Mikä se demokratia oikein on ja mikä sitä odottaa?

Huomioni kiinnittyi jokin aika sitten amerikkalaisen Stanfordin yliopiston professori Larry Diamondin esittämään neljään ehtoon, jotka hänen mukaansa ovat kukin erikseen demokratialle välttämättömiä ja yhdessä sille riittäviä: 1) vapaat ja rehelliset vaalit, 2) kansalaisten aktiivinen osallistuminen kansalaisyhteiskuntaan, 3) kansalais- ja ihmisoikeuksien suojelu ja 4) oikeusvaltio joka sitoo kaikkia kansalaisia, kaikkein voimakkaimmat mukaan lukien.

Ensihuomioni tämän listan ja siihen liitetyt ehdot nähtyäni oli, että ääni- ja vaalioikeutta lukuun ottamatta noiden oikeuksien (oikeuksiahan ne nimittäin ovat), pitäisi kuulua kaikille kyseisen valtion – tai oikeammin yhteisön – asukkaille, ei vain kansalaisille.

Seuraavaksi ensihuomion jälkeen syntyneitä ajatuksia. Ne ovat ”anekdoottimaisia”, katkelmallisia, sillä aihe on aivan liian suuri lyhyessä blogikirjoituksessa tyhjennettäväksi. Ensin olisi oltava jonkinlainen selvyys siitä, mitä demokratialla tarkoitetaan. Sillä näytään nykyään voitavan tarkoittaa niin monenlaisia asioita, että tuntuu kuin demokratiaa olisi se, mitä tarkoittaja pitää oman mielensä mukaisena yhteiskuntajärjestyksenä ja epädemokratiaa kaikki muu. Siinä, jos ei missään muussa, mielessä demokratia alkaa olla haukkumasanoina käytettyjen fasismin ja rasismin kaltainen.

Itse pidän keskeisenä demokratiaa määrittävänä asiana – kun yleisperiaatteissa pitäydytään – sitä, että yhteisössä (muussakin kuin valtiossa) määräysvaltaa käyttävä(t) on valittu siten, että kaikki tietyt minimiehdot (esimerkiksi täysi-ikäisyys) täyttävät yhteisön jäsenet saavat vaikuttaa valintaan yhtäläisin oikeuksin, ja myös valita järjestetysti uusia vallankäyttäjiä, jos ovat entisiin tyytymättömiä.

Diamondin ensimmäinen välttämätön ehto, vapaat ja rehelliset vaalit, vastaisi tätä, mutta onkohan asia sillä selvä edes valintajärjestelmän osalta? Jos vallankäyttäjät valitaan tällä tavoin vaaleilla, kyse on edustuksellisesta demokratiasta. Entä niin sanottu suora demokratia, jossa äänioikeutetut äänestävät suoraan niistä asiakysymyksistä, joista edustuksellisessa päättävät valitut edustajat? Itse pidän suoraa demokratiaa suorastaan turmiollisena, mutta sen suosio näyttää kasvavan.

Vapaiden ja rehellisten vaalien konseptiin pitäisi sisällyttää myös se, miten vaaleissa tappiolle jääneitä ja siis vallankäytön ulkopuolelle jääviä kohdellaan. Tämä on minusta aivan demokratiakäsitteen ytimessä. Valtiot, joissa demokraattisesti valitut vallan haltijat ovat kumonneet demokratian, todistavat, että tämä periaate ei synny eikä pysy voimassa itsestään. Tänä päivänäkin todistamme sitä, miten hauras se on.

Entä valittavan edustuksellisen elimen tarkempi muoto? Olisiko parlamentin oltava yksi- vai kaksikamarinen, ja kelpaako sellainenkin ”ylempi” kamari, joka on nimitetty tai yhteiskunnallisen aseman perusteella määräytyvä, vai pitääkö senkin olla äänestämällä valittu? Ja entä jos sen kokoonpanossa ei ole otettu huomioon esimerkiksi liittovaltion osavaltioiden kokoa?

Entä valtiot, joissa valitaan valtionpäämies erillisillä vaaleilla kuten Suomessakin tehdään, ja tällä on valtaoikeuksia, jotka rajoittavat parlamentin valtaoikeuksia? Onko se demokraattista?

Entä vaadittavat enemmistöt päätöksen tueksi? Millä perustella oikeastaan pidetään yksinkertaista enemmistöä riittävänä päätöksen oikeutuksena? Jätetäänhän siinä ääritapauksessa huomiotta käytännöllisesti katsoen puolet yhteisön jäsenistä ja heidän etunsa. Tästä palautuu mieleen Diamondin esittämä lisäehto, että vaalien voittajienkin on voitettuaan kunnioitettava hänen esittämiään demokratiaan edellytyksiä. Luulen hänen kuitenkin tarkoittavan itse järjestelmän säilyttämistä, ei niinkään sen normaalissa toiminnassa käytettävää enemmistöä. Voidaan viitata tehottomuuteen, jos tarvittaisiin paljon tuota suurempia enemmistöjä, mutta onko tehokkuus riittävä syy jättää huomiotta puolet yhteisöstä? Jos ei ole, missä rajan pitäisi kulkea?

Diamond saattaa tarkoittaa aktiivisen kansalaisiyhteiskunnan tarpeella sitä, että vallanhaltijat eivät sitä toimenpiteillään tukahduta. Mutta entä jos se kuihtuu tukahtumattakin, tai ainakin saa muotoja, jotka itsessään alkavat murentaa demokratiaa? Jos tämä pyritään etukäteen estämään, onko siihen olemassa menetelmiä, jotka eivät itsessään ole epädemokraattisia? Yksi aktiivisen kansalaisyhteiskunnan oleellinen edellytyshän on, että kaikki saavat siinä vapaasti toimia tai olla toimimatta, ja ainakin alunalkaen myös ne, jotka haluavat demokratian kaataa. Tämä kiteytyy kolmeen perinteiseen perusoikeuteen: sananvapaus, kokoontumisvapaus ja yhdistymisvapaus, joiden tärkeyttä tai niitä ylipäätään ei paljon enää näe korostettavan verrattuna ihmisoikeuksiin, joihin luetaan milloin mitäkin.

Oikeusvaltioperiaate (jota sattuvampi termi on englannin ”rule of law”) sisältää, tai sen tulisi sisältää, ainakin kolme keskeistä asiaa: 1) vallan kolmijako, jossa tuomioistuimet ovat riippumattomia sekä toimeenpano- että lainsäädäntövallasta, laillisuusperiaate, jossa julkista valtaa on käytettävä lakien mukaisesti, ja 3) periaate, että lait sitovat myös korkeimpia vallankäyttäjiä, lainsäätäjiä itseäänkin. Teoriassa voisi ehkä ajatella, että tätä periaatetta voisi soveltaa myös epädemokratioissa, mutta käytännössä absoluuttisen vallan haltija ei ole pidemmän päälle koskaan taipunut alistumaan itse säätämiinsäkään lakeihin.

Demokratian käsitteeseen tai sen edellytyksiin ei ole perinteisesti luettu yhteisön vauraustasoa tai vaurauden (omaisuus ja tulot) jakautumista yhteisön jäsenten kesken (Diamond ei näitä muista tai halua mainita). Sikäli tämä on ymmärrettävää, että kaikki yhteiskunnat olivat köyhiä tahi ainakin melko köyhiä, kun ensimmäiset demokratiat nostivat päätään. Intiaa voisi pitää todisteena siitä, että köyhäkin maa voi olla demokratia, ja kieltämättä siellä eräät keskeiset demokratian piirteet ovatkin olleet voimassa. Mutta on pakko hieman kyseenalaistaa tätä ”narratiivia”, sillä kuinkahan paljon Intian satojen tuhansien kylien asukkaat ovat tosiasiassa ymmärtäneet siitä, mitä he kyläpäälliköiden ja vastaavien neuvojen ja käskyjen mukaan äänestäessään ovat päättäneet? Siksi toiseksi, demokratia näyttää olevan siellä murenemassa.

Jos jo pelkkä aineellisen elintason alhaisuus ja siitä kumpuava kyvyttömyys/mahdottomuus nostaa katse oman välittömän elinpiirin yläpuolelle on este todellisen demokratian syntymiselle ja säilymiselle, vielä suurempi este sille lienee alhainen tai olematon koulutustaso. Se on toisaalta väistämättä sidoksissa vauraustasoon varsinkin siellä, missä viimemainittu on lähellä henkiinjäämisminimiä. Aito markkinatalous, johon ei riitä pelkkä elinkeinovapaus, vaan joka edellyttää omistusoikeuksien pysyvyyttä ja markkinakilpailun tehokkuutta, on ollut ylivoimainen järjestelmä vaurauden tuottamisessa. Sekin kuitenkin kantaa povessaan käärmettä: markkinatalouden tuottama vauraus näyttää jakaantuvan erittäin epätasaisesti, ellei julkisen vallan toimin siihen vaikuteta. Halu ja kyky noihin toimiin vaihtelee, mutta ei näytä missään olevan riittävä, ja sen puutetta paikataan demokratioissa kroonisella velkaantumisella. Kiina ja jotkut pienemmätkin epädemokratiat ovat toisaalta osoittaneet kykenevänsä tuottamaan vaurautta, kunhan vain antavat markkinamekanismin toimia.

Olipa kyse perustavanlaatuisesta edellytyksestä tai edellä mainittujen tekijöiden tuottamasta korollaarista, demokratian kannalta oleellista on myös se, että enemmistö yhteisön jäsenistä on mielipiteiltään suhteellisen maltillisia. Se edellyttää, että melko suuri enemmistö väestöstä on kohtalaisen tyytyväinen vallitsevaan järjestelmään ja oloihinsa, ja että tyytymättömätkin uskovat parannusta voivan tulla sen avulla. Tässä suhteessa näkymät eivät demokratioissa ole hyvät. (Huonoa) esimerkkiä näyttävässä Yhdysvalloissa yhteiskunnallinen polarisaatiokehitys alkoi jo vuosikymmeniä sitten ja on vauraista maista pisimmälle ehtinyt, mutta niin on käymässä muuallakin. Yleispuolueiden nimellä tunnetut poliittiset liikkeet, joiden varassa poliittinen toiminta on viimeiset runsaan vuosisadan demokratioissa levännyt, ovat vaikeuksissa, ja suurimmissa vaikeuksissa ovat ne, jotka eivät ole itse suunnanneet kohti äärilaitoja. Jo antiikin aikana turmiollisuutensa osoittaneet, demagogien ja tyrannien väärinkäyttämät suoran demokratiaan muodot ovat hivuttautuneet edustuksellisen demokratian suojakuoren sisälle sitä murentamaan. Uusi teknologia ei ole tämän kehityksen juurisyy, mutta sen takia vauhti poispäin tästä demokratian edellytyksestä on kiihtynyt kiihtymistään eikä näytä hidastumisen merkkejä.