Näin yhteiskunnat kaatuvat, sanoo big data

Antaisiko iän karttuminen oikeuden tiettyyn olympolaiseen suhtautumiseen maailman menoon? Antoi tai ei, inspiraation tähän kirjoitukseen antoi viime toukokuun lopulla The Financial Timesissä Gillian Tettin kolumni siitä, miten ja miksi yhteiskunnat kaatuvat. Hän viittasi siinä biologi ja kompleksisuustutkija Peter Turchinin (synt. 1957 Neuvostoliitossa, muuttanut karkotetun isänsä mukana Yhdysvaltoihin vuonna 1980) esittämän teorian, ”cliodynamiikan” (Clio oli antiikin Kreikan mytologiassa historiamuusa), nojalla esittämiin väitteisiin, joihin tämä on päätynyt ”big dataa” analysoimalla. Turchin oli minulle uusi tuttavuus, mutta mielenkiintoinen.

Ensin siis lyhyt yhteenveto Turchinin kuvaamasta romahdusprosessista, sellaisena kuin Tett sen esitti. Sen mukaan monimutkaiset yhteiskunnat joutuvat poliittisen hajaannuksen tilaan noin sadan vuoden välein. Se, tai oikeammin koko sykli, tapahtuu suunnilleen tällaisten välivaiheiden kautta:

• eliitti ottaa vallan,
• se yrittää pitää valtansa kahmimalla itselleen ajan myötä yhä enemmän yhteiskunnan resursseja,
• tämän takia köyhät köyhtyvät (ja oletan että heitä tulee yhä lisää),
• eliitti paisuu ja alkaa kilpailla asemista (korkeakoulutettujen ylituotanto on tästä ajankohtainen esimerkki),
• seuraa äärimmäistä turhautumista, ahdistusta ja keskinäistä kamppailua, ja sen seurauksena
• yhteiskunnallinen räjähdys ja poliittinen hajaannus.

Ja tämän jälkeen sykli alkaa jossain vaiheessa uudestaan uuden eliitin voimin.

Innoituksena aiheen esiin ottamiseen on – tietenkin – usko tai epäily, että hajaannuksen aika olisi taas koittamassa ellei jo koittanut. Jos ja kun Amerikka on se, josta Turchin on eniten kiinnostunut ja josta hänen aineistonsakin lienee pääasiassa peräisin, epäilyyn antaa aiheen se, että edellisestä hajaannuksesta, suuresta lamakaudesta 1930-luvulla, alkaa kohta olla sata vuotta. Pelkkä kulunut aika ei kuitenkaan yksin riitä, mutta tässä ajassa on elkeitä, jotka antavat ounasteluun myös muita perusteita. Donald Trump ja ilmiöt, jotka hänen nousunsa mahdollistavat, ovat sellaisia hälytysmerkkejä.

Yhdysvallat on tärkeä maa, maailman vahvin ja monessa mielessä myös pisimmälle kehittynyt, mutta ei se koko maailma ole eikä Yhdysvaltainkaan historia ala kolmikymmenluvun lamakaudesta, vaikka se maailmanmitassa aika nuori maa onkin. Myös on syytä kysyä, millainen ”poliittinen hajaannus” ja ”yhteiskunnallinen räjähdys” on riittävän voimakas, jotta se kelpaisi todistuskappaleeksi teesiä havaintoja vastaan testattaessa. Yhdysvalloissahan esimerkiksi perustuslaillinen järjestys kuitenkin säilyi suuren lamakauden aikana, joten vaikka suuria vaikeuksia ja kuohuntaa esiintyikin, vallankumousta sanan varsinaisessa merkityksessä ei voi sanoa tapahtuneen. Sisällissota, joka siellä käytiin vajaa vuosisata ennen lamakautta, kelvannee paremmaksi esimerkiksi sekä hajaannuksesta että räjähdyksestä, mutta senkin jälkeen palasi kuitenkin entinen perustuslaillinen järjestys.

Koko maailma on niin suuri, että ei sitä yhdessä kirjoituksessa voi edes pinnalta kunnolla raapaista. Otan siksi vain pari esimerkkitapausta, yhden Euroopasta ja yhden Aasiasta, joihin olen elämänkierron johdattamana päässyt/joutunut hieman lähemmin tutustumaan.

Ranskassa on meneillään niin sanottu viides tasavalta, joka sai alkunsa vuonna 1958, kun valtaan astui Charles De Gaulle, tasavallan perustaja. Jos kanaalin takana, Englannissa/Britanniassa on eletty suunnilleen saman (tosin kirjoittamattoman) perustuslain puitteissa vuosisatoja (vähättelemättä asteittaisen evoluution kumuloitunutta vaikutusta), Ranskassa on tapahtunut ihan oikeita vallankumouksia, kuuluisimpana tietenkin Suuri vallankumous vuonna 1789. Sitä ennenkin voisi varmasti löytää edellä mainittuun hajaantumiseen ja yhteiskunnalliseen räjähdykseen johtaneita tapahtumia, mutta jääkööt ne, ja katsotaan mitä on tapahtunut suuren vallankumouksen jälkeen. Noin sata vuotta myöhemmin Ranska hävisi sodan Preussille ja kuningasvalta lopullisesti kumottiin. Suurempaa yhteiskunnallista mullistusta piti kuitenkin odottaa maailmansotiin saakka. Kun niiden jatkoksi pannaan Ranskankin siirtomaaimperiumin hajoaminen, voi sanoa, että taas kului karkeasti sata vuotta uuteen mullistukseen. Sata vuotta tulee taas täyteen noin 2060-luvulla, mutta auki on, koittaako seuraavan mullistuksen aika jo ennen sitä. Merkkejä siitä jotkut näkevät jo nyt.

Kiina on ikivanha valtio ja vielä vanhempi sivilisaationa. Senkin hulppean nimityksen se kenties ainoana valtiomuodostelmana ansaitsee. Myyttien verhoama, perinteisesti dynastioihin jaettu historia alkaa jo 4-4500 vuotta sitten ja yhtenäisen valtion historia 2200 vuoden takaa. Dynastiat ovat useimmissa tapauksissa vaihtuneet hyvinkin paljon tavalla, joka täyttää Turchinin kriteerit, itse asiassa paremmin kuin länsimaiset esimerkit. Sadan vuoden sykli ei kuitenkaan oikein näytä toteutuneen, vaan ne ovat ainakin ”suurten” dynastioiden kohdalla olleet paljon pidempiä. Kommunistipuolueen hallitsema nykyinen Kiina ei tietenkään pidä itseään dynastiana, mutta pitkällä historiallisella sihdillä tarkasteltuna se muistuttaa niitä aika lailla. Sattuma, mutta silmiin pistävä, on epäilemättä se, että Kiinan nykyjohto on asettanut tavoitteekseen Kiinan nostamisen johtavaksi maailmanvallaksi juuri täyttäessään sata vuotta. Ken elää, hän näkee.

Mitä näiden havaintojen pohjalta ja muutenkin Turchinin ”big datasta” esiin kaivamista yhteiskuntien hajaantumis- ja sortumismekanismeista voisi/pitäisi päätellä? Kaksi peruskysymystä kaipaa vastausta. Ensimmäinen on, noinko se tapahtuu? Toinen on, tapahtuuko se meidänkin yhteiskunnillemme ja jos tapahtuu, koska?

Mullistavia taite- tai käännekohtia, joissa tapahtuu selvä entisen järjestelmän murtuminen ja uuden yhteiskuntaluokan esiinmarssi, löytyy historiasta runsaasti, mutta vaikka huomio kiinnittyy niiden dramaattisuuden takia helposti vain niihin, syklit, olivat ne satavuotisia tai jotain muuta, ovat voineet toteutua myös ”evolutiivisesti”, vähitellen. Niin ikään pistää silmään populistinen termi ”eliitti” vallan haltuunottajana. ”Parhaimmisto” ei ainakaan sanan nykyaikaisessa moraalisessa merkityksessä vallan tavoittelussa yleensä menesty (jos sitä edes tavoitteleekaan), vaan pikemminkin darvinistinen menestyjä, ”survival of the fittest” -periaatteella valikoituva voittaja.

Näillä huomautuksilla on kuitenkin pakko myöntää, että kyllä Turchinin hahmottelema yhteiskuntien syklinen vallanvaihtoprosessi tuntuu tavoittavan jotain olennaista. Olennaista myös sikäli, että meidänkin demokraattisissa yhteiskunnissamme voi havaita ilmiöitä, jotka johtavat tai ainakin voivat johtaa vallitsevan järjestyksen horjumiseen, jopa ehkä hajaannukseen ja romahdukseen. Vaikka demokratian ensimmäiset yritykset antiikin Keikassa ja Roomassa poikkesivat niin paljon (oleellisimpana erona edustuksellisuuden puuttuminen) sen nykyaikaisesta versiosta, että niihin ei kannata liikaa fiksaantua, muistettakoon, että nehän päätyivät huonosti: Kreikassa vieraan valloittajan alle joutumiseen, Roomassa sisällissotiin ja yksivaltiuteen.

Ennen muuta kaksi Turchinin listan kohtaa pistää silmään, kun miettii sen soveltuvuutta (ja mahdollista ennustearvoa): ”köyhien köyhtyminen”, minkä konventionaalisemmin ilmaisisin tulon- ja omaisuudenjaon epätasaistumisena (ja huono-osaisten joukon suhteellisena kasvuna), ja ”eliitin paisuminen”. Ensin mainittua on kiistattomasti tapahtumassa. Viimemainittu vaikuttaa ensi silmäykseltä ristiriitaiselta ensi mainitun kanssa, mutta jos sen ymmärtääkin ”hallitsevan eliitin” asemesta erilaisista yhteiskunnan kustantamista etuisuuksista nauttivien ja niihin itsensä oikeutetuiksi tuntevien (englanniksi käytetään termiä ”entitlement”) joukon paisumiseksi, luonnehdinta alaa tuntua oikeaan osuneelta.

Turchinin lista kuvaa viime kädessä ”prosessia”, ei syvimpiä syitä yhteiskuntien ajautumiselle umpikujaan, josta on päästy vain vanhan vallan kaatamisella ja uuden siihen pääsyllä, ei aina mutta useimmiten vähintään kivulloisesti ja usein väkivaltaisesti. Tärkein opetus onkin hänen teesiensä yleispätevyys eli että mitään sellaista ei meidänkään yhteiskunnissamme ole, mikä tuollaiselta sykliltä automaattisesti pelastaisi. Onko se vältettävissä aktiivisilla toimilla, sen voi paradoksaalisesti todeta vasta jälkeenpäin ja silloinkin vain, mikäli välttäminen on epäonnistunut, sillä olevien olojen jatkuminen ja/tai vähittäinen muuttuminen ilman mullistuksia ei tällaisia teorioita tuota eikä niihin huomiota kiinnitä.