Maahanmuuton siunaus ja kirous

Seurasin joku aika sitten telkkarista debattia hallituksen eduskunnalle lähettämistä maahanmuuttoa koskevista, suuria ristiriitoja opposition, niin poliittisten puolueiden kuin erinäisten muiden kansalaispiirien, kanssa nostattaneista lakiehdotuksista. Ennestään kiisteltiin jo niin sanotusta käännytyslaista eli vastatoimista Venäjän operaatioon tunkea Suomeen ihmisiä, operaatiosta jota en itse ole epäröinyt kutsua sen oikealla, rumalla nimellä, sotatoimeksi Suomea vastaan. Viimemanittukin on nyt eduskunnassa, eivätkä asenteet senkään tiimoilta ole ainakaan lientyneet.

Studiossa sisäministeri Mari Rantanen moitti näitä asioita koskevaa yhteiskunnallista keskustelua tarkoituksellisesta eri maahantulijakategorioiden sekoittamisesta. Hänen mukaansa nämä pitää jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäinen ovat työn perässä muuttajat, toinen turvapaikkaa hakevat ja kolmas jo mainitut, toisen valtion vihamielisessä tarkoituksessa Suomeen saattelemat/pakottamat ihmiset. (Sitä en tiedä, onko tämä kolmijako hänen keksimänsä, mutta eipä sillä ole väliäkään.)

Näitä ryhmiä on Rantasen mielestä kohdeltava eri tavoin. Jos oikein ymmärsin, työtä hakevien kohdalla määräävän kriteerin tulee olla heidän osaamistasonsa ja -profiilinsa ja työvoiman tarve Suomessa. Rahaa olisi ansaittava ja veroja maksettava niin, että ei synny nettokustannuksia yhteiskunnalle. Aidosti turvapaikan edellytykset täyttävät saakoot sen, mutta loput pitää voida palauttaa viivyttelemättä, ja mitä tulee kolmanteen kategoriaan, kyse on turvallisuuspoliittinen, eikä siihen pidä sotkea pakolaispolitiikkaa. Kategorisointi jäi pohdituttamaan ja tässä joitakin sen herättämiä ajatuksia.

Olipa sisäministerin ja hänen puolueensa ideologisten näkemysten oikeellisuudesta mitä mieltä tahansa, ei voi kokonaan kiistää sitä, etteivätkö heidän vastustajansa tosiaan syyllistyisi huomion keskittämiseen maahanmuuton pakolaisaspektiin ja myös moralisoivaan ihmisoikeus- ja vastaavaan retoriikkaan. Olen itse joskus aikaisemmin moittinut sitä, että populistisen ideologian vastustajat ovat antautuneet käsitteellis-retorisella tasolla käyttämään populistien terminologiaa ja käsitteitä ja heitä vastustaessaan ajautuneet ideologisen spektrin toiseen ääripäähän, ja siten ruokkineet juuri niitä ilmiöitä, joita vastustavat. Maahanmuutto on yksi noista asioista: on vaikea osoittaa siihen liittyviä kiistämättömiäkään ongelmia ilman, että leimataan muukalaisvihamieliseksi, -pelkoiseksi tai suorastaan fasistiksi.

Sisäministerin tekemä maahan tulijoiden ja -pyrkivien kolmijako kuulosti ajatuksellisesti järkevältä. Hän tosin unohti opiskelemaan tulevat, mutta heidät kai voi löyhästi ottaen lukea tulevaa toimeentuloa etsiviin, vaikka asia ei sama olekaan. Kategorioiden rajat eivät tosin tosielämässä ole kovin ehdottomat. Töihin pyrkivissä saattaa olla sellaisiakin, jotka ovat lähtömaissaan joutuneet vainon kohteiksi, mutta arvelevat pääsyn Suomeen onnistuvan paremmin työn kuin turvapaikan hakijoina. Toisaalta töihin päästyssä epäonnistuneet tai mahdollisuutensa siinä heikoksi arvioivat saattavat turvautua turvapaikan hakemiseen, vaikka se ei ole todellinen motiivi eivätkä he tosiasiassa täytä sen saamisen ehtoja. Nykyinen turvapaikkamenettely mahdollistaa erittäin pitkäaikaisen Suomessa oleskelun siinäkin tapauksessa, että turvapaikkaa ei alun perin myönnetä. Valitustie on pitkä ja sekä uudelleenhakeminen että muukin oikeudellinen hangoittelu kielteisiä päätöksiä vastaan tuntuu julkisuudessa kerrottujen tapausten valossa joskus suorastaan kikkailulta. Toisaalta viranomaistenkin käyttäytyminen näyttää toisinaan sellaiselta, ja ainakin joissain yksittäistapauksissa myös selvästi väärin harkittuja päätöksiä on tehty. Voi myös kysyä, eikö vuosikausia kestävä epävarmuus siitä kuinka lopulta käy, ole jo sinänsä kohtuutonta asianomaisten kannalta.

”Vihamielisen valtion”, Suomen kohdalla siis Venäjän – muualtahan ei tällaista toimintaa ole Suomeen kohdistettu eikä sitä ole odotettavissakaan – Suomeen työntämät ihmisetkin ovat usein lähteneet liikkeelle lähtömaissaan kokemansa vainon takia, vaikka ”vaino” voi tietenkin tapahtua myös elinmahdollisuuksien riistämisen muodossa. Myös ”paremman elämän” toivo, mitä kukin paremmalla tarkoittaakaan, voi heitä motivoida, ja ihmissalakuljettajien lupaukset siis houkutella. Aina eri motiivien painoarvoa ei ole helppo selvittää, eikä se varmaan ole aina selvää ihmisille itselleenkään. Ihmissalakuljetusta harjoittavilla rikollisilla on sekä motiivi että kykyä esittää asiat niin, että kohteeksi valittu maa näyttäytyy houkuttelevana sekä turvapaikan saannin että siellä elämismahdollisuuksien suhteen. Jos/kun Venäjä auttaa matkan järjestämisessä suoraan tai välillisesti esimerkiksi myöntämällä viisumin, houkutus lähteä vain lisääntyy. Toinen kategoria näitä ”aseita” löytyy Venäjällä jo pitkäänkin asuneista ulkomaalaisista, sekä laillisesti että laittomasti sinne tulleista. ”Asevarastot ” ovat runsaat, miljoonamittaiset.

Maahanmuuton vastustamisen perimmäiset motiivit uskoakseni nousevat aivan ihmislajin perimmäisestä olemuksesta: homo sapiens on laumaeläin, ja lauma on määritelmällisesti jotain, jonka jäsenillä on enemmän yhteistä kuin erillistä, ja päinvastoin. Yhteisyyttä muodostavat tekijät alkavat fyysisistä ominaisuuksista, mutta niitä kertyy lisää yhteisestä kielestä, kokemuksista ja historiasta, koostui se myyteistä tai todellisista tapahtumista, ja riiteistä. Vuosituhansien mittaan ihmislaji on joutunut – ja pystynyt mikä erottaa sen kaikista muista eläimistä – muodostamaan yhä suurempia yhteisöjä ja lopulta meidän tuntemiamme ja tunnistamiamme valtioita. Samalla se on kuitenkin joutunut – ja pystynyt – myös suurempiin konflikteihin eri yhteisöjen välillä kuin mikään muu laji. Oikeastaan koko lajin historia – ja esihistoria – voitaisiin nähdä toisaalta yhteisöjen muodostumisen välttämättömyyden ja niiden välisten konfliktien väistämättömyyden vuorovaikutuksena. Viimemainitut tuskin entisestään vähenevät, siitä pitää huolen jo se, että maapallo on kahdeksalla miljardilla ”täytetty”, jos raamatulliseksi heittäydyn. Ainakin muutamaksi sadaksi vuodeksi, vaikka väkiluku kääntyisikin laskuun kuten ennustetaan.

Ihmislajin perusominaisuuksiin tuijottaminen ei kuitenkaan riitä tämän päivän maahanmuutto-ongelmien ratkaisemiseen, jos kohta niiden unohtaminen tai kiistäminen kyllä tuomitsee ratkaisuyritykset epäonnistumaan. Muukalaisten vierastamistaipumus on ihmisessä pysyvä, joten vetoaminen yleviin ihmisoikeus- ja muihin periaatteisiin on tehoton keino taivuttaa heidät hyväksymään, ja vielä tehottomampi niitä vastaan, jotka perustellusti tai perustelemattomastikaan uskovat näiden uhkaavan identiteettiään ja/tai toimeentuloaan. Muukalaisten torjunta ei toisaalta poista heidän tarvettaan yhteiskunnissa, jotka heitä tarvitsevat toimiakseen, oli kyse silkasta työvoimapulasta tai uusien ideoiden ja innovaatioiden tuottamiseksi tarpeellisesta vuorovaikutuksesta. Ristiriidoistakin, sillä nekin voivat olla hedelmällisiä, jos eivät äidy hallitsemattomiksi. Työvoimaa tarvitaan lisää, eikä vain korkeasti koulutettuja ja palkattuja ”osaajia” (siinäkin latteudeksi muuttunut muoti-ilmaisu), vaan myös matalasti koulutettua ja palkattua suorittavaa työvoimaa. Työvoiman kohdalla yhteiskunnan vastaanottokyky on pienempi ongelma kuin niiden kohdalla, jotka etsivät turvapaikkaa, koska kysyntä ja tarjonta säätelevät sitä. Ongelmaksi muodostuu pikemminkin se, että Suomi ei pärjää kilpailussa parhaista ja hyödyllisimmistä ihmisistä.

Turvapaikkaa hakevien kohdalla ongelma on pahempi, koska kysyntää ei lainkaan ole, on vain tarjontaa. Maailman kriisialueet sijaitsevat lisäksi siellä, missä väki on niin fyysisesti kuin kulttuurisesti suomalaisista kaukana, ja heihinhän erilaisuudesta kumpuava vierastaminen ja syrjintä pahiten kohdistuu. Ukraina vahvistaa poikkeuksena tämän säännön.

Jäljelle jää kolmas kategoria: aseina käytetyt ihmiset. Siitä olen äskettäin lausunut kantani: sekin hyökkäys on pysyttävä torjumaan, niin ikäviä kuin sen torjumisen keinot aseina käytetyille ihmisille voivatkin olla.

Laskeskelin vuosien 2015-16 pakolaiskriisin aikaan, miten suurta maahanmuuttoa, tulipa se työnhaun tai pakolaisten muodossa, suomalainen yhteiskunta pystyisi ilman suurta vastareaktiota ottamaan vastaan. Päädyin jonnekin puolen prosentin ja prosentin hujakoille väestömäärästä vuosittain. Nyt näyttää, että maahanmuuton tarve on jo lähempänä prosenttia kuin puolta, mutta psykologinen vastaanottokynnys tuskin on madaltunut. Tasaisuus on tässä avainsana: yllättävät suuret ”aallot” tyyliin 2015-16 aiheuttavat vastareaktion, tasainen tahti ei niinkään, vaikka kokonaismäärät sillä tavalla olisivat lopulta suuremmat. Valitettavasti pakolaisten ”tarjontaa” ei Suomen tai minkään muunkaan yksittäisen maan konsteilla voi säädellä.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu