Natossa odottaa isoja asioita

Pieni mutta itsepäinen ikävä fiilinki kaihertaa mielessä Turkin takia, mutta odotan, että Nato-jäsenyys on kuitenkin tulossa. Siksi osallistun jo aloiteltuun keskusteluun ja piakkoin varmaan alkavaan väittelyyn siitä, millainen Nato-maa meistä pitäisi tulla, tai oikeammin, millaista Nato-politiikkaa pitäisi harjoittaa, sillä maanahan Suomi ei jäsenyyden myötä muuksi muutu.

Ensimmäiseksi muistuu mieleen aika kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun oltiin hakemassa EU:n jäseneksi. Silloin esitettiin, jopa vaadittiinkin, että Suomen olisi esitettävä jo hakemuksessaan ”reunaehtoja”, asioita joita se ei jäsenenä haluaisi tehdä. Tärkein vaadittu turvallisuuspoliittinen reunaehto oli puolueettomuusvarauma. Mitään ehtoja ei lopulta hakemukseen laitettu, vaan se oli yhden lauseen mittainen. Kuitenkin vielä jälkeenpäinkin jotkut arvovaltaisessakin asemassakin olleet henkilöt ovat ilmoittaneet pitävänä virheenä, että tuota reunaehtoa ei esitetty. Heiltä oli unohtunut presidentti Nixonin esittämä tärkeä perussääntö kansainvälisissä suhteissa: älä koskaan kerro etukäteen mitä et ainakaan aio tehdä. Fiksuimmat tosin tämän varmaan tajusivat ja esittivät näkemyksensä peitelläkseen todellista kantaansa, EU-jäsenyyden torjumista, mikä tuollaisesta reunaehdosta olisi seurannut.

Jotain samankaltaista nostettiin esiin myös Nato-jäsenyyden hakemisen yhteydessä, jos kohta niin valtionjohto kuin monet muutkin katsoivat, että Suomen tulee hakea jäsenyyttä ilman ennakkoehtoja, pyrkien jäseneksi täysin oikeuksin ja hyväksyen kaikki velvoitteet. Kuitenkin vaatimukset tai toiveet ydinaseiden Suomeen sijoittamisen, pysyvien Nato-maiden joukkojen ja tukikohtien torjumisesta jo jäsenyysneuvotteluissa muistuttivat EU-jäsenyyden reunaehtovaatimuksia. Pakosti tulee mieleen, että tälläkin kertaa oli mukana niitä, jotka näin peittelivät todellisuudessa torjuvaa Nato-kantaansa, mutta eivät halunneet sitä suoraan sanoa. Toisaalta mukana oli epäilemättä myös idealistisen maailmankuvansa mukaisesti toimivia, samaisen maailmankuvan, joka tuottaa myös yleistä Nato-vastaisuutta.

Nato-jäsenyys toteutunee ilman mitään jäsenyyssopimukseen liitettyjä ehtoja tai rajoituksia, ja hyvä niin. Sen jälkeen Suomella täytyy sitten olla se oma Nato-politiikka. Jos ei ole, jää käyttämättä vaikutusvalta, jonka jäsenyyden myötä saamme. Mitä tuon politiikan pitäisi sisältää?

Ensimmäiseksi voidaan ottaa luupin alle nuo edellä mainitut rajoitteet. Pitäisikö Suomen siis a priori kieltäytyä ottamasta alueelleen ydinaseita, tukikohtia ja joukkoja? Minä en ilmoittaisi mitään tällaista, en kieltäisi, en pyytäisi. Säilyttäisin ne optiona, joka olisikin todellisempi kuin näennäinen Nato-jäsenyysoptio oli, vaikka pyytämättä ja varsinkaan yllättäen ne eivät toteutuisi. Suomen pitäisi kuitenkin luoda – tai pikemminkin viimeistellä – valmius vaikka kaikkienkin noiden toimenpiteiden suorittamiseen nopeasti, jos uhkatilanne sitä edellyttäisi. Koska meillä on ihan kunnolliset puolustusvoimat, se olisi tehtävissä suhteellisen vaivattomasti.

Suomen joutumista puolustamaan Baltian maita on hirvitelty vuosikausia. Nyt siihen on oltava valmiita, kuten on ylipäänsä oltava valmis osallistumaan minkä tahansa Nato-maan puolustukseen sen joutuessa hyökkäyksen kohteeksi. Tällä asialla pelottelijat eivät kuitenkaan ilmeisesti ole ymmärtäneet (tai yrittävät hämärtää sen), että Naton yhteisen puolustuksen idea on estää hyökkäys yhdenkään jäsenmaan kimppuun. Mitä lujempi on kyky ja tahto se torjua, sitä varmemmin sitä kykyä ei tarvitse käyttää. Mitä erityisesti Baltian maihin tulee, tuo kyky kasvaa Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyyden myötä moninkertaiseksi, joten tarve sitä kykyä koskaan käyttää pienenee vastaavasti moninkertaisesti. Pohjoismaiselle puolustusyhteistyölle, jonka perään Natoa vastustavat ovat myös haikailleet, on nimenomaan sillä, että kaikki viisi Natoon kuuluvat, nyt luotu kunnon perusta, mutta mistään pohjoismaisesta blokista ei pidä edes puhua. Tässä suhteessa pätee sama neuvo kun EU:ssa: samanmielisiä koalitioita kyllä, blokkeja ei.

Yhteisen puolustuksen ylläpitämisen ja vahvistamisen pitäisi olla Suomen Nato-politiikan lähtökohta ja perustavoite. On kuitenkin monia muitakin perustavanlaatuisia Nato-poliittisia kysymyksiä, joita ei jäsenenä voi eikä pidä vältellä. Tyhjentävää luetteloa niistä en pysty esittämään, enkä siihen pyrikään. Joitakin kuitenkin esitän.

Natoon pyrkiviä maita on muitakin ja tulevaisuudessa voi tulla vielä lisää. Miten Suomen olisi suhtauduttava Naton edelleen laajenemisen? Jonakin päivänä Ukrainan sota päättyy tai ainakin hyytyy matalan asteen konfliktiksi. Ellei se pääty sellaiseen rauhaan, jossa maa itse luopuu (tai painostetaan luopumaan) Nato-tavoitteestaan, haluammeko me sen Naton jäseneksi? Voimmeko sitä torjua sen tekemien uhrausten jälkeen? Jätän kysymyksen vielä omalta osaltani vastausta vaille, mutta kyllä siihen olisi vastaus löydettävä. Entä Georgia? Siellä on jo pitkään ollut jäätynyt konflikti, ja sekin pyrkii kai edelleen Naton jäseneksi. Balkanilla ja Balkanin liepeillä on Naton ulkopuolella olevia maita. Miten niiden Nato-pyrkimyksiin pitäisi suhtautua?

Voidaan väittää, että suhteet Venäjään – tai sen puoleen muihinkaan suurvaltoihin Naton ulkopuolella – eivät sinänsä ole Nato-politiikkaa, mutta varsinkin Venäjän ja varmaan myös Kiinan kohdalla Nato-jäsenyys vaikuttaa niiden luonteeseen ja ylläpitämisedellytyksiin oleellisella tavalla. Uskon, että voidaan olla yksimielisiä tavoitteesta palauttaa niin paljon kuin mahdollista ”normaaleista” kahdenvälisistä naapuruussuhteista Venäjään, mutta entiselleen niitä tuskin voidaan eikä kaikilta osin pidäkään palauttaa. Viimemainittu koskee riippuvuutta luovia kiinteitä investointeja yleensä ja varsinkin venäläistä energiaa, josta luopumiseen on turvallisuuspoliittisten syiden lisäksi myös ympäristösyyt. Pitää myös asennoitua siihen, että Nato-jäsenen on yhtäältä sovitettava oma linjansa ja toisaalta pystyttävä vaikuttamaan siihen, millaista linjaa muut jäsenmaat noudattavat, niin Venäjän suhteen kuin yleensä suhteissa muuhun maailmaan.

Aivan oleellinen Nato-poliittinen kysymys on Naton ja EU:n suhde. Sitä on totuttu tarkastelemaan liittoutumattoman maan näkövinkkelistä, ja nyt vinkkeliä on muutettava. Millaisen turvallisuuspoliittisen, ja varsinkin sotilaallisen, EU:n haluamme, kun meidänkin turvallisuuspoliittinen perusratkaisumme on Nato?

Konseptuaalisella tasolla keskeinen kysymys, johon olisi pysyttävä kehittämään koherentti vastaus, on jäsenmaata vastaan kohdistuvan hyökkäyksen tai sillä uhkaamisen luonne. al-Qaidan terroriteko Yhdysvalloissa on ainoa kerta kun Naton 5. artiklan turvatakuut on laukaistu. Yhdysvallat otti sen sotana itseään vastaan, mutta oliko oikea tapa suhtautua tuohon terroritekoon pitää sitä sotana? Minusta se oli väärä tapa ja johti 20 vuoden painajaiseen Afganistanissa. Nato-näkökulmasta se avasi tien vielä vähemmän sodan aloittavaa hyökkäystä muistuttavien toimien määrittelemiseen 5. artiklan laukaiseviksi toimiksi. Se myös hämärsi rajaa puolustautumisen ja hyökkäämisen välillä, ja pakottaa – tai ainakin sen pitäisi pakottaa – kohtaamaan kysymyksen, milloin astutaan yli sen rajan, jonka toisella puolella ei enää puolustauduta, vaan tosiasiassa hyökätään. Se on aivan perustavanlaatuinen Nato-politiikan kysymys.

Lopuksi, vaikka lista ei tietenkään tällä ole tyhjennetty, täytyy ottaa esille Naton sotilaallinen ja poliittinen selkäranka, Yhdysvallat, ja koko maailmanpoliittinen asetelma ja Naton asema siinä. Kun olemme valinneet turvallisuuspoliittiseksi selkänojaksemme Yhdysvaltain voimasta ja poliittisesta tahdosta riippuvaisen puolustusliiton, miten suhtaudumme siihen reaalipoliittiseen tosiasiaan, että Yhdysvallatkin ajaa aina viime kädessä omia kansallisia etujaan? Toisin sanoen, miten voimme vaikuttaa siihen että se pitää kansallisena etunaan ylläpitää voimakasta Natoa? Ja vaikka edelleen pitäisikin, mihin kaikkiin muihin tarkoituksiin kuin puolustautumiseen eurooppalaisiin jäseniinsä kohdistuvaa hyökkäystä vastaan se haluaa Natoa käyttää – ja mihin olisimme valmiita osallistumaan tai edes suostumaan? Olemmeko esimerkiksi valmiita osallistumaan sellaiseen asetelmaan, jossa olisivat vastakkain Yhdysvaltain johtama ”demokraattisten maiden leiri” ja Kiinan johtama ja Venäjän avustama – ja muun maailmaan aidalla istuvien – leiri? Tai oikeammin, miten tällaisessa maailmassa toimisimme, koska emmehän me voi sen syntymistä estää, jos se on syntyäkseen?

+8
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu