Leivätön pöytä

Syyttäjä on päättänyt viedä raastupaan kolme Helsingin Sanomien toimittajaa siitä, että he julkaisivat lainvastaisesti kansallista turvallisuutta vaarantavia tietoja Viestikoekeskusta (entiseltä nimeltään Viestikoelaitos) koskeneessa jutussaan vuoden 2017 lopulla. Sen sijaan lehden päätoimittajaa ja toimituspäällikköä ei ole syytteeseen asetettu.

Hesarin puolelta on toimittajien puolustukseksi ja syytteeseen asettamista paheksuttaessa vedottu muun muassa siihen, että kaikki mitä lehti vuonna 2017 julkaisi, oli löydettävissä julkisista lähteistä. Tämä hieman hämmästyttää minua, kun muistelen, että julkaistu aineisto perustui ainakin osittain Viestikoekeskuksesta vuodettujen erittäin salaisten asiakirjojen oikeudettomaan luovuttamiseen Hesarin toimittajille. Päätoimittaja on myös ihmetellyt sitä, ettei syytettä ulotettu häneen ja toimituspäällikköön. Tätä itsekin ihmettelen, varsinkin jos peruste on, kuten lehdestä luin, että he eivät tienneet jutun sisältöä etukäteen. Ehkä eivät tienneet, mutta miksi se vapauttaisi vastuusta? Kuten heti kohta ilmenee, tämä syyttämättäjättäminen on toinen niistä ainoista seikoista, joista olen hänen kanssaan tässä asiassa samaa mieltä. Tosin varmaankin päinvastaisesta syystä, sillä päätoimittaja kai katsoo, että kun häntä ei syytetty, ei saisi syyttää alaisiakaan. Minä taas olen sitä mieltä, että kun alaisia syytetään, pitäisi syyttää myös esimiestä. Toinen samanmielisyys koskee aikaa, joka syytteiden aikaansaamiseen on käytetty. On hälyttävää, että siihen on kulunut neljä vuotta.

Julkaisin asiasta postauksen tuoreeltaan joulukuussa 2017. En ollut silloin vielä perustanut blogia US Puheenvuoroon, joten foorumi oli silloin vain Facebook. Sen verran tunteita tämä syytteeseen asettamisjuttu juttu vieläkin herättää, että päätin ottaa nuo tekstit esille ja julkaista ne pienin, asiasta nyt uutisoidun valossa tarpeellisin päivityksin ja editoinnein myös tässä blogissani.

Alkuperäisen Hesarin jutun tarkan sisällön lienevät ainakin kaikki ne, joita asia ei suoranaisesti koskenut, jo unohtaneet, mutta silloin tuntui – ja luotan yhä vaikutelmaani – että paljastavinta oli oikeastaan se, mitä siinä ei kirjoitettu tai sanottu, tai ainakin tuli ilmi vain sivulauseista ja välillisesti. Ensimmäinen yli muun nouseva havainto oli, että Hesarin toimittajien ponnisteluihin saada käsiinsä Viestikokeskusta koskevia tietoja ei ollut suostuttu. Eikä vain Hesarin, samaa olivat yrittäneet onnistumatta muutkin. Ja kieltäytymisen vaadittujen tietojen antamisesta on oikeuttanut viime kädessä Korkein hallinto-oikeus. Niinpä kun Helsingin Sanomien tuolloin jo entinen päätoimittaja arveli viranomaisten raivostumisen asiasta johtuneen tietovuodon Suomelle aiheuttamasta mainehaitasta, minä arvelin Hesarin toimittajien Viestikoekeskusta kohtaan tunteman, jutusta läpi näkyneen raivon syynä olleen sen, että Hesarin toimittajille oli uskallettu sanoa ei.

Jutun julkaisemisaikaan vielä säätämättä olleiden tiedustelulakien vastustaminen kävi ilmi ja käy ilmi yhä Hesarin puolelta annetuista lausunnoista. Epäilin silloin, että se saattaisi olla – loukatun ylpeyden ohella – koko jutun julkaisemien tärkein tosiasiallinen motiivi, vaikka hämäräksi jäi, miksi Suomen turvallisuutta vaarantavia tietoja piti sen takia julkaista. Asiakirjoja Hesarille vuotaneella tai vuotaneilla on tietenkin voinut olla muitakin motiiveja.

Toiseksi, päätoimittaja katsoi, että julkaisemisen oikeutti Helsingin Sanomien vastuu lukijoilleen ja se, että se itse katsoi kyseisten tietojen julkaisemisen olevan tarpeellista. Sellainen seikka kuin että eduskunta on säätänyt rikoslain, jossa määrätään rangaistavaksi kansallista turvallisuutta vaarantavien tietojen julkaiseminen, ei siis Helsingin Sanomien mielestä sitä sitonut. Kaiken kukkuraksi ilmoitettiin, että Hesari oli päättänyt jättää osan käsiinsä saamistaan tiedoista julkaisematta, koska katsoi niiden julkaisemisen vaarantavan kansallista turvallisuutta. Toisin sanoen, Helsingin Sanomat katsoi olevansa auktoriteetti, joka ratkaisee, mikä vaarantaa kansallista turvallisuutta ja mikä ei. Eduskunnan säätämä laki ja sen antamin valtuuksin toimivat viranomaiset ovat Helsingin Sanomien mielestä sen alapuolella. Nyt päätoimittaja pitää ennakkosensuurina sitä, että syyte on ulotettu myös Hesarin julkaistavaksi harkitsemiin juttuihin. Väkisin tulee mieleen, että ne olivat juuri niitä juttuja, joiden julkaisemisen Hesari harkitsi oikeaksi jättää tekemättä. Ehkä se selviää kun syytteet tulevat julkisiksi.

Jopa rikosoikeuden professorikin vahvisti vuonna 2017, että tiedotusvälineille ei ole rikoslaissa säädetty poikkeusta velvoitteesta olla julkaisematta kansallista turvallisuutta vaarantavaa tietoa. (Lievästi ironinen sävyni tässä lauseessa on harkittu.) Itse asiassa rikoslaista taitaa löytyä sellainenkin pykälä, jossa velvoitetaan rikoksesta tiedon saanut ilmoittamaan tietonsa poliisille. Kun Hesarin on täytynyt olla hyvin tietoinen, että sen saamat asiakirjat oli hankittu ja annettu sille oikeudettomasti, sen olisi lain mukaan pitänyt ilmoittaa niistä poliisille sen sijaan, että rikkoi lakia julkaisemalla niissä olevia tietoja.

Yllätyksetöntä on, että Hesari päätoimittajansa suulla vetoaa sananvapauteen, vetosi jo alun perin ja vetoaa nyt yhä keskeisemmin. Koska lukijoilla on sen mukaan oikeus tietää, Hesarilla on oikeus julkaista. Ollaan tyrmistyneitä, että toimittaja voidaan panna syytteeseen ja vielä länsimaisessa demokratiassa. International Press Institute (IPI) ja toimittajien ammattiliitto varoittelevat Suomen maineen sananvapauden mallimaana romuttuvan. Toimittajat ilman rajoja -järjestön reaktiota en ole tähän hetkeen mennessä nähnyt, mutta eiköhän sielläkin ranking kohta tipu. Niinhän se tippui pääministeri Sipilästä tehtyjen perättömien juttujen julkaisemista koskeneen selkkauksenkin jälkeen.

Mutta eduskuntapa on säätänyt, että tällaisessa asiassa ei ole oikeutta tietää, ja Korkein hallinto-oikeus vahvistanut, että näin se eduskunta todella on säätänyt. Minun oikeustajuuni ei mahdu se, että Hesari tai mikään tiedotusväline voisi asettua lain yläpuolelle niin kuin Hesari katsoo oikeudekseen ja jopa velvollisuudekseen tehdä. Ei siihen oikeuta sekään argumentti, että kaikki salaiseksi leimattu ei välttämättä olisi sitä leimaa ansainnut. Paljon sitä leimaa turhaan käytetäänkin kuten voin kokemuksestani todistaa, mutta sellaisenkaan virheen korjaamiseen ei pidä saada käyttää oman käden oikeutta.

On vedottu myös siihen, että tietovuodon paljastaessaan Hesari itse asiassa teki palveluksen maalle. Jos he olisivat halunneet tehdä palveluksen maalle tällaisessa asiassa, he olisivat kertoneet haltuunsa saamistaan asiakirjoista poliisille. Julkaisemalla vuodon ja varsinkin julkaistessaan salaisia asiakirjoja he tekivät maalle karhunpalveluksen. Ehkä Hesarin toimintaa olisi voinut ymmärtää hieman paremmin, jos esiin olisi tullut vakavia, yhteiskunnallista keskustelua vaativia väärinkäytöksiä. Tuliko niitä? Etsittiinkö niitä edes? Vikapää näytti olevan Viestikoekeskus sinänsä ja sen oletettavasti kasvavat tehtävät tulossa olevan tiedustelulain nojalla.

Minun vuosirenkaillani ei voi olla vähän vinosti hymyilemättä sen takia, että ainoa asia, jossa Hesari on myöntänyt (silloin ja nyt uudestaan) tehneensä virheen, on ettei se osannut perustella yleisölle, miksi julkaisi artikkelin. Sehän jos mikä on vakioselitys, johon oman toimintansa itseoikeutuksesta vakuuttuneet ovat maailmaan sivu turvautuneet kun asiat ovat menneet poskelleen. No, nyt lehti joutuu perustelemaan julkaisemista myös tuomioistuimelle. Ei tarvita kummoisia ennustajan lahjoja epäilyyn, että paine joka tuomareihin kohdistuu tulee olemaan kova. Toivottavasti he kestävät sen. Sekä ironista että paljastavaa on sekin, että kansanedustaja Räsäsen puolesta masinoidusta kampanjasta ovat syyttäjän puolesta huolissaan ihan samat tahot, jotka Hesarin tapauksessa käyvät syyttäjää vastaan. Niin valikoivaa on sananvapauden puolustamisinto: silloin se on vaarassa kun olen samaa mieltä sen väärinkäyttäjien kanssa; silloin sitä ei tarvita, kun sitä käyttävät minun kanssani eri mieltä olevat.

+10
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu