Mitä useampi kokki

Ministereiden poliittisen avustajakunnan paisumisesta puhkesi jonkinlainen myrsky vesilasissa, ja siihen lisäspiraalin aiheutti poliittisia virkanimityksiä aikaisemmin arvostelleiden Vihreiden päätös ajaa ”omansa” sisäministeriön kansliapäälliköksi. Muodollisesti se oli eri asia, mutta tosiasiassa osa samaa laajempaa ilmiötä. ”Keskustelu” asiasta on paljolti ollut päivittelyä ja poliittisen myntin lyömistä, esimerkiksi avustajakunnan aiheuttamista budjettimenoista. Eiväthän nuo menot ihan mitättömät ole, ja niiden kasvu on ollut nopeaa. Silti kustannuksia olisi tietenkin tarkasteltava vasten sitä arvonlisää, jonka he hallituksen työskentelylle tuottavat – jos tuottavat. Kannan korteni kekoon yrittämällä päästä hieman syvemmälle tämän asian analysoinnissa.

Oli aika jolloin vain pääministerillä oli poliittinen avustaja, pääministerin sihteeri. Monet sittemmin johtavista poliitikoista, pääministereistäkin, olivat siinä tehtävässä nuorempina vuosinaan.  Sitten poliittisia sihteereitä (ensin yksi, sitten useampia) alkoi ilmaantua myös muille ministereille, ja 2000-luvun myötä oli jo tavanomaista, että ministerillä oli poliittis(t)en sihteeri(e)n ohella ”virkamiessihteeri”, henkilö, joka oli asianomaisen ministeriön virkamies eikä siten poliittinen avustaja, vaikka raja saattoi olla jossain määrin veteen piirretty. Näiden lisäksi kuvaan ilmaantui tiedotusasioita hoitavia poliittisia avustajia. Sitten alettiin nimittää poliittisia valtiosihteereitä, joiden joukossa pääministerin poliittisella valtiosihteerillä, entisellä pääministerin sihteerillä, oli ja on yhä erityisasema. Hän on paitsi poliittinen valtiosihteeri myös pääministerin viraston, valtioneuvoston kanslian, päällikkövirkamies. Muiden poliittisten valtiosihteerien, joita viime aikojen hallitukset ovat haalineet vaihtelevia määriä, asema suhteessa ministeriöiden korkeimpaan virkamiesjohtoon on olevinaan selvä, mutta ei tosiasiassa kuitenkaan ihan selvä ole.

Poliittisen avustajakunnan ilmaantuminen ja varsinkin sen kasvaminen nykytasolle on Suomessa siis melko uusi, parin kolmen viime vuosikymmenen ikäinen ilmiö. Monissa muissa maissa, jopa naapurissa Ruotsissa, tällainen ”kabinetti” on ministereillä ollut paljon kauemmin, ja esimerkiksi Euroopan komissiossa, joka on hallintokoneistona rakennettu lähinnä ranskalaisen mallin mukaiseksi, kabinetit ovat olleet käytäntönä alusta lähtien. Toisenlainen variantti on Yhdysvaltain presidenttivaltainen administraatio, jossa ministerit (englanniksi Secretary,) ovat presidentin avustajia ja hänelle tilivelvollisia. Heidän ympärillään ja johdossaan on puolestaan tuhansien henkilöiden vahvuinen poliittinen virkakoneisto (public servants) joka vaihtuu aina vaalien jälkeen, ja vasta tämän ulko- ja alapuolella on pysyvä virkakoneisto (civil servants).

Poliitikot tietävät parhaiten, mitkä ovat todelliset syyt poliittisen avustajakunnan kasvamiseen Suomessa. Itse pitkään virkamiehenä (civil servant) toimineena voin hyväksyä osaselitykseksi ministerin työtaakan lisääntymisen. Varsinkin EU-jäsenyyden myötä taakka on kasvanut huomattavasti, mitattiin miten tahansa. Myös poliitikon ja median, saati sosiaalisen median, symbioottinen suhde on muuttunut tavalla, joka luo painetta lisätä tätä puolta poliittisessa avustajakunnassa.

Vaikeammin hahmotettava asia on poliittisessa prosessissa käsiteltävien ja päätettäväksi tulevien asioiden muuttuminen yhä monitahoisemmiksi, niiden ymmärtämiseksi tarvittavien ja käytettävänä olevien tietojen määrän sekä niihin vaikuttamaan pyrkivien tahojen monipuolistuminen ja poliittisen painostusvoiman kasvu. Se on aiheuttanut tarvetta ministerin oman koneiston kapasiteetin saattamiseksi tätä vastaavalle tasolle, mutta myös ilmiötä, josta englanniksi käytetään nimitystä ”revolving door”, lobbari/avustajajoukon rotaatio ministerin avustajakunnasta järjestöihin, tutkimuslaitoksiin ja poliittista konsultointia harjoittaviin firmoihin, ja takaisin.

Vielä vaikeammin hahmotettava asia on, ainakin (entiselle) virkamiehelle, miksi varsinainen virkakoneisto ei enää kelpaa ministerille asioiden valmistelussa ainakaan yhtä hyvin kuin ennen oli asianlaita. Osaselitys voisi olla se, että johtavien virkamiesten (ja jossain määriin myös alemmassa asemassa olevien, koska siitä joukosta johtavat useimmiten valikoituivat) tosiasiallinen poliittisuus, joka seurasi aikaisemmin käytäntönä olleista poliittisista virkanimityksistä, on vähentynyt. Tosin tässä näyttää olevan tapahtumassa jonkinlaista paluuta entiseen, ainakin kansliapäällikkötasolla. Ministerit useimmiten ovat nuorempia ja kokemattomampia kuin johtavat virkamiehet, ja tuntevat ministeriönsä käsittelemät asiat heitä huonommin, mistä ministerille syntyy tarve ympäröidä itsensä ”omillaan”, omaan ikäpolveensa kuuluvilla ja oman ajatusmaailmansa jakavilla, ja heitä esikuvinaan pitävillä henkilöillä. Yksilöiden väliset erot ovat kuitenkin ministereilläkin suuria, eikä tällainen selitys sovi jokaiseen. Se voi kuitenkin selittää ainakin osittain niitä tapauksia – joita uskon jokaisen kokeneen virkamiehen urallaan kohdanneen – joissa ministeri on pönkittänyt asemaansa ja psyykeään kohtelemalla virkamiehistöä halveksivasti ja ylenkatseellisesti, joskus jopa ”koulukiusaamisen” tunnusmerkit täyttäen.

Jonkinlaisen ja -kokoisen poliittisen avustajakunnan olemassaolo on sekä välttämätöntä, väistämätöntä että hyödyllistä, mutta sen kasvaminen siihen mittaan, että alkaa syntyä rinnakkainen hallintokoneisto, tai pikemminkin hallintokoneiston yläpuolella oleva poliittinen hallintokoneisto, tuottaa väistämättä myös vähemmän toivottavia seurauksia. Rajoitun tässä kolmeen, vaikka paljon pidemmänkin listan voisi laatia.

Ensinnäkin, mikään poliittinen avustajakunta ei millään pysty korvaamaan valtioneuvoston yli 3000-päistä virkakuntaa asiantuntemuksen ja kokemuksen määrässä. Kun siis esimerkiksi sanotaan, että poliittisia avustajia tarvitaan entistä enemmän lainsäädännön laadun takaamiseksi, puhutaan potaskaa. Ei poliittisen avustajakunnan tehtävän edes periaatteessa pidäkään olla lainsäädännön ”laadun” varmistaminen, vaan se, että valmisteltavat lait heijastavat ministerin ja viime kädessä hallituksen poliittista tahtoa. Demokraattisessa oikeusvaltiossa se ei kuitenkaan riitä, vaan poliittisen tahdonkin on alistuttava oikeusvaltion periaatteiden alle, vaikka se olisi kuinka turhauttavaa (”kamreerit ei täällä päätä”). Satapäisenkään porukan on mahdoton saada selville edes sitä mitä olemassa olevasta on ylipäänsä muutettava, saati mitä voidaan perustuslakia ja oikeusperiaatteita rikkomatta muuttaa, jotta poliittinen tahto toteutuisi. Laadunvarmistus sanan varsinaisessa merkityksessä on nimenomaan virkakunnan tehtävä.

Toinen, vaikeammin kvantifioitava mutta pahaenteinen seuraamus on demoralisaatio, joka uhkaa levitä varsinaiseen virkakuntaan, kun se eristetään ministeriön varsinaisten tärkeiden uusien asioiden valmistelusta ja niihin vaikuttamisesta (sillä ei kaiken tarpeellisen ja hyödyllisen vaikuttamisen tarvitse olla eikä se ole ”poliittista”). Vielä demoralisoivampaa on se, että ministeri avustajakuntineen alkaa hoidella asioita virkamiehistöstä valikoimiensa suosikkien kanssa organisaation esimiessuhteet ja säädetyt menettelytavat ohittaen. Turhautumisen ja ”hällä väliä” -asenteen versomista vielä kielteisempää on taipumus sabotointiin, jota tällainen kehityskulku voi tuottaa. Se taas on omiaan myrkyttämään ilmapiiriä ja tuottaa syytöksiä byrokratiasta esteenä demokraattiselle päätöksenteolle, mikä taas on polttoainetta pyrkimyksille nitistää se resursseja karsimalla.

Kolmas seuraus on poliittista toimintaa tahraava kuva, joka tästä ilmiöstä on jo syntynyt äänestäjien keskuuteen, ja jota populisti-demagogit taitavasti – tässäkin asiassa – käyttävät hyväseen. Se on suurelta osin väärä kuva, mutta on siinä yksi aidostikin pahalta näyttävä osa: vaaleissa valitsematta jääneiden kansanedustajien nimittäminen ministereiden avustajiksi, käytännössä niistä korkeimpaan ja parhaiten palkattuun kategoriaan, valtiosihteereiksi. Puhtaasti asiallisesti katsoen he eivät varmaankaan ole huonoja poliittisia avustajia, mutta tässä jos missä pätee että niin on jos siltä näyttää, ja tämä näyttää pahalta.

Tuskin on mahdollista lyödä kiinni mitään tiettyä lukumäärää, jota suurempi ministerin poliittisen avustajakunnan ei pidä olla, jotta esille tuomani kielteiset vaikutukset vältettäisiin. Oma sormenpäätuntumani kuitenkin on, että raja on jo ylitetty. Samalla pelkään, että Parkinsonin laki pätee myös tämän ”poliittisen byrokratian” suhteen. Kun se on päästetty irti, sen kasvua on vaikea pysäyttää. Ei sitä korjaisi myöskään erään valtio-oppineen ehdotus muuttaa kaikkien ministeriöiden kansliapäällikkyydet poliittisiksi tehtäviksi. Se vain vakiinnuttaisi lopullisesti tämän esiin kasvaneen ilmiön, mahdollisine hyvine ja varmoine huonoine seurauksineen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu