Mikä on voitto ja mikä on tappio

Heti sen jälkeen kun alkoi käydä selväksi, että Venäjän sotaretki Ukrainaan ei olekaan paraatimarssi, alkoivat puheet siitä, että Ukraina on jo voittanut ja Venäjä hävinnyt. Nyttemmin on kuitenkin alkanut esiintyä epäilyjä siitä, onko tätä vääjäämätöntä voittoa kenties hypetetty liikaa. Siitä mitä voitolla tarkoitetaan, näyttää myös olevan runsaasti erilaisia käsityksiä, ehkä suunnilleen yhtä paljon kuin on siitä puhujiakin.

Henry Kissinger on lausunut – mikäli hänen puheensa on oikein tiedotusvälineissä raportoitu – että Ukrainan olisi tehtävä rauha luovuttamalla alueita Venäjälle. Hän ei ole ainoa tällaista esittänyt, vaikka ainakin omiin silmiini osuneista lausunnoista se on selkein tässä suhteessa. Putinin kasvot säilyttävää rauhaa on väläytelty usealtakin taholta, määrittelemättä millä ne oltaisiin valmiit säilyttämään, saati että tiedettäisiin, mikä hänelle itselleen siinä suhteessa riittäisi.

Jos Kissinger on rauhankäsityksineen yhdessä ääripäässä, toisessa ovat ne, jotka eivät halua rauhaa tehtävän millään sellaisilla ehdoilla, jotka sisältävät myönnytyksiä Venäjälle. Eritoten Ukrainan olisi silloin voitettava takaisin kaikki Venäjän tähän asti (tai tästä eteenpäin) valloittamat alueet, mukaan lukien ne, jotka se menetti jo vuosina 2014-15, siis Krim ja Itä-Ukrainan alueet, jotka Venäjällä on ollut hallussaan (tosiasiallisestihan ne ovat olleet Venäjän miehittämiä huolimatta niille annetuista nimityksistä).

Kissinger ei ole ymmärtääkseni luonnehtinut rauhanehtojaan voitoksi Ukrainalle, mutta sellaistakin on esiintynyt, että pelkkä suvereniteetin säilyttäminen olisi jo voitto. Se muistuttaa mieleen – monien muiden Suomen sotia muistuttavien piirteiden ohella – varsinkin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen yleistyneet luonnehdinnat siitä, että Suomikin olisi itse asiassa ”voittanut”, varsinkin Talvisodassa mutta myös Jatkosodassa.

No, itsenäisyys säilytettiin molemmissa, vaikka se oli vaakalaudalla. Jos rintama olisi romahtanut maaliskuussa 1940 tai kesäkuussa 1944, itsenäinen Suomi olisi hävinnyt, ja olisi voinut hävitä kansakin, siis aivan kirjaimellisesti, jos kohta tapahtumattoman historian todennäköisyydelle ei voi numeroarvoa antaa. Parhain mahdollinen tulos olisi ollut neuvostotasavalta, jota ei aidosti olisi voinut pitää itsenäisenä, ja se siis olisi ollut paras mahdollinen lopputulos.

Mutta vaikka kaikkein korvaamattomin siis säilyi, on väärin pitää sitä sodan voittamisena. Voittoon olisi tarvittu tilanne joka vallitsi 29.11.1939. Siis ne rajat, sodan tuhoilta säilynyt elinkeinoelämä eikä mitään sotakorvauksia, rauhansopimuksen suvereniteettirajoituksista vapaa kansainvälinen ja sisäpoliittinen asema, YYA-sopimuksesta vapaa ulkopolitiikka ja mihinkään sopimuksiin juridisesti kirjaamaton mutta kaikkein tärkein: vapaus Neuvostoliiton etupiiristä, johon Yhdysvallat ja Iso-Britannia olivat Suomen Neuvostoliiton vaatimuksesta sallineet joutua.

Tarkkaan ottaen edellä kuvattukin olisi ollut vasta status quo’n säilyminen, tasapeli eikä voitto. Voittoon olisi pitänyt saada jotain sellaista, jota Suomella ei 29.11.1939 ollut.

Itsenäisyyden säilyttäminen on epäilemättä Ukrainankin kohdalla tärkeintä. Eritoten kun presidentti Putinin ilmoittamat alkuperäiset sodanpäämäärät selkokielelle käännettynä kertoivat tavoitteeksi itsenäisen Ukrainan olemassaolon lopettamisen ja sen kansan sulauttamisen Venäjään – siltä osin kuin sitä ei tarvitsisi fyysisesti tuhota. En ole havainnut hänen niistä ainakaan julkisesti luopuneen. Mutta vaikka itsenäisyys on välttämätön osa siitä, mitä on pidettävä ”voittona”, se ei vielä olisi voitto.

Jotta Ukraina voittaisi tämän sodan, Venäjän olisi jouduttava luovuttamaan takaisin kaikki haltuunsa saamansa alueet. ”Status quo anten”, jolla Kissinger mainitussa lausunnossaan tarkoitti tilannetta ennen 24.2.2022, pitäisi tarkoittaa tilannetta ennen vuoden 2014 Krimin valloitusta ja Itä-Ukrainassa muodostunutta jakolinjaa vuosina 2014-15.

Tämäkään ei kuitenkaan vielä olisi voitto, sillä Venäjä on tuhonnut valtavasti Ukrainan aineellista infrastruktuuria. Sen olisi korvattava kaikki nuo tuhot. Hyökkäyksen takia on yli 10 miljoonaa ukrainalaista joutunut pakenemaan kodeistaan ja menettänyt toimeentulonsa. Sekin olisi Venäjän korvattava. Ihmishenkien menetykset, väestön pakkosiirrot (jotka olisi peruttava) ja raa’at rikokset, joihin miehitysjoukot ovat syyllistyneet, ovat rahassa korvaamattomia, mutta rahallakin voidaan niitä johonkin mittaan korvata. Sotarikoksiin syyllistyneet venäläiset olisi voitava tutkia ja tuomita teoistaan. Viime kädessä myös sotaan syylliset, siis Venäjän valtionjohto, olisi voitava saattaa vastuuseen.

Tietenkään ei Ukrainan itsenäisyydelle ja suvereniteetille tai ulkoiselle ja sisäiselle toimintavapaudelle saisi rauhanteossa asettaa mitään esteitä.

Ja kuten edellä totesin Suomen sodista, tämä olisi vasta tasapeli. Jotta Ukraina olisi aidosti voittaja, sen olisi saatava vielä jotain näiden asioiden lisäksi. Mitä se olisi, sitä en ryhdy tässä ehdottelemaan, jos kohta Sevastopolin laivastotukikohta tulee helposti mieleen.

Edellä olevalla en tarkoita, että rauha olisi tehtävä noilla ehdoilla, saati että se olisi reaalimaailmassa tuollaisilla ehdoilla tehtävissä. Se edellyttäisi todennäköisesti Venäjän totaalista romahtamista à la 1916-17 itärintamalla ja yhteiskunnallista vallankumousta, jossa vallan saisivat sellaiset tahot, jotka olisivat valmiit sellaisen rauhan tekemään. En näe mitään, mikä siihen viittaisi, vaikka Venäjä onkin ”mysteerin sisälle kätkeytyvä arvoitus”, vai miten Churchill sitä luonnehtikaan, ja sen kehitystä on siksi mahdoton ennustaa.

Sen sijaan vastustan sellaista ajattelua ja kielenkäyttöä, jossa asioita ei haluta nähdä sellaisina kuin ne ovat ja kutsuta niiden oikeilla nimillä. Sota on julmaa, mutta se pakottaa katsomaan asioita silmiin sellaisina kuin ne ovat, tai ainakin sen pitäisi siihen pakottaa. Jos joudutaan tekemään kompromissirauha, jossa Venäjä saa sellaista mitä sillä ei ollut ennen kun se sotaan ryhtyi, se on sille voitto ja vastustajalle tappio. Siitä ei pääse yli eikä ympäri eikä se muuksi muutu selittelemällä. Valitettavasti on myös pakko ennustaa, että sellainen lopputulos olisi sille signaali, että näin voidaan jatkaa. Tämän ovat monet todenneetkin. Ehkä kyky siihen menee pitkäksikin aikaa, mutta mitäpä on muutama vuosi tai vuosikymmenkään kansakunnan historiassa. Toisaalta harvemmat ovat todenneet, että sellainen lopputulos olisi signaali myös hävinneelle, eikä sekään olisi hyvä asia sitä tukeneille, varsinkin jos se kuitenkin säilyy valtiona.

Olen tässä keskittynyt siihen, mikä olisi voitto ja mikä olisi tappio sodan suorille osapuolille. Ne eivät tietenkään ole ainoat, joita asia koskee ja koskettaa. Muillakin on omia tavoitteitaan, ja erityisen huomionarvoisia ovat suurvaltojen ja niistä Yhdysvaltain tavoitteet. Tarkoitan puolustusministeri Lloyd Austinin – hän se taisi olla – äskettäin lausumaa tavoitetta heikentää Venäjää niin, ettei se pystyisi enää tällaisia hyökkäyssotia tulevaisuudessa käymään. Arvostamani tanskalainen, seniorivuosinaan Singaporessa vaikuttava valtiosihteeri Jørgen Ørstrøm Møller, on arvostellut tätä tavoitetta jyrkästi, ja vaikka en Venäjän heikentämistä tässä tarkoituksessa pahana pidäkään, sen julistaminen kaikelle maailmalle ei tosiaankaan tunnu erityisen viisaalta. Seuraisihan se ilman julistamistakin sellaisesta lopputuloksesta, jota voi aidosti Ukrainan voitoksi kutsua.

Ukrainan kyky käydä sotaa riippuu ratkaisevasti sen saaman avun määrästä ja laadusta, ja avun antajat voivat siksi halutessaan pakottaa sen myönnytyksiin rauhan tekemiseksi vastoin sen tahtoa. Sen sijaan ne eivät voisi pakottaa sitä unohtamaan menneet ja luopumaan sellaisen rauhan aiheuttamasta katkeruudesta. Ne eivät myöskään voi välttää sitä tosiseikkaa, että ukrainalaisten tappio olisi heidänkin tappionsa – ja siis meidänkin.

+16
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu