Lohikäärmeen varjossa on maailman mukavin paikka

Sitäkin näköjään mitataan, missä ulkomaalaiset, expatit, tuntevat olonsa kotoisimmaksi. Minulle yllättäen kärkisijaa pitää Taiwan. Mitenkähän heihin mahtavat vaikuttaa spekulaatiot, että Kiina saattaa yrittää ottaa Taiwanin pakolla haltuunsa? Ne ovat kasvaneet viime aikoina, ja Kiinan kommunistisen puolueen 100-vuosijuhlien lähestyminen on niitä kasvattanut. Kiinan johtaja Xi Jinping on sanonut julkisesti, että asiaa ei saa enää lykätä sukupolvelta toiselle, ja koska hänen sukupolvensa joutuisi ikänsä takia sen aika pian seuraavalle lykkäämään, tämäkin on niitä kasvattanut. Kiinan pitkään jatkuneen varustautumisen arvellaan myös tuottaneen sille kyvyn toteuttaa aikeensa, jos sillä sellainen nyt on.

Kiinan kansantasavallan säädettyä viime vuonna Hongkongia koskevan uuden turvallisuuslain kirjoitin tällä foorumilla otsikolla ”Yksi maa, yksi systeemi”. Se oli ironinen viittaus Kiinan antamaan lupaukseen 1990-luvulla ennen kuin Iso-Britannia palautti sille Hongkongin, säilyttää siellä sisäinen autonomia markkinatalousjärjestelmineen, avoimine yhteyksineen maailmantalouteen aina erillistä WTO-jäsenyyttä myöten, ja sen kylläkin vajavainen mutta suuret kansalaisvapaudet takaava poliittinen järjestelmä. Tästä Kiina käytti nimitystä ”yksi maa, kaksi systeemiä”. Lupaus annettiin 50 vuodeksi, mutta minun tulkintani, eikä vain minun, oli, että tällä turvallisuuslailla se lupaus asiallisesti peruttiin.

”Yksi maa, kaksi systeemiä” koskee myös Taiwania, sillä tällä slogaanilla Kiina on houkutellut Taiwaniakin. Hongkongin laajan autonomian se sallikin ainakin osittain tässä tarkoituksessa. Päinvastoin kuin Hongkongin kohdalla, keinovalikoimaan on kuitenkin aina kuulunut myös voiman käyttö, toisin sanoen Taiwanin valloittaminen asevoimin, mikäli muu ei tepsi ja varsinkin jos Taiwan yrittäisi julistautua itsenäiseksi. Muutenkin näiden kahden alueen tapaukset poikkeavat toisistaan, vaikka yhteistä on se, että vieras valtio aikoinaan valloitti molemmat Kiinalta. Niiden palauttaminen on kansantasavallan, siis kommunistisen puolueen, kansalta hakeman legitimiteetin ydintä. Kysymys on, onko rauhanomaisen yhdistymisen näköala puolueen mielestä käynyt niin epätodennäköiseksi, että väkivallan avulla palauttaminen jää ainoaksi vaihtoehdoksi. Merkkejä siitä nähdään tai ainakin ollaan näkevinään.

Näin lyhyessä kirjoituksessa on pakko valita pari kolme näkökulmaa, joista jotain sanoa, vaikka sanottavaa epäilemättä olisi vaikka kirjan kirjoittamiseen. Valitsen ensimmäiseksi näkökulmaksi mahdollisen valloittamisen tai sen yrittämisen kansainvälispoliittiset seuraukset. Kiinalle se onnistuessaan tuottaisi kiistämättömän poliittisen johtoaseman Itä-Aasiassa ja laajemmaltikin. Poliittinen hintakin tosin olisi korkea, sillä ryhmittyminen Kiinaa vastaan ja sen varalta kohoaisi varmasti aivan uudelle tasolle. Yhdysvallat taas menettäisi johtoasemansa, eikä vain Itä-Aasiassa; vaikutukset olisivat maailmanlaajuiset. Varsinkin jos Yhdysvallat vastoin vuosikymmeniä ylläpitämäänsä uskoa jättäisi Taiwanin sotilaallisesti puolustamatta, romahtaisi usko sen kykyyn ja ennen kaikkea haluun tulla liittolaistensa avuksi muuallakaan maailmassa. Euroopassa se merkitsisi Naton uskottavuuden loppua puolustusliittona, dramaattisin seurauksin niiden silmissä, jotka sitä itseään puolustamaan tarvitsevat ja ovat sen varaan laskeneet. Plus tietysti niiden (tai sen) jotka (kenties) haluavat sen koetteelle panna. Siksikin Taiwan on tärkeä maailmanlaajuisesti, ei vain tuolla kenties kaukaiselta tuntuvalla kulmakunnalla.

Toinen näkökulma asiaan on taloudellinen. Taiwan on tosin ”vain” 24 miljoonan asukkaan maa, mutta se on kokoaan merkittävämpi maailmantaloudessa, ja myös manner-Kiinan taloudessa. Vain yksi esimerkki: kaikkein pisimmälle kehitettyjen mikrosirujen tuotannosta on ylivoimainen valtaosa osa yhden taiwanilaisen yrityksen hallussa. Kiinan miehitys, puhumattakaan jos siihen liittyisi sodan tuottamaa laajaa hävitystä, iskisi siksi paitsi Taiwaniin ja itse Kiinaan myös maailmantalouteen. Vielä suuremmat taloudellisetkin vahingot koituisivat kuitenkin shokista, jonka valloitus aiheuttaisi, ja jotka tietenkin olisivat erottamattomasti yhteydessä valloituksen poliittisiin seurauksiin. Kiina tosin saattaa arvella, että tällaisetkin vaikutukset jäisivät lopulta väliaikaisiksi, ja että muu maailma de facto hyväksyisi tapahtuneen tosiasian. Tästähän on näyttöä runsaasti. Kiina saattaisi kuitenkin laskea tässä väärin, sillä tällainen shokki kiihdyttäisi epäilemättä voimakkaasti jo nyt käynnissä olevaa maailmantalouden jakaantumiskehitystä kilpailevien suurvaltojen teknologis-taloudellisiin preferenssivyöhykkeisiin. Kiina vastaan muu maailma -asetelma jyrkkenisi dramaattisesti, ja vaikka Kiina saattaa laskea siitäkin selviytyvänsä, kalliiksi se tulisi.

Kolmas näkökulma on kiinalainen, sikäli kuin sitä voi ulkopuolelta ymmärtää. Kun kommunistinen puolue voitti Kiinan sisällissodan vuonna 1949, hävinnyt osapuoli vetäytyi Taiwanille ja vakiinnutti siellä valtansa. Taiwan-trauma Kiinassa on kuitenkin peräisin kauempaa, jo vuodesta 1895, jolloin viimeisiään vedellyt keisarikunta menetti sen sodassa Japanille. Japani aiheutti Kiinalle nöyryyttäviä tappioita ja valtavia kärsimyksiä toisen maailmansodan loppuun saakka. Taiwan palasi Kiinalle, mutta ei kommunistiselle Kiinalle, ja kommunistinen puolue tavallaan ”hirtti” itsensä sen palauttamiseen emämaan yhteyteen. Siinä ansassa se on edelleenkin – tosin tietysti kiistäen mitään ansaa olevan olemassa.  Taiwanin symboliarvo valtava, ja on kaikki syyt uskoa, että tässä kysymyksessä kommunistisella puolueella on aitoa laajaa kansan tukea.

Lännessä on muodikasta esittää kommunistinen (ja muukin) diktatuuri aina sisäisesti heikkona, mikä tässä yhteydessä merkitsee, että toimivaksi demokratiaksi kehittynyt Taiwan (ällistyttävä saavutus, sillä Guomindang-puolueen valta oli diktatuuria sekin, jos kohta vähemmän hirveää kuin totalitaarinen hirmuvalta samaan aikaan manner-Kiinassa) muodostaa uhkan kommunistisen puolueen yksinvallalle. Kiinan kohdalla tämä ei kuitenkaan enää välttämättä päde, ei ainakaan samassa määrin kuin aikaisemmin. Demokraattisten yhteiskuntien ja demokratian heikkenevä kannatus niissä itsessään vaikuttaa asiaan, mutta paljon enemmän on vaikuttanut Kiinan oma valtava taloudellinen menestys, jonka takia mitään merkittävää oppositiota järjestelmää vastaan ei ole kehittynyt. Tiukka valvonta ja ankara asioihin puuttuminen, kun uhkaa koetaan, myötävaikuttavat myös, mutta todellista epäonnistumista kansan odotusten täyttämisessä ei mikään valvonta pidemmän päälle voisi korvata.

Todellinen vaara Kiinan kommunistiselle puolueelle Taiwanin kohdalla olisikin valloitusyrityksen epäonnistuminen. Jos taiwanilaiset asettuisivat tiukaan ”talvisotamaiseen” vastarintaan ja jos Yhdysvallat liittyisi sotaan sen puolella, epäonnistuminen ainakin sodan pitkittymisen ja sitkistymisen muodossa olisi todellinen uhka, ja silloin voisivat palata mieleen ne ajat, jolloin Kiina viimeksi joutui nöyryytetyksi. Se maksoi – vain osaltaan mutta tärkeältä osaltaan – keisareille heidän valtakuntansa.

Neljäs näkökulma on taiwanilainen. Vuosikymmenten mittaan on kasvanut ja kasvaa lisää sukupolvia, jotka alkavat tuntea itsensä yhä enemmän taiwanilaisiksi. Ei siis kiinalaisiksi, ei japanilaisperäisiksi eikä saaren alkuperäisväestöön kuuluviksi erillisiksi väestöryhmiksi. Emotionaalinen tarve yhdistyä emämaahan, vaikka siellä vallitsisi demokratiakin, on vastaavasti yhä heikompi. Tämä on Kiinan politiikan ironinen, tarkoittamaton seuraus. Suuren Kiinan voi olla vaikea tätä hyväksyä tai edes ymmärtää sellaisen voivan olla mahdollista, mutta se on todellista ja se on yksi lisähinta, joka väkivalloin tapahtuvan yhdistämisen uhka on tuottanut. Niin myös itsenäisyysliike, joka samasta syystä nousi esiin myös Hongkongissa.

Pelkällä järjellä ajatellen tuntuu järjettömältä, että Kiina ryhtyisi Taiwania väkivalloin itseensä liittämään. Miksei vain antaa sen olla? Tai miksi ei vaikka antaa sen itsenäistyä? Mikä paremmin vieroittaisi sen Kiinan vastustajien ja Yhdysvaltain liittolaisten riveistä ja tuottaisi molemminpuolista hyötyä kuin ystävällismielinen kumppanuus? Historian painolastin ohittaen, tarvitseeko Kiina Taiwania maakunnakseen yhtään enempää kuin Ranska Luxemburgia? Tällaista sovintoa on kuitenkin turha odottaa. Maailman historiallisesti suurin ja mahtavin valtakunta ja kansa eivät voi unohtaa ja hyväksyä nöyryytystään eikä puolue sitoutumistaan palauttamiseen, ja kaikki tämä vaatii saaren palauttamista.

+9
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu