Miehemme Pietarissa

Kun tässä on nyt muutama päivä mennyt ulkoministeri Haaviston ja Venäjän ulkoministeri Lavrovin keskusteluista Pietarissa, ja pöly on laskeutunut, sallin itsellenikin muutaman kommentin. Kaksi viikkoa sitten tällä samalla alustalla julkaisemassani kirjoituksessa Alexei Navalnyistä on yhtymäkohtia tähän, vaikka pääpointti olikin toisaalla, joten mainostan tässä sitäkin niille, joiden ”attention span” kuten ulkomaankielellä sanotaan, on pitempi kuin parin päivän mittainen.

Ensinnäkin, kyllä on maailma ja ulkopolitiikan teko muuttunut ainakin tyyliltään. Kun presidentti Kekkonen aikoinaan lähti Novosibirskiin selvittämään noottikriisiä, hän ajoi autolla Luumäelle ja astui vasta siellä junaan, jotta kansa ei kerääntyisi Rautatieasemalle laulamaan Jumala ompi linnamme. Haavisto sen sijaan kertoi julkisuteen etukäteen, mitä aikoi Lavroville Navalnyin tapauksesta sanoa. Kansa kerääntyi, sen verran kuin kerääntyi, Twitteriin, eikä siellä virsiä veisannut.

Toisekseen, vaikka tapaaminen etukäteen aiheutti sellaista jännitystä, ja kohinaa, jota edes parhaiden jääkiekkoilijoiden edesottamusten ennakointi tuskin Suomessa tavallisesti aiheuttaa (jalkapalloilija Litmasen, tuon kuninkaan, syntymäpäivä pois lukien), sen aiheuttama ”pöly” Suomen ulkopuolella ainakin läntisissä tiedotusvälineissä näyttää pikaisen (ja pintapuolisen, se myönnettäköön) tsekkauksen perusteella jääneen aika pieneksi (eikä se Venäjälläkään mikään pääuutinen ole ollut). Siihen nähden Ylen uutistoimituksen itseään haastatellessaan vetämä johtopäätös, että Haavisto on saanut aikaan EU:n maineenpalautuksen ulkosuhde-edustaja Borrellin epäonnistumisen jälkeen, vaikutti raskaasti vedätetyltä.

Pelkään pahoin, että EU:n maine ei suuressa maailmassa Haaviston ansiosta paljon muuksi muuttunut. Se kyllä suuressakin maailmassa noteerattiin, että Borell epäonnistui, vaikka oma vaikutelmani oli ja on edelleen, että hänenkin kohdallaan kyse oli enemmän tyylistä ja esiintymistavan heiveröisyydestä kuin asioista, joita hän sanoi. Kokonaisen EU:n maineen muuttamiseen tarvitaan kuitenkin enemmän kuin yhden miehen yhdenkertainen epäonnistuminen. Niin tosin kyllä myös maineen parantamiseen, ei vain sen pahentamiseen. Mutta kuten vanha viisaus toteaa: politiikassa niin on jos siltä näyttää, ja siksi tämäkin pieni nolaus antoi lisää vettä myllyyn EU:n kimpussa muutenkin oleville.

Kirjoitin joitakin päiviä sitten toisella forumilla, että en ole koskaan paljon arvostanut sellaista protestia joka saa yhteydenpidosta kieltäytymisen muodon. Yhteydenpidossa on kuitenkin pystyttävä pitämään puolensa, niin silloin kun ei olla julkisessa tilassa kuin silloin kuin ollaan. Haaviston päälle on valeltu ylistystä ja oltu tyytyväisiä. En minäkään väitä vastaan, vaikka ylistäminen ei luonnostaan oikein suju. Sitä miten meni varsinaisissa keskusteluissa eivät tiedä muut kuin ne jotka olivat huoneessa (ja ehkä ne joille jaetaan keskusteluista laaditut raportit, jos kohta nekään eivät koskaan kaikkea pysty kertomaan), mutta tiedotustilaisuudessa hän esiintyi hyvin, ei ollut pieksettävän oloinen kuten Borrell mutta ei toisaalta harhautunut myöskään defensiivis-aggressiiviseksi, mihin lankeaminen olisi voinut tapahtua, ottaen huomioon paineet, joita etukäteisen spekuloinnin ja hehkutuksen on täytynyt aiheuttaa. Sen verran voi julkisen tiedotustilaisuuden nojalla ehkä päätellä varsinaisista keskusteluistakin, että eivät ne ihan pieleen ole voineet mennä, ja ehkä menivät ihan hyvinkin. Jos eivät olisi, jotain siitä olisi varmasti heijastunut siihenkin, mitä julkisesti sanottiin. ”Hyvin” tässä tarkoittaa suomalaisesta näkökulmasta, että pidettiin kiinni omista kannoista mutta niin, että ei pakotettu vastapuolta konfliktiin arvovaltansa säilyttämiseksi.

Sellaisessa tilanteessa kuin nyt ollaan Venäjän ja EU:n välillä ja itse asiassa Venäjän ja niin sanotun lännen välillä yleisemmin, tällaiset keskustelut ovat eräänlaista asemasotaa, jossa molemmat osapuolet tietävät, että niillä ei mitään varsinaisia ratkaisuja avoimiin kiistakysymyksiin saavuteta eikä edes yritetä saavuttaa.

Varsinaisessa sodassa tunnetaan termi ”väkivaltainen tiedustelu”, jossa pienillä tarkoitukseen koulutetuilla joukoilla tehdään hyökkäyksiä vastapuolen kimppuun varsinaisena tarkoituksena selvittää, millainen sen joukkojen ryhmitys ja toimintakyky on. Selvitetään heikot ja vahvat kohdat ja pidetään yllä jatkuvaa painetta. Diplomatiassa ei käytetä väkivaltaa, mutta varsinkin Venäjä toteuttaa samaa perusajatusta esiintyessään tarkoituksellisen kopeasti ja hyökkäävästi, ja siitä Borrellin ja Lavrovin yhteenotto oli kuvaava esimerkki. Haaviston kohdalla hän ei ”tiedustellut” yhtä väkivaltaisesti, vaan ehkä pikemminkin odotti, kuinka Suomen puolelta vastataan siihen tilanteeseen, jonka hän oli luonut Borrellin kanssa, pyrki – kuten aina – hajottamaan rivejä divide et impera -tyyliin korostamalla tiiviitä suhteita yksien (mukaan lukien Suomi) kanssa ja haukkumalla pystyyn muita (tällä kertaa Saksan). Looginen johdonmukaisuuskaan ei näytä olevan tarpeen: EU voidaan samalla kertaa leimata päällepäsmäriksi, joka kirjoittaa vuorosanat niitä toisteleville jäsenmaille, ja yrittää häivyttää se olemattomiin nostamalla esiin vain suhteet yksittäisiin EU-maihin. Ei sekään tietenkään johdu intelligenssin puutteesta, vaan on tarkoituksellinen toimintatapa.

Toinenkin vaikutelma syntyi. Omalta uraltani muistan moniakin korkean tason keskusteluja, joissa oli otettava ja otettiin esiin vastapuolta ärsyttäviä kiusallisia asioita, usein ihmisoikeuksiin liittyviä. Ajan oloon niiden käsittelyyn ilmaantui elementti, jota kutsuisin ritualistiseksi. Se tarkoitti käytännössä, että vastapuoli tiesi tätä kritiikkiä Suomen (ja yleensä läntisten keskustelukumppanien) puolelta esitettävän, vastasi siihen omalla, usein varsin jyrkkäsanaisella puheenvuorolla, ja sen jälkeen odotti – eikä turhaan – että asia oli sillä kertaa sillä kuitattu. Haaviston ja Lavrovin keskusteluissa ei varmaankaan ollut saavutettu tätä ritualistista tasoa – asiat ovat liian tuoreita ja kivuliaita – mutta jonkinlaista tarkoituksellista toistensa ohi puhumista kyllä oli havaitsevinaan. Esitetään hyvinkin jyrkästi vastakkaisia kantoja, mutta jätetään asia sitten siihen, jotta pystyttäisiin jatkamaan asioiden hoitamista sillä pitkällä ”arkisten” asioiden listalla, joka on olemassa, ja jonka romuttaminen vasta merkitsisi välien todellistakin poikki panemista.

En tohdi spekuloida sillä, millä jotkut ovat kyllä julkisesti tohtineet spekuloida: että Lavrov – tai ne jotka hänelle sanat suuhun panevat – oli päättänyt päästää Suomen edustajan vähemmällä, koska katsoo, että ne keskustelut, joissa asioita ratkotaan, käydään toisella tasolla toisenlaisten kumppanien kanssa. Olemmehan me sentään voittaneet Venäjän jääkiekossakin useaan kertaan.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu