminen, senkin vähäisen minkä oikeusjärjestelmä heille vielä suo – se seikka että supistamalla se muita ihmisiä pienemmäksi on rikottu tasa-arvoisuutta lain edessä, on kauan sitten autuaasti unohdettu. Tähänkö vai jonkin muuhun nojaa myös näiden toimittajien yhä häikäilemättömämmäksi kasvanut inkvisiittoriluonteinen, noitaoikeudenkäynneistä muistuttava kuulustelutapa? Niissähän syyllisyyden osoitukseksi riitti, kun pysyi pinnalla veteen heitettäessä, ja syyttömyyden todisti se, että upposi ja hukkui.

Pisimmän piinan joutuvatkin kokemaan ne, jotka eivät kaadu: Graalin malja jää saamatta. Sellaista vainotaan vielä vuosikymmenten kuluttuakin: pekkaroija-Mauri, lautakasa-Masa. Kannattaa seurata, kuinka tullaan suhtautumaan Lintilään ja Rydmaniin, joiden kaataminen ennen vaaleja epäonnistui; entä Mariniin, kun hänenkin hohtonsa nyt himmenee. Ja kuinka pian ja kuinka paljon ”sensuroimaton” Päivärinta saa maksaa siitä, että loikkasi omien joukosta saalistettaviin?

Päinvastaisellakin tavalla vinksahtanutta journalismia on. Urheilujournalismi tulee mieleen: siellä ei paljon puutu kohteiden palvonnasta; epätervettä sekin. Tekisikin mieli soveltaa ehdotusta, joka joku irvileuka teki vanhoina aikoina Ylen Lontoon kirjeenvaihtaja Eeva Lennonista ja Moskovan Aarre Nojosesta: vaihtakoot urheilujournalistit ja politiikan journalistit joksikin aikaa paikkaa: saisivat ensin mainitutkin joskus puhua kohteistaan pahaa ja viimemainitut hyvää.