Luokan paras oppilas; miten EU:sta vahva

Toimittaja Paavo Rautio sanoi kolumnissaan Helsingin Sanomissa 12.8.2021, että EU-politiikan kriitikot ovat luonnehtineet Suomen pyrkivän luokan parhaaksi oppilaaksi, kun taas integraatiosta vastaavat virkamiehet ja poliitikot ovat pyrkineet siihen, että Suomea pidettäisiin rakentavana ja luotettavana neuvottelu­kumppanina. Luen itseni noihin virkamiehiin, ja lisäksi niihin harvoihin, jotka ovat vielä kertomassa niistä ajoista, jolloin letkautus luokan parhaasta oppilaasta ilmaantui EU:ta koskevaan kielenkäyttöön. Sillä kokemuksella ja koska muisti vielä toimii, voin todistaa, että Raution palkanmaksaja ei ole aivan viaton siihen, että niin tapahtui. On pakko vetää suutaan vähän ironiseen hymyyn, kun lukee, että luokan parhaaksi oppilaaksi pyrkimisellä tarkoitetaan ”nähtävästi” sitä että…”. Ei sitä tarvitse Hesarin toimittajan etsiä nähtäväkseen kauempaa kuin lehden omista arkistoista.

Alkupiste oli jo Suomen EU-jäsenyysneuvottelujen avajaislausunto. Hesari (toimittajansa suulla/kynällä) tuomitsi sen lepsuiluksi, jossa ei puolustettu Suomelle tärkeitä asioita kuten esimerkiksi saamelaisten oikeuksia – lista oli pitkä, mutta ei maksa vaivaa sitä tässä toistaa. Miksi tämä oli Hesarista niin paha asia? No siksi, että Ruotsi oli esittänyt omassa avajaispuheessaan tuollaisen pitkän listan asioita – mukaan lukien saamelaisten aseman turvaamisen.

Sanonta ”luokan paras oppilas” tosin ilmaantui kielenkäyttöön vasta jäsenyyden toteutumisen jälkeen, mutta ajatus oli jo sama. Viis siitä, että nuo asiat, joita Ruotsi oli käynyt ärhäkkäästi puolustamaan, olivat enimmältään sellaisia, joissa EU:lla ei ollut toimivaltaa, joten ne eivät olleet mitenkään uhanalaisia eikä niistä edes voinut jäsenyysneuvotteluissa mitään sopia – neuvotteluthan käsittelivät sitä, miten EU-jäsenyyteen sopeuduttaisiin, eivät EU:n muuksi muuttamista, kuten ruotsalaiset tai ainakin jotkut heistä taisivat vielä siinä vaiheessa ja pitkään sen jälkeenkin luulla.

Puhumattakaan siitä miten absurdia ja koko suomalaisen elämänpyrkimyksen eetoksen vastaista on ollut ylipäänsä käyttää tätä kieli- ja mielikuvaa Suomen EU-käyttäytymisen halventamistarkoituksessa. Ja vielä senkin jälkeen kun suomalainen koulu ja siis myös suomalaiset oppilaat osoittautuivat OECD:n PISA-mittauksissa maailmaan parhaimmiksi. No, nythän se asema on menetetty eikä sitä hevin takaisin saada, ei ainakaan nykyisillä opeilla, joten ehkä luokan parhaaksi oppilaaksi pilkkaaminen (minun kouluaikoinani käytössä oli termi ”pinko”) ei sentään enää ole logiikanvastaista.

Nyt, kun Britannia on toiminnallaan osoittanut, mitä maksaa luokan huonoimmaksi oppilaaksi heittäytyminen ja lopulta koulun kesken jättäminen, saa Suomi näköjään jonkinlaisen maineenpalautuksen Hesarinkin taholta (sikäli kuin Raution sanoma kolumnissa sitä merkitsee). Hyvä juttu, mutta liian myöhään, jotta koko jäsenyyden neljännesvuosisataisen historian pituisen harharetken voisi noin vain unohtaa.

* * * *

Osallistuin äskettäin seminaariin, jossa teemana oli vahva EU – tai oikeammin se miten EU:sta saisi vahvemman. Teemaan kytkeytyi myös kysymys siitä, millainen Suomi on ollut jäsenenä, millainen jäsenyyden kannatuspohja on ja miten sitä pitäisi vahvistaa. Osanottajajoukko oli arvovaltainen plus minä, mutta uskaltaudun kuitenkin sanomaan muutaman sanan aiheesta, taas kerran.

Vuosikymmenten mittaan EU:lle on siirretty toimivaltaa runsaasti sekä perussopimusten muutosten että EU-lainsäädännön lisääntymisen ja syvenemisen kautta. Jäsenmäärä on lisääntynyt yli nelinkertaiseksi ja päätöksentekosäännöt muuttuneet sekä yksimielisyyssäännön alueen kaventamisen että ennen muuta Euroopan parlamentin lisääntyneiden toimivaltuuksien kautta. Kaikesta tästä huolimatta EU on paljon vähemmän kuin valtio, joskin paljon enemmän kuin pelkkä kansainvälinen järjestö. Oikeastaan sitä ei voi sijoittaa mihinkään konventionaaliseen kansainvälisen yhteisön kategoriaan; se on sui generis kuten sanotaan. Eurooppalaista supervaltiota pelkäävien (mutta myös sitä kaipaavien) tulisi ymmärtää, että valtion tai jostain kummasta syystä vielä kammotumman liittovaltion kaikkein oleellisin attribuutti on periaatteessa rajoittamaton toimivalta, kun taas EU:lla sitä on vain sen verran kuin jäsenmaat – edelleen suvereenit – ovat sille antaneet. Tosiasiallisesti myös se, että EU:lta puuttuu toimivalta, ja nimenomnaan yksinomainen toimivalta, eräissä valtioiden ydintoiminnoissa kuten ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, verotuksessa ja sosiaalipolitiikassa (vain nämä kolme mainitakseni), jättää sen kauas valtiosta/liittovaltiosta, ja tämä siitä huolimatta, että sekä sen institutionaalinen rakenne että toiminnan laajuus saavat sen näyttämään ja ehkä tuntumaankin valtiolta.

Tasavallan presidentti kuulutti äskettäisessä puheessaan suurlähettiläille EU:lle voimaa ja luetteli sen edellytyksiä: yhtenäisyys, päättäväisyys, sitoutuminen yhteisesti valittuun linjaan ja toimeenpanokyky. Kyllä vain, mutta minä toistan tässäkin, että voima – tai pikemminkin olemassa olevan voiman mobilisointi itsenäiseksi toimintakyvyksi, sanottakoon sitä vaikka strategiseksi autonomiaksi – riippuu ratkaisevasti toimivallasta, ainakin jos todella merkittäviä asioita halutaan saada aikaan. Toimivallan, ja varsinkin yksinomaisen toimivallan, siirtäminen taas merkitsee, että sitä ei sitten enää siinä asiassa yksittäisillä jäsenmailla ole. Se ei kuitenkaan välttämättä merkitse, että ne siinä menettäisivät enemmän kuin saavuttavat. Olisi kuitenkin rehellistä – ja uskon että tehoisi loppujen lopuksi paremmin myös skeptikkoihin ja EU:n vastustajiin – jos asia näin avoimesti esitettäisiin.

Seuraavasta pointista voi jokainen halutessaan rakentaa siltaa siihen mistä aloitin, tuohon luokan parhaasta oppilaasta irvailuun. Suomen EU-jäsenyyden ensimmäiset vuodet, konkreettisimmin noin vuoteen 2003 asti, olivat monien näkyvien ja kuuluvien suomalaisen julkisen elämän (poliitikot, tutkijat, media) kellokkaiden mielissä ja puheissa eräänlaista kulta-aikaa. Oltiin rakentavia, ratkaisuja etsiviä ja pyrittiin ”ytimiin”, mikä tarkoitti paljolti (vaikkei yksinomaan) samaa kuin euron käyttöönotto. Tuosta ajankohdasta eteenpäin taas on monien näiden kellokkaiden mielestä luisuttu ellei suorastaan luisteltu noista ytimistä pois, jollain lailla lähtökohtaisesti vastahakoiseksi ja kaikkeen ei-sanovaksi, marginaaliin joutuneeksi ja arvovaltaansa menettäneeksi maaksi.

Onko tämä voimakkaasti viljelty mielikuva totuudenmukainen ja vaikka jossain määrin olisikin, onko Suomi joutunut oleellisella tavalla erilleen siitä, miten EU:hun ja sen kehitykseen suhtaudutaan muissa jäsenmaissa? Oma vastaukseni on, että kyllä Suomi on suhtautunut erinäisiin EU:n agendalle ilmaantuneihin isompiin ja pienempiin asiakysymyksiin kriittisesti. Tahtoo kuitenkin jäädä – ja tahdotaan jättää – huomiotta, että on samankaltaista muutosta tapahtunut muuallakin, eikä vain niissä muutamassa maassa, jotka ovat tätä nykyä luupin alla oikeusvaltion ja demokraattisen järjestelmän horjuttamisen takia. Tässä kritiikissä on myös poliittisen propagandan makua: kun arvostellaan Suomen linjan väitettyä muuttumista, kiukutellaan itse asiassa sitä, että Suomen politiikan vetäjät ja toteuttajat vaihtuivat juuri edellä mainitun ajankohdan tienoilla arvostelijoita vähemmän miellyttäviksi.

Suomessa(kin) ovat äänekkäämpiä EU:n arvostelijat ja siitä pohjimmiltaan eroon pyrkijät kuin sen puolustajat. Kysyä voi, miksi puolustajat eivät rohkeammin astu esiin, varsinkin kun mielipidetutkimukset kuitenkin osoittavat varsin suuren enemmistön kannattavan EU-jäsenyyttä. Itse näen sen niin, että vastustajat ja arvostelijat ovat taitavampia esittämään asiansa niin, että tavallinen, EU:hun perehtymätönkin kansalainen sen ymmärtää, eikä tämä tapahdu vain vääristelemällä ja harhaan johtamisella. Puolustajilta tuntuu olevan hukassa taito, kenties tietokin, puolustaa kantojaan siten, että jäsenyyden haittoja suuremmat hyödyt tulisivat konkreettisella tavalla esille ja vaikuttaisivat niidenkin mielipiteisiin, jotka eivät ole jo ennestään samaa mieltä. Sen sijaan turvaudutaan usein abstrakteihin latteuksiin ja moralisoivaan paheksuntaan. Kansa vaistoaa sellaisen, vaikka ei argumentteja ymmärtäisikään. Kun lisäksi tiedetään, että kielteisyys tehoaa pari kolme kertaa tehokkaammin kuin myönteisyys, ei ole ihme, että julkinen kuva EU:n kansalaisten keskuudessa nauttimasta suosiosta on aika lailla erilainen kuin mitä mielialat tosiasiassa ovat.

+6
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu