Malka meidän silmässämme

Olipa uskovainen tai ei, Raamattua ei voi sivuuttaa kielemme ja kielikuviemme lähteenä. Tämän jutun lukijoiden kiinnostusta koetan herättää sananlaskulla, joka löytyy Luukkaan evankeliumista: Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? (Nuorempana ihmettelin, mikä tuo malka oikein mahtaa olla. Selitys on tämä: olki- tai tuohikatolla oleva harjalta räystäälle ulottuva katemateriaalin painona käytetty halkaistu kuusiseiväs. Paljon isompi kuin rikka siis.) Sananlaskussa opetus on tietenkin, että pienetkin virheet lähimmäisessämme kyllä huomaamme ja niistä huomautamme, mutta omia suuriakaan puutteitamme emme.

”Me” itse olemme tässä jutussa demokratia hallitusmuotona ja ”veli” ovat ei-demokratiat. Pointtina ei ole puolustella viimemainittuja, mutta kylläkin kysyä, onko meillä malkaa omassa silmässämme ja jos on – kuten aina on – mikä se voisi olla ja olemmeko valmiita sitä edes etsimään, saati löytämään.

Yksi fundamentaalinen malka demokratian silmässä on seurausta sen olennaisesta hyveestä: että on hallittava kansan suostumuksella eikä pakkovallalla. Nimittäin: miten vallan sitten saa? Vastaus: on saatava kannatus. Ja miten saa kannatuksen? Vastaus: lupaamalla hyviä asioita. Rumemmin sanoen: ostamalla. Tähän vallantavoittelukeinoon sortuivat jo antiikin ajan demokratiat (joita tosin ei pitäisi nykyisiin edes rinnastaa): populististen kansankiihottajien yltiöpäisiin lupauksiin. Silloin luvattiin ilmainen leipä koko Rooman väestölle, ja sirkushuvit päälle. Nyt luvataan hyvinvointivaltion yhä suurempia etuja. Ulkonaisesti kovin eri asia mutta onko se sitä pohjimmiltaan? Ja kuten silloinkaan ei lopulta raha riittänyt, ovat sen rajat tulossa vastaan nykyäänkin.

Tämä ei kuitenkaan ole se malka, joka on tämän kirjoituksen aihe. Sekin malka kyllä nojaa demokratian hyveeseen, nimittäin siihen, että vallanpitäjien toiminta on vallan kohteiden valvonnassa ja arvosteltavana. Tämä funktio on kuitenkin degeneroitunut vallanpitäjien ja ylipäänsä julkiseen toimintaan osallistuvien hellittämättömäksi ahdistamiseksi, suorastaan vainoksi, ja myös koko demokratian edellyttämän poliittisen toiminnan perustavanlaatuiseksi halveksimiseksi. Niiden määrä kasvaa, jotka eivät enää koko hallitusmuodosta perusta, mutta oikeastaan vielä rappeuttavampaa myyräntyötä (tosin sitä ymmärtämättä) tekevät politiikkaa työkseen seuraavat toimittajat, joiden ylimielinen asenne kohteisiinsa on pahentumistaan pahentunut.

Voi olla että tämä on jotenkin sisäsyntyistäkin, olihan tällainen ominaista jo edellä mainituissa parissa antiikin ajan hallitusmuodossa, joita pidämme demokratiamme alkumuotona. Mainittu demokratian perusedellytys, että vallanpitäjän on toimittava hallittavien suostumuksella ja luottamusta nauttien heidän hyväkseen, ja että heidät pitää voida vaihtaa, kun suostumus ja luottamus menetetään, edellyttää oikeutta arvostella heitä. Mutta se ei vielä riitä, vaan kansan on saatava – ja sen on myös haluttava – olla aktiivinen politiikan seurannassa ja sillä on oltava siitä omia mielipiteitä. Sen on voitava – mutta myös haluttava – osallistua siihen, ja se on käytännössä mahdollista vain järjestäytymällä samanmielisiksi ryhmiksi, sanotakoon niitä vaikka puolueiksi.

Meillä on suuri lausumaton ristiriita – voisi sanoa virtahepo olohuoneessa – suhtautumisessa tällaiseen järjestelmään. Toisaalta on edellä mainitut edellytykset, jotta demokratia voisi toimia, ja näiden mukaisesti kansalaisten aktiivista osallistumista pidetään tärkeänä ja siihen rohkaistaan. Äänestäminen on kansalaisvelvollisuus eikä vain -oikeus. Äänestämisessä taas on mieltä ja se on mahdollistakin vain, mikäli on politiikkaan ryhtyneitä, jotka asettuvat ehdolle. Mutta heitä pidetään yhä laajemmin (tai ainakin tämä asenne on nykyään yhä näkyvämmin hallitseva) halveksittavina, vain omaa tai korkeintaan oman ryhmänsä ahtaita etuja ajavina korruptoituneina pyrkyreinä. Loppujen lopuksi saadaan mitä tilataan.

Ylivoimainen valtaosa kansasta voi saada tietoja politiikasta ja sen harjoittajista vain välillisesti, tiedotusvälineiden kautta. Internetin mahdollistamat suorat poliitikkojen ja kansan yhteysväylät ovat kyllä olemassa, mutta niiden kautta muodostuu äärimmäisen sekava kuva, ja se on vastoin alkuaikojen naiiveja odotuksia muodostunut pikemminkin entisaikojen kaltaisten keskenään vihamielisten klaaniyhteisöjen taistelutantereeksi kuin vuoropuhelun välineeksi. Niinpä on edelleenkin fakta, että vain median muodostaman suodatusportaan välityksellä on mahdollista saada edes jollakin lailla koherentti kuva politiikan tapahtumavirrasta ja poliitikkojen toiminasta.

Kysymys on, onko tämä kuva lähimainkaan oikea. Kyseenalaista on, onko se koskaan ollut oikea, mutta nykyään tuntuu, että se on vielä kauempana oikeasta kuin ennen, koska media joutuu kilpailemaan some-maailmassa leviävien ja levitettävien epätietojen ja valheiden maailman kanssa. Kunnianhimoisimmatkin mediat näyttävät taipuvan vähintäänkin tyylillisesti ja kielellisesti, mutta myös aihevalintojen ja käsittelytapojen suhteen yhä ”somemaisemmiksi”. Kakun koristeena on suurimmissa tiedotusvälineissä toimivan pienen toimittajajoukon valta-asema mielikuvien luojana ja sen tapa esittää politiikka pelkkänä valtapelinä. He leipovat tekstinsä täyteen pienempiä ja isompia ilkeyksiä ja väheksyviä pikku piikkejä, ja siinä he ovat, se myönnettäköön, hyvin taitavia. Muutamat ovat siihen suorastaan erikoistuneet niin, että muuta kuin eduskunnan kuppilassa paremman puutteessa aikaansa viettävien kanssa puoliväkisin väännettyhjä vitsejä heiltä ei ole vuosiin nähtykään.

Äänestäjän esittäminen kuluttajana, joka ostaa politiikkaa kuin makkaraa ja vaihtaa merkkiä päivän tarjousten ja kulloistenkin päähänpistojensa nojalla, on paljonpuhuvaa. Tähän kuuluu myös poliitikkojen kovistelu esittämään mitä konkreettisimpia lupauksia, jotta heidät voitaisiin myöhemmin osoittaa syyllisiksi niiden rikkomiseen, koska sitä, että olosuhteet, joissa lupaus on annettu, eivät enää salli niiden toteuttamista tai tekisivät sen suorastaan vahingolliseksi, ei koskaan haluta ottaa huomioon. Ja kun poliitikko yrittää tämän ansan välttää, häntä syytetään kiertelystä.

Poliitikkoja voi syyttää heikkoudesta, kun he tällaisen kohteeksi alistuvat, mutta toisaalta: heidän valintaprosessinsa on paljolti evoluutioteorian mukaista: ne menestyvät, jotka sopeutuvat tähän systeemiin parhaiten.

Kysyä voisi ja pitäisikin, millaisen pitäisi poliittisen järjestelmän pitäisi olla, jotta se näin asennoituville kelpaisi. Sellainenko, joka vallitsi Puolassa 1700-luvulla, jossa jokaisella aatelismiehellä (niistä parlamentti koostui) oli ehdoton veto-oikeus? Historiansa lukeneet tietävät, miten Puolan kävi, ja vaikka muitakin syitä oli, mitätön ei ollut tämäkään. Vai toisiinsa ehdottoman kielteisesti suhtautuvista blokeista koostuva, jollaiseksi se on Yhdysvalloissa menossa, ellei ole jo mennytkin? Keskinäinen kunnioitus ja ymmärrys siitä, että omista maksimaalisista tavoitteista tinkiminen ja tappioon tyytyminen, jos kannatusta ei ole riittävästi, on olennainen osa vapaata, kansanvaltaista yhteiskuntaa ja sen yhteisten asioiden hoitamista kuten politiikkaa minun naiiveina nuoruusaikoinani vielä kutsuttiin, on katoamassa. Äärimmäisimmät asenteet ja kovin ääni kuuluu nykyään sieltä, mitä on totuttu kutsumaan oikeistoksi, mutta ei trendi sielläkään, mitä on perinteisesti totuttu kutsumaan vasemmistoksi, ole paljon parempi.

Äskettäin vietettiin lehdistönvapauden päivää, ja vaikka tiedotusvälineet ovat vain yksi, tosin tärkeä osa sitä, mitä tässä kirjoituksessani tavoittelin, lopetan kuitenkin sanontaan, josta en ole varma olenko keksinyt sen itse vai jostain oppinut: mikään vapaus ei ole niin pyhä etteikö sitä voisi käyttää väärin, ja kun sitä käytetään väärin tarpeeksi kauan ja törkeästi, se menetetään.

+5
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu