Kuoppia silkkitiellä

Välilä tulee ikävä tunne, että kirjoitukseni rajoittuvat ihan liikaa tähän yhteen maahan, mutta minkäs teet. Se tarjoaa aiheita jatkuvalla syötöllä ja oman taustani takia arvelen, että kykenen niistä jotain järkevää sanomaan. Näin taas nytkin.

Uskallan epäillä, että Hollywoodin elokuvamogulit eivät paljon tiedä ja vielä vähemmän välittävät maailman talous- ja rahoitusjärjestelmästä ja instituutioista, jotka sitä pystyssä pitävät. Niinpä sillä, että Tom Cruisen tähdittämässä Mission Impossible -elokuvasarjassa mahdottomien tehtävien suorittajaryhmä nimittää itseään IMF:ksi (Impossible Mission Force), on varmasti pelkästään sattumalta sama lyhenne kuin Kansainvälisellä valuuttarahastolla (International Monetary Fund, IMF).

Agentti Ethan Huntin (Cruise) ryhmä suorittaa jokaisessa elokuvassa lopulta mahdottoman tehtävänsä; siitä voi katsoja olla helpotuksekseen varma jo elokuvaa katsomaan ryhtyessään. Tuo toinenkin IMF on ollut mahdottomalta tuntuvien tehtävien edessä, ja jos sen rekordia 1940-luvun lopulta asti katsoo, korkeintaan voi sanoa, että se on yhä pystyssä, ja niin ovat useimmat valtioista, joita se on auttanut pystyssä pysymään. Kassamagneettia ei sen suorituksista kertovasta elokuvasta varmasti aikaansaataisi. Nyttemmin on lisäksi ilmaantunut ainakin yksi rahoittaja, joka on vakavasti kilpailemassa sen kanssa ”viimekätisen lainoittajan” asemasta. Se on tietenkin Kiina, jopa siinä määrin, että IMF:n aseman kansainvälisenä rahoittajana on yhä yleisemmin alettu arvioida murentuvan, ellei suorastaan mitätöityvän.

IMF on osa Yhdysvaltain johdolla toisen maailmaansodan päätyttyä pystytettyä uutta maailmanjärjestystä, sen keskeinen taloudellista järjestystä pystyssä pitävä pilari. Niinpä kun maailmanjärjestys kokonaisuudessaan on haastettu, haastetuksi on joutunut myös tämä pilari. Kiina on itse asiassa perustanut joukon instituutioita, myös kansainvälisiä pankkeja, jotka on varmaan aivan oikein nähty alkioina uudelle Kiina-johtoiselle taloudelliselle maailmanjärjestykselle, vaikka nuo instituutiot ovat toistaiseksi pieniä eivätkä todellisuudessa voi suuriakaan vaikuttaa siihen, mitä maailmanlaajuisessa, jättiläismäisessä rahoitusjärjestelmässä tapahtuu. Kiina ei olekaan käynyt rintamahyökkäykseen olemassa olevaa järjestelmää vastaan, vaan on päinvastoin siinäkin aktiivinen toimija, ja kaiken kaikkiaan siitä suuresti hyötyvä toimija. Enteet ovat kuitenkin näkyvissä, jos ne haluaa nähdä, ja monet ovat halunneetkin.

Kiinan suurin ponnstus tunkeutua myös taloudellisesti maailman valtioiden eturiviin onkin toistaiseksi tapahtunut toisaalta sen suureksi kasvaneen tuotannon ja kansainvälisen kaupan kautta; se on maailman suurin teollisuusmaa ja maailman suurin vientimaa, sen valuuttavaranto on maailman suurin. Tässä kirjoituksessa käsittelemäni aiheen kannalta tärkein sen operaatioista on kuitenkin niin sanottu Silkkitiealoite, joka nykyään kulkee nimellä BRI (Belt and Road Initiative; epäjohdonmukaisesti ”belt” viittaa maata pitkin kulkeviin, muinaisen silkkitien tienoille rakennettavaan kuljetusinfrastruktuuriin, ”road” taas vastaaviin merireitteihin). Syistä joita on ulkopuolelta (ainakin niin ulkopuolisen kuin minun) mahdoton tietää, tästä hankekokonaisuudesta paisui Kiinan nykyisen johtajan Xi Jinpingin suurin ulkopoliittinen projekti, vaikka se aluksi näytti (ja saattoi ollakin) yritykseltä löytää uusia markkinoita 2000-luvun lopun finanssikriisin takia joutilaaksi joutuneelle tuotantokapasiteetille. Poliittisen vaikutusvallan kasvattaminen oli kuitenkin jo alun perinkin selvästi ainakin kylkiäinen investoineille, joita ohjelman puitteissa alettiin tehdä Keski-Aasiasta Afrikkaan ulottuvalla alueella ja sittemmin miltei kaikkialle maailmaan paitsi ”lännen” leiriin kuuluviin maihin, ja viimemainitussakin joukossa on poikkeuksia, jotka ovat niitä vastaanottaneet.

BRI:n mittasuhteet ovat valtavat, vaikka muistettaisiin, kuten pitääkin muistaa, että tarkkoja summia sen enempää suunnitelluista kuin käytetyistäkään varoista ei ole. Aina tuhanteen miljardiin dollariin ovat ulottuneet sitä koskevat arviot. The Financial Times viittasi äskettäisessä jutussaan American Enterprise Instituten esittämään arvioon sen kokonaismäärästä: 838 miljardia dollaria. (Tämäkin luku on tosin syytä panna oikeisiin puitteisiin: jos summaa verrataan vaikka Euroopassa ja Yhdysvalloissa koronapandemian aikana talouksien elvyttämiseen käytettyihin varoihin, se kalpenee. Mutta yhden maan ulkomaille suuntaamissa infrastruktuuri-investoinneissa se on varmasti kaikkien aikojen ennätys.) Sekä EU että Yhdysvallat ovat yrittäneet vastata tähän haasteeseen omilla ohjelmillaan, mutta ne ovat paljon pienempiä.

Sekä BRI-ohjelma että Kiinan esiinmarssi yleisemminkin kehitysmaissa herätti lännen myöhään havaitsemaan, että sen rahoittamiinsa kehitysohjelmiin liitämät poliittisluonteiset ehdot demokratiasta, ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, oikeusvaltioperiaatteen noudattamisesta ja korruption kitkemisestä eivät enää tuottaneet toivottua tulosta, koska Kiina ei sellaisia omille investoinneilleen vaatinut. Rahojen vastaanottajilta jäi toisaalta ehkä liian myöhään huomata, että ei Kiina ollut liikkeellä hyvästä sydämestään. Se lainasi, ei lahjoittanut, ja lainasi korkoa perien. Syvällisempi ehto oli Kiinan poliittisten tavoitteiden myötäily. Tämä hinta saattoi tuntua halvalta, jos se merkitsi vain verbaalista myötäilyä tai Kiinan puolesta äänestämistä (tai ainakin sitä vastaan äänestämästä pidättymistä) jossain YK:ssa tai muilla foorumeilla.

Mutta miten hyvin Kiina on onnistunut näita investointeja toteuttaessaan? Siitä julkisti tietoja ja arvioita äskettäin samainen The Financial Times, vieläpä samassa jutussa, johon yllä viittasin. Rekordi ei ole aivan loistava. Maailmanpankki, Kielissä Saksassa sijaitseva maailmantalouden instituutti ja Harvardin yliopisto ovat arvioineet, että Kiina on joutunut turvautumaan lainansaajiensa pelastusoperaatioihin uusia lainoja myöntämällä noin 240 miljardilla dollarilla vuosina 2010-21, mistä yli sata miljardia pelkästään vuosina 2019-21. Jos arvio koko ohjelman arvosta, runsaat 800 miljardia, pitää paikkansa, yli neljännes on siis ollut tavalla tai toisella ”bad loans”. En ole nähnyt arviota siitä, kuinka suuri osuus länsimaiden kehitysrahoituksesta on mennyt vastaavalla tavalla pieleen, mutta oli miten oli, ilmaiseksi ei Kiina ole poliittista vaikutusvaltaansa ja vastaanottajamaiden suosiota ”ehdollisuuden” puutteen takia saanut.

Tosin on hyvä muistaa, että kun lainansaajat eivät pysty maksamaan, Kiina on vastikkeeksi saanut omistuksia niiden tärkeisiin luonnonvaroihin ja infrastruktuuriin. Sri Lanka on tämän saanut kokea ankarimman kautta, ja vaikka Pireuksen satama ei siirtynyt kiinalaisille maksamatta jääneiden lainojen takia, samankaltaisesta ilmiöstä siinäkin oli kyse. Edellä mainitun tutkimuksen tekijät myös muistuttavat, että näiden pelastuslainojenkin kohdalla Kiina on tiukkana: kun IMF:n hätälainoista peritään matalaa, kahden prosentin korkoa (joka tosin juuri päättyneen halpojen korkojen aikakaudella oli todellista reaalikorkoa sekin), Kiina perii viisi prosenttia. Mitä sitten tapahtuu, jos ja kun nämä hätälainatkin jäävät maksamatta, sitä voi kysyä, mutta vastausta en pysty antamaan. Ylipäänsä on vaikea saada selkoa, mitä tapahtuu Kiinan ja sen lainoja vastaanottaneiden maiden välillä, koska se tapahtuu kahdenvälisesti ja salaisesti.

Poliittinen vaikutusvalta on monitahoinen ja epämääräinenkin asia: se voi olla verbaalista Kiinan myötäilyä, jopa mielistelyä, ja se voi olla resurssien määräysvallan sille luovuttamista. Se ei ole merkityksetöntä, mutta ainakaan mailta, jotka ovat maantieteellisesti kaukana Kiinasta ja vaikeasti alistettavissa, on itsenäistä päätösvaltaa vaikea riistää. Niillä on pitkät perinteet peluuttaa vastakkain niiden tukea etsiviä, jopa niiden alistamiseen pyrkiviä. Näihin aikoihin asti tästä ovat viime vuosikymmeninä kärsineet länsimaat, varsinkin Eurooppa, mutta voi olla, että tästä eteenpäin saa Kiinakin maistaa samaa. Syytä se on tälIaiseen jo antanut, onhan jo käynyt ilmi, että sillä on vähintään yhtä suuri taipumus ajaa häikäilemättä omia etujaan niiden kustannuksella kuin länsimaisilla kolonisoijilla aikoinaan (vaikka ”kolonisointi” ei enää tarkoita kirjaimellisesti samaa kuin ennen).