Kun yhteiskunta koetaan tosi-TV:nä

Suomen juuri päättynyttä EU-puheenjohtajakautta ruotineessa seminaarissa (varsinainen teema oli viimeisin huippukokous, Eurooppa-neuvosto, mutta sekä puhujat että yleisö laajensivat sitä) kommentaattorina ollut YLE:n Brysselin kirjeenvaihtaja Susanna Turunen antoi huonon arvosanan viestinnästä niin Suomelle kuin muillekin. Rohkenen mainita hänet nimeltä, vaikka tilaisuus ei ollut julkinen; olisi hieman outoa, jos viestinnästä huonot pisteet antanutta toimittajaa olisi suojeltava julkisuudelta. Sitä paitsi, ei hän aivan väärässä ollut, vaikka hänen pääpointtinsa ei itse asiassa kohdistunut huonoon tiedottamiseen, vaan tiedotusvälineiden, median, ahtaaksi käyneeseen rakoon politiikan ja some-kansan välillä.

Tarkemmin, Turunen alkoi pohdiskella median asemaa yleensä nyky-yhteiskunnassa, jossa politiikan tekijät tuntuvat yhä enemmän ”seurustelevan” suoraan yleisön kanssa välineenään sosiaalinen eikä enää perinteinen media. Jos sosiaalista mediaa ylipäätään on syytä mediaksi luonnehtia (omani, ei Turusen retorinen kysymys).

Tämä sai ajatukseni ravaamaan (laukalle en niitä sentään päästänyt) poispäin seminaarin varsinaisesta aiheesta, ja tällaisen tuloksen tuottivat pohdiskeluni, jota jatkoin seminaarin jälkeenkin tätä kirjoitusta laatiessani.

Ensinnäkin, media, siis se perinteinen, saa suuressa määrin syyttää itseään siitä, että se on menettänyt asemaansa tiedon ja ymmärryksen tuottajana ja välittäjänä, ja sitä myöten yleisön mielipiteiden muokkaajana. Suuressa määrin mutta ei kokonaan, sillä sillehän media ei tietenkään ole mitään voinut, että teknologinen kehitys tuotti ne välineet, internetin ja sen luomille alustoille syntyneet foorumit, jotka koko sosiaalisen median nimityksen saaneen ilmiön mahdollistivat. Sekin tuntuu järkeenkäyvältä, että varsinkin läntisiä yhteiskuntia vaivaava pirstaloituminen aiheutuu muusta kuin mediasta, vaikka media on varmaankin sitä voimistanut ja kiihdyttänyt.

Omaan piikkinsä media, oikeammin tiedotusvälineitä omistavat yritykset (Yleisradionkin voi lukea joukkoon, vaikka sitä ei mikään yritys omistakaan), saa laskea sen, että se liian kauan aliarvioi internetin mahdollistaman kilpailun, mukaan lukien sen, että erinäiset toimijat siellä, etunenässä sellaiset kuin Google ja Facebook, pystyivät käyttämään myös perinteisten tiedotusvälineiden tuottamaa aineistoa maksamatta siitä korvausta. Sen taas mahdollisti perinteisen median paniikkireaktiossaan väärä päätös antaa asiakkaidensa käyttää sisältöjään ilmaiseksi omilta nettialustoiltaan.

Sosiaalisen median kohdalla ei ehkä niinkään ollut kysymys virheestä joka olisi voitu välttää kuin ilmiöstä, jolle ei voitu mitään. Naiivi luulo siitä, että kun kaikki saavat sanansa kuuluviin suoraan, ilman ”portinvartijoita”, alkaa ennen näkemätön, auvoinen demokratian aikakausi, ei rajoittunut mediaan eikä välttämättä edes mediassa syntynyt.

Ennen näkemätön aikakausi kyllä alkoi, mutta ei auvoinen demokratian kannalta. Sen psykologisia vaikutuksia olisi luultavasti ollut mahdoton ennakoida, mutta olisi ne voinut havaita aikaisemmin kuin havaittiin. Jotkut kyllä jotain aavistelivat, esimerkiksi Vantaan nykyinen kaupunginjohtaja Ritva Viljanen, jota kävin tapaamassa 2010-luvun vaihteessa aloitellessani Suomen OECD- ja Unesco-suurlähettiläänä Virtasen ollessa sisäministeriön kansliapäällikkö. Hän esitti keskustelussamme kysymyksen, mitä tämä silloin uusi ilmiö saattaakaan tuoda mukanaan, mutta en voi kehua sillä, että olisin ottanut kysymyksen tarpeeksi vakavasti ja esimerkiksi vienyt sitä mainittuihin järjestöihin keskusteltavaksi.

Psykologisilla vaikutuksilla tarkoitan eriytymis- ja eristäytymisilmiöitä, joita sosiaalinen media tuottaa mahdollistamalla ja voimistamalla samanmielisten ”kupliin” hautautumista, siitä seuraavaa vuorovaikutuksen vähenemistä eri mieltä olevien kanssa, ja siitä puolestaan seuraavaa keskinäisen sietämisen, saati nyt hyväksymisen, korvautumista yhä kasvavalla vihamielisyydellä. Pohjalla on toki muutakin: tuskinpa esimerkiksi Yhdysvalloissa näkyvissä oleva asuinalueiden eriytyminen samankaltaisista syistä aiheutuu some-kuplista, vaan molempien ilmiöiden taustalla on jotain syvempää, pitkälle kehittyneiden yhteiskuntien kieroon kasvamista, jota ymmärrämme huonosti jos ollenkaan.

Ja pahintako kaikesta: myötävaikuttaminen – aktiivinen ja passiivinen – siihen, että yhteiskunnallisista toimijoista on alettu raportoida kuten ennen vanhaan viihdetaiteilijoista (ja sittemmin myös vakavammista taiteilijoista), urheilijoista ja muista populaarikulttuurin harjoittajista, luomalla näistä ”julkkiksia”, ja heidän tekemisistään valikoimalla julkisuuteen sellaista, mikä vähiten liittyy heidän erityistaitoihinsa, rääpimällä heidän yksityiselämäänsä, ulkonäköään ja erinäisiä sekoilujaan, olivat ne vartavasten julkisuuden hankkimiseksi tehtyjä tai aitoja mokia.

Tällä tavalla toimimalla on aiheutettu yhteiskunnallisen toiminnan ”karnevalisoitumista” tai ainakin voimakkaasti myötävaikutettu siihen, että se ei enää yhä suuremman kansanosan mielestä ole sen merkityksellisempää kuin vaikkapa tosi-TV:ssä touhuavien petihommat. Ja kun se ei ole sen merkityksellisempää, voi äänestyspäätöksetkin tehdä yhtä kevyin perustein ja milloin tahansa mieltään muuttaen, jos äänestämään enää ylipäänsä vaivaudutaan. Ja kun näin äänestetään, se vaikuttaa siihen ketä valitaan, ja se taas siihen, ketkä asettuvat ehdokkaiksi ja millä ohjelmilla. Kaikki muuttuu tosi-TV:ksi, tai näyttää muuttuvan, mikä on sekä traagista että vaarallista, sillä todellisuus ei kuitenkaan ole tosi-TV:tä

Ja ketä sitten tulee valituksi? Väistyvänä lajina ovat ne, jotka koettavat edelleen pitää kiinni edes joistakin ”hyveistä”, ne joilla on poliittinen maailmankatsomus, näkemys siitä mitkä ovat suuret edessä olevat kysymykset, mihin suuntaan yhteiskuntaa pitäisi kehittää ja millä konkreettisilla keinoilla siihen pyrittäisiin. Alaa valtaavat kaksi muuta lajia. Ensinnäkin helppoheikit, jotka tuovat politiikkaan oman tosi-TV-maailmansa. He eivät saa mitään aikaan, mutta olisivat muuten melko vaarattomia, elleivät syventäisi alennustilaa, johon politiikka on heidän kaltaistensa takia vajonnut.

Vaarallisin laji, sekin alaa valtaava, ovat karismaattiset demagogit, joilla itse asiassa voi hyvinkin olla poliittinen maailmankatsomus ja ohjelma sen toteuttamiseksi. Se vain on sellainen, että sen toteutumisen seuraukset olisivat demokraattisen yhteiskunnan kannalta tuhoisat. Uskonsa vallitsevaan järjestelmään menettänyt ja/tai muuten sen suhteen välinpitämätön äänestäjäkunta on heille helppo saalis. Tällaisistakin poliitikoista on esimerkkejä, niin kauempaa menneisyydestä kuin tästä päivästä.

Mitä sitten perinteinen media, ne, jotka vielä pinnistellevät, voisi tälle tehdä? Se onkin vaikeampi keksiä kuin tapahtuneen, surkean kehityskulun kuvaaminen. Entä me muut, joilla ei ole mediankaan vertaa vaikutusvaltaa?

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu