Mitä huonommat kokit, sitä huonompi soppa

Pistänpä minäkin lusikkani rokotusjärjestyssoppaan. Kaksi erilaista joskin mutkan kautta toisiinsa liittyvää pääpointtia.

Ensimmäinen koskee väitteitä syistä, joilla rokotusjärjestyksen alueellisen painotuksen muuttamista vastustetaan. Iltalehden toimittaja Tommi Parkkosen mielestä keskustapuolue (virallisesti Suomen keskusta, mutta olkoon), vastustaa sitä, koska se tekee aina kiusaa Helsingille kun vain voi. Yhteiskunta-ajattelija, tohtori Osmo Soininvaara sanoo saman sivistyneemmin, mutta asenne ei ole oleellisesti erilainen. Äskettäisessä blogkirjoituksessaan hän esittää tuon puolueen Helsinki-vihamielisyyden ikään kuin kaikkien tietämänä ja hyväksymänä tosiasiana, aksioomana, jota ei tarvitse perustella eikä maksa vaivaa edes arvostella. Niinpä hän suuntaa rokotusjärjestyksen muuttamista koskevaan hallituksen päätökseen kohdistuvan raivonsa – hänen oma ilmaisunsa – sen sijaan muita hallituspuolueita, ennen kaikkea demareita vastaan. Nämä ovat varsinaiset petturit, joiden hän ilmeisesti ei olisi uskonut rupeavan kepulaisten asialle; näin on pakko Soininvaaran raivon syytä tulkita.

Toiseksi, tuo rokotusjärjestys sinänsä. Kun olen itsekin (Soininvaara muistuttaa omasta taustastaan usein) matematiikkaa ja tilastotiedettä opiskellut ja arvosanankin niistä suorittanut, koetan Soininvaaran aikaisemmissa blogikirjoituksissaan harrastamaan tapaan tarkastella asiaa näiden tieteiden avulla. Oletetaan että meillä on maa, joka jakautuu kahteen alueeseen: A ja B (vaihtoehtoisesti kriteeri voisi olla joku muukin, esimerkiksi ikä tai ammatti, mutta se ei muuta seuraavassa olevaa tarkastelua perusteiltaan). Koronavirustaudin ilmaantuvuus alueella A on selvästi suurempi kuin alueella B, mutta alueella B on suhteellisesti runsaammin ihmisiä, joilla on A-alueen asukkaita korkeampi riski sairastua siihen vakavasti, vammautua ja jopa kuolla. Lisäksi alueen B väkiluku on paljon suurempi kuin alueen A.

Maa on päättänyt jakaa rokotteet alueilleen siten, että lähtökohtana on asukasluku korjattuna riskifaktorilla siten, että alue B saa suhteellisesti jonkin verran enemmän rokotteita kuin alue A. Jakosuhdetta aletaan arvostella, koska rokotteita on käytettävissä vähemmän kuin mihin rokottamiskapasiteetti antaisi mahdollisuuden, joten niistä on siis niukkuutta. Vaaditaan, että alueen A pitäisi saada niitä enemmän kuin noudatettu jakokaava tuottaa, ja tätä perustellaan edellä mainitulla korkeammalla ilmaantuvuudella.

Mitä seuraisi, jos jakosuhdetta muutettaisiin alueen A hyväksi? Yhdeksi lähtökohdaksi pitää ottaa, että kullakin ajanhetkellä rokotteita on käytettävissä sata prosenttia kokonaismäärästä. Argumentit, jotka nojaavat rokotteiden absoluuttiseen määrään, eivät kerro oikein siitä, mitä tapahtuu jakosuhdetta muutettaessa. Jos alue A on saanut esimerkiksi 30 prosenttia rokotteista, alue B on saanut 70 prosenttia. Jos alueelle A aletaankin antaa 40 prosenttia rokotteista, alue B saa enää 60 prosenttia. On siis loogisesti mahdotonta muuttaa rokotusjärjestystä ilman, että entistä enemmän saavaa aluetta ei suosittaisi ja vähemmän saavaa syrjittäisi. Eri asia on, löytyykö suosimiselle ja syrjimiselle perusteita.

Kun alue A saa entistä enemmän rokotteita, siellä voidaan rokottaa enemmän ihmisiä kuin ennen, tai ehkä pikemminkin entistä nopeammassa aikataulussa, koska kaikki on kuitenkin tarkoitus rokottaa. Päinvastainen tapahtuu alueella B. Kun rokotetaan enemmän, seuraa aikaisempaa vähemmän sairastumisia, vammautumisia ja kuolemia – kaiken kaikkiaan vähemmän kärsimystä. Päinvastainen tapahtuu alueella B.

Eli ceteris paribus: alueen B koettelemuksia lisätään, jotta alueen A koettelemukset vähenisivät. Näin ollen kysymykseksi muodostuu, onko oikein kustantaa yhden alueen kärsimysten väheneminen toisen alueen kärsimysten lisäämisellä, ja jos on, mikä sen voisi oikeuttaa.

On varmaan helppo arvata, millainen tulos tulisi mielipidetiedustelusta, joka tehtäisiin alueella A ja alueella B. Tilannetta ulkoa päin – esimerkiksi eksoplaneetalta – tarkasteleva huomioitsija havaitsisi kuitenkin monia monimutkaistavia tekijöitä edellä kuvatussa asetelemassa.

Esimerkiksi, oliko alun perin valittu jakokriteeri oikeudenmukainen, kun alueella A tautia esiintyy selvästi enemmän kuin alueella B? Vastaukseen vaikuttasi varmasti se, missä määrin alueen A asukkailla on ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia omalla käyttäytymisellään vaikuttaa taudin ilmaantuvuuteen. Joka tapauksessa siltä tuntuisi eksoplaneetalta käsin katsottuna, mutta entä kyseisessä maassa?

Koska taudin ilmaantuvuus vaihtelee alueiden sisälläkin huomattavasti, eikö rokotusjärjestystäkin olisi syytä muuttaa vastaavasti ensin alueiden sisällä ja vasta jos se ei riitä, muuttaa sitä alueiden välillä?

Vähentäisivätkö alueen A saamat lisärokotteet kärsimystä enemmän kuin alueen B kärsimykset lisääntyisivät; toisin sanoen, vähenisivätkö tautitapaukset ja eritoten vammautumiseen ja kuolemaan johtavat tautitapaukset alueella A enemmän kuin ne lisääntyisivät alueella B? Kompensoisiko alueen B suurempi asukasluku sen, että siellä on ilmaantuvuus pienempi, kun taudin uhrien määrää lasketaan? Kuinka paljon enemmän alueen A kärsimysten olisi vähennyttävä, jotta alueella B pitäisi hyväksyä lisääntynyt kärsimys? Oikeammin: jotta alue B voitaisiin pakottaa siihen alistumaan, sillä tuskin siellä sitä missään tapauksessa hyväksyttäisiin.

Kuinka paljon alueen A rokotettujen ja siis immuunien asukkaiden mukanaan viemä tartuntariski vähenisi heidän liikkuessaan alueelle B (ja sama koskisi käänteisesti alueen B asukkaita, jotka liikkuvat alueelle A), jotta sitä voitaisiin käyttää perusteena aluetta A suosivalle rokotusjärjestyksen muuttamiselle?

Listaa voisi jatkaa esimerkiksi taloudellisia vaikutuksia tarkastelemalla ja arvioimalla sitä, miten rokotusjärjestyksen muuttaminen olisi uusien kriteerien mukaisesti käytännössä toteutettavissa vastaamaan rokotteiden saatavuutta ja tautitilanteen mahdollisesti nopeitakin muutoksia alueilla A ja B. Pääpointti on kuitenkin selvä: rokotusjärjestyksen muuttaminen merkitsee vääjäämättä sen alueen/ryhmän suosimista joka saa niitä enemmän kuin on aikaisemin saanut, ja yhtä vääjäämättä sen alueen/ryhmän syrjimistä, joka saa niitä vähemmän. Kun palokuntavertausta on käytetty, kyse ei ole yksinkertaisesti siitä, että lähetetään se sinne missä palaa; kyse on siitä, että monessa paikassa palaa ja jotta se voidaan lähettää yhdelle palopaikalle, se on jätettävä lähettämättä jonnekin muuanne. Tai vielä brutaalimin: yksien pitää kuolla, jotta toiset (joita kyllä on todennäköisesti enemmän), voisivat elää. Päätöksentekijä joutuu tekemään valinnan tämän vääjäämättömyyden hyväksyen tai siihen alistuen, tunnustipa tai tiedostipa hän sen tai ei.

Koska aloitin poliittis-yhteiskunnallisella pointilla, miksen lopettaisikin sellaiseen? Kuntavaalit ovat tulossa ja se on varmasti yllyttänyt niitä, jotka uskovat tai ainakin esittävät rokotusjärjestysväittelyn olevan politisoitunutta. Ehkä se jossain määrin onkin, mutta jotenkin tuntuu, että tämä politisoitumis- tai pikemminkin politisoimissyytös kohdistetaan pääasiassa vain niihin, jotka ovat esittäneet epäilyksiä rokotusjärjestyksen muuttamisesta (vrt. puheet keskustan Helsinki-vihamielisyydestä). Ikään kuin niillä, jotka haluavat muuttaa rokotusjärjestystä HUS-aluetta ja Varsinais-Suomea suosivaan suuntaan, ei olisi ollenkaan mitään poliittista etua saavutettavissa ja siis siihen suuntaan vieviä motiiveja. Silmiinpistävää on ollut sekin, ketkä saavat julkisuutta tässä väittelyssä: nekö joita muuttaminen hyödyttäisi vai nekö joita se vahingoittaisi?

Ilmaantuvuusluvut ovat tätä kirjoitusta viimeistellessäni olleet jonkin aikaa laskussa ja ehkä tämä, jos se osoittautuu kestäväksi trendiksi, johtaa asian katoamiseen päiväjärjestyksestä (koska sillä ei enää voisi lyödä mynttiä). Oli miten oli, se ehti paljastaa jotain ikävää, päällisin puolin poliittisesti korrektista yhteiskunnastamme. Ikään kuin tunkiota olisi pöyhäisty, paitsi että tunkiohan on ekologisesti hyödyllinen, vaikka haiseekin pahalle; muuta yhteistä sen kanssa tällä asialla ei ole kuin paha haju.