Leijonien eteen!

Antiikin Kreikan mytologiassa Kreetan saarella olevaan labyrinttiin teljetylle hirviölle, Minotaurukselle, uhrattiin joka yhdeksäs vuosi 12 ateenalaista (tai ehkä 14, mutta sama se). Myytille on monia selityksiä ja siitä on monia versioita, mutta ne eivät kuulu siihen, mikä tämän kirjoitukseni jäljempänä ilmi tuleva pointti on, joten ei niistä enempää.

Minotaurus ja hänelle uhraaminen ovat myytti, mutta ihmisuhrit eivät ole. Ne ovat kuuluneet muinaisaikojen ihmisyhteisöjen uskonnollisiin rituaaleihin ilmeisesti kautta maailman. Yksi esimerkki, johon Amerikkaan rantautuneet eurooppalaiset törmäsivät, oli atsteekkien kulttuuri, jossa voitiin uhrata tuhansia ihmisiä yksien ja samojen palvontamenojen aikana. Myöhempinä, mutta meidän kannaltamme katsottuna silti varhaisina aikoina ihmisuhrit vähenivät ja katosivat, mutta niiden tilalle tulivat eläinuhrit ja myös erilaisten tuotteiden, niin ruuan kuin muidenkin, uhraaminen, johon liittyi uhrattavan tuotteen nauttiminen ateriaksi, jos se oli ruokaa.

Lähemmäksi varsinaista aihettani siirtyäkseni: kysymys joka tulee mieleen, on miksi? Miksi piti uhrata ihmisiä, miksi piti uhrata eläimiä ja miksi piti ja ehkä pitää vieläkin uhrata tuotteita? Sosiologisesti (vaikka en sosiologi olekaan) katsottuna kyse voisi olla kahdenlaisesta ”puhdistautumisesta”. Kun ihmisen omat keinot ymmärtää uhkien ja jopa koko yhteisön olemassaoloa uhkaavien koettelemuksien syitä, saati vastata niihin, olivat perin vähäiset, selitystä niihin tultiin etsineeksi yliluonnollisista voimista, jumalista ja kaikesta sellaisesta. Niinpä näitä, noiden koettelemusten alkuunpanijoita, oli jotenkin hyviteltävä, ja uhrien antaminen niille valikoitui keinoksi (ei varmaankaan ainoaksi) tavoitella näiden hyväksyntää ja anteeksiantoa, jos heidät oli jollain tavalla suututettu.

Toinen, ei kokonaan edellä mainitusta irrallaan oleva ilmiö muinaisissa yhteisöissä oli rangaista väärin- tai rikoksentekijää sulkemalla hänet yhteisön ulkopuolelle. Jos se tehtiin kirjaimellisesti, se merkitsi niissä olosuhteissa varmaa kuolemantuomiota. Mitään Robinsoneja, yksin pärjääviä, ei todellisuudessa voinut olla eikä heitä ennen valistuksen järjenpalvontaa edes voitu kuvitella. Myös tällaiseen saattoi liittyä hyvityksen hakeminen ja tunne hyvityksen saamisesta suhteessa jumaliin, jotka ihmisen kohtaloita hallitsivat.

Kaikki tällainenhan on tietysti meidän yhteiskunnistamme kadonnut, eikö niin? Tosinhan Jeesus uhrasi isänsä tahdosta itsensä, jotta ihmiskunta (tai tarkemmin sanoen Jeesukseen uskovat juutalaiset) pelastuisivat, ja oli siis ihmisuhri hänkin, mutta emmehän me kai häntä voi atsteekkien sotavankien joukkoteurastukseen verrata? Ei ainakaan pääsiäisenä.

Me emme tietenkään myöskään karkota rikollisia ja muita väärintekijöitä, saati nyt laillisesti mutta mielestämme sopimattomasti toimivia, yhteiskuntamme ulkopuolelle. Me pidämme heitä syyttöminä kunnes ja edellyttäen, että heidän syyllisyytensä on pitävästi riippumattomassa tuomioistuimessa todistettu. Senkin jälkeen me pyrimme kaikin keinoin siihen, että he rangaistuksensa (joka ei suinkaan ole esimerkiksi sydämen irti leikkaaminen rikollisen vielä eläessä) suoritettuaan voivat palata yhteiskuntaan sen täysivaltaisina jäseninä kaikkea sitä arvostusta ja kunnioitusta nauttien, minkä tasavertaisesti kaikille suomme.

Eikö niin?

Olisiko kuitenkin niin, että tästä on joitakin poikkeuksia? Isänsä palkkamurhan tilannut mies ja siihen palkattu nauttivat tosin yksityisyyden suojaa niin, että vasta kun tuomio on julistettu, heidän nimensä voidaan yhdessä asiaa koskevan lehti- tai TV-jutun lauseessa mainita ja sitten kiireesti taas unohtaa. Kaverinsa julmasti kiduttamalla surmanneiden alaikäisten nimiä ei ehkä kerrota koskaan.

Mutta annas olla, jos kyse on eräistä tietyistä ammateista tai tehtävistä tässä yhteiskunnassa. Esimerkiksi virkamiehistä, poliitikoista, viihdemaailman julkkiksista ynnä muista sellaisista. Heillä ei ensinnäkään ole tosiasiallista yksityisyyden suojaa, vaikka heitä ei edes epäiltäisi mistään (paitsi, että heitä epäillään aina periaatteella että jos syyllinen on löydetty, kyllä sitten rikoskin löytyy). Jos heitä aletaan epäillä jostain, heihin kohdistuu kokonaisvaltainen, hyökyaallon tavoin kaiken alleen peittävä hyökkäys, jossa ei paljasteta ainoastaan nimiä vaan kaikki mikä heistä saadaan kaivettua esiin. Tietenkin kaikki koskien heidän tehtäviään ja väitettyjä virheitään, laiminlyöntejään ja rikkeitään, mutta myös kaikki koskien yksityiselämää ja aikaisempaa uraa (josta ihme kyllä aina tuntuu löytyvän jotain vilunkia), eikä mitään tarvitse todistaa todella tapahtuneeksi tai muuten paikkansapitäväksi.

Valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja Tytti Yli-Viikari on saattanut tehdä kaiken sen mistä häntä nyt näköjään epäillään, johtanut virastoaan huonosti, matkustellut liikaa ja käynyt kauneushoitoloissa valtion piikkiin. Tai sitten ei. Mainettaan varjelevat tiedotusvälineet (kaikki eivät kyllä varjele) muistavat kyllä kirjoittaa häntäkin koskeviin juttuihinsa sanan ”epäillään” ja myös yhden lauseen, jossa hänen ilmoitetaan kiistävän toimintaansa kohdistetut syytökset. Mutta kun katselee koko sitä valtavaa juttusumaa, joka päivästä päivään vatvoo asiaa, hänen joka paikkaan leviteltyä kuvaansa, hänen uransa ja perhe- ja ystävyyssuhteidensa rääpimistä, ei voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että hänet on heitetty ulos yhteisöstä, jo tuomittu, ja tuomittu kuolemaan, jos ei kirjaimelliseen niin kuitenkin yhteiskunnalliseen.

Hän ei tietysti ole ainoa. Helsingin huumepoliisin päällikkö Jari Aarniokin tuomittiin jo paljon ennen kuin hänet tuomittiin tuomioistuimessa, ja olisi siis tuomittu, vaikka tuomioistuin olisikin hänet lopulta vapauttanut. Entinen perussuomalainen paikallispoliitikko Teemu Torssonen on tuomittu murhayrityksestä ilman, että hän joutui edes syytteeseen. Puhumattakaan niistä poliitikoista, joiden nimi on yritetty tahrata ja pystyttykin vuosien mittaan tahraamaan erilaisin väärinkäytössyytöksin ja -vihjailuin. Leimallista on armottomuus eritoten niitä kohtaan, joita ei ole saatu suistettua asemastaan – sellaisiakin on joitakuita. Hämmästyttävä – ainakin päällisin puolin – poikkeus on suurlähettiläs Alpo Rusi, jonka yhteydessä aina muistetaan mainita häntä aiheettomasti epäillyn vakoilusta. Mutta onko tämäkään vapauttava maininta lopulta vapauttava? Eikö siitäkin muistuttamalla ainakin hieman kylvetä epäilyä: se Rusi jota epäiltiin vakoilusta …?

Kaiken tämän lisäksi meillä on uudempi ilmiö: somessa toimivat lynkkausporukat, niin spontaanisti syntyvät kuin ilmeisen organisoidut. Tällainen rikkaruohosto on tosin varmasti aina ollut olemassa, mutta tekniikka on mahdollistanut sen näkyvyyden räjähdysmäisen kasvun ja myös tehnyt siitä vaarallisemman kuin aikoinaan, kun se rajoittui huolto- ja linja-autoasemien baareihin.

Ei siis mitään uutta auringon alla tässäkään suhteessa. Ikivanhat käyttäytymismallit elävät ja vellovat, vain niiden esilletuomistavat ja vaikutusvoima vaihtelevat. Yhä uhraamme ihmisiä, yhä surmaamme heitä sulkemalla heidät yhteisön ulkopuolelle, yhä vapautamme itseämme omasta syyllisyydestämme sijaiskärsijöillä.

+6
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu