Navalnyi ja tviittailu-ulkopolitiikka

Alexei Navalnyin paluu Venäjälle, välitön pidättäminen ja sitten näytösluontoinen tuomitseminen kirvoitti jyrkkiä reaktioita aina valtionjohtoa myöten Suomessakin, ja hänen kannattajiensa mielenosoittamiset ympäri Venäjää ovat pitäneet asian valokeilassa. Aiheeseen ilman ideologista kiimaa suhtautuvan – kuten minä – mieleen se nostattaa seuraavanlaisia ajatuksia, sekä itse tapaukseen liittyviä että yleisempiä.

Navalnyilla on pitkä historia Venäjän hallitusregiimin vastustajana, mutta mitä tulee itse tapaukseen, peruskysymys on edelleen myrkytettiinkö hänet vai ei. Sitä, että hän sai myrkkyä, ei järkevin perustein kannata epäillä. Mitä tulee myrkyttäjään, amerikkalaista lakiterminologiaa käyttääkseni ”beyond reasonable doubt” -tasoista näyttöä Venäjän valtiovallan syyllisyydestä ei ole, mutta ”preponderance of evidence” -näyttöä kylläkin. Varsinkin Navalnyin itse harhauttamalla hankkima vahvistus on paljonpuhuva. Sellaisen lankeaminen panee sivumennen sanoen naurettavaan valoon Venäjän ”erikoispalvelujen” ammattitaidon.

Presidentti Putinin letkautusta, että jos he olisivat asialla olleet, kyllähän kaveri olisi hengiltä saatu, on aiheesta kauhisteltu, mutta Orwellinsa lukeneet eivät siitä hämmästyneet. Saatiinpa kohde hengiltä tai ei, murhayritys palvelee tarkoitustaan, joka on signaloida ennen muuta omaan yhteiskuntaan mutta myös koko maailmalle, mikä odottaa vastaanpanijoita. Tappamismenetelmätkin ovat osa tätä signaalia, ja siksi niinkään erikoinen keino kuin hermomyrkky ei ole niin absurdi ja epätarkoituksenmukainen kuin ensi tuntumalta voi vaikuttaa. Samaa sarjaa on pidättäminen, näytösoikeudenkäynti ja vankilaan paneminen Venäjälle paluun jälkeen orwellilaisella uuskielellä tekaistuin perustein.

Toiseksi, mitä voidaan/pitäisi sanoa siitä, miten Navalnyin välittömään kiinni ottamiseen reagoitiin Suomessa? Pääministerin kiirehtiminen tviittaamaan ensimmäisenä ja sopimatta jättäminen presidentin kanssa siitä kuka sanoo mitäkin ja missä järjestyksessä voi olla seurausta ”tietokatkoksesta” (joka tuntuu olevan standardiselitys aina kun jotenkin mokataan). Se voi kertoa heidän henkilökohtaisista väleistään. Se voi kertoa myös jommankumman tai molempien halusta laajentaa perustuslain heille määrittelemää pilttuuta ulkopolitiikan hoidossa. Oli kumpi tahansa tai vaikkapa molempia, se joka tapauksessa kertoo tviittailukulttuurin turmiollisesta vaikutuksesta ulkopolitiikankin hoitamiseen, missä ”ajattele mitä sanot ennenkuin sanot mitä ajattelet” olisi erityisen tärkeää.

Viimekätinen syypää on kuitenkin itse perustuslaki, jossa presidentin ja hallituksen toimivallat on EU-jäsenyyden alkuajoista asti (ja vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa kodifioituna) määritelty niin, että selkeyden sijaan on pikemminkin taattu sekaannusten ilmaantuminen. Ongelma on osaltaan määräys siitä, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa ”yhteistoiminnassa” hallituksen kanssa – tauon kanssa tai ilman. Vielä pahempi ongelma on se, että EU:n yhteisen ulkopolitiikan kehitystä ei siinä huomioitu, ei silloin eikä myöhemmin. Kun pääministeri johtaa EU-politikkaa, hänelle silloin loogisesti pitää kuulua myös Suomen toiminnan johtaminen EU:n ulkopolitiikan määritellyssä ja toteuttamisessa. Sellainen että pääministeri johtaa Suomea EU:n ulkopolitiikassa ja presidentti ”muussa” ulkopolitiikassa ei toisaalta toimi, sillä EU:n ulkopolitiikka voi kattaa mitä ulkopolitiikan osa-alueita tahansa. Näihin aikoihin asti tämä ristiriita ei ole aktualisoitunut vakavaksi avoimeksi konfliktiksi presidentin ja hallituksen/pääministerin välillä, mutta kuten nyt nähtiin, kulisseissa se on koko ajan kuplinut ja kuplii niin kauan kuin perustuslain pykälät ovat ne mitkä ovat.

Entä sitten reagointi konkreettiseen asiaan, Navalnyin pidättämisen ja vangitsemiseen? Kannattaa kysyä, miksi Venäjän johto, siis viime kädessä ja ehkä ensi kädessäkin presidentti Putin, toimii niin kuin toimii – ja katsoo voivansa niin toimia. Länsimaissa, myös meillä, on yleistä leimata autoritääristen johtajien vastustajiinsa ja ylipäänsä hallitsemaansa yhteiskuntaan suunnatut voimatoimet sisäisesti tuntemansa heikkouden ja/tai pelon merkiksi, mutta vaikka heikkous olisi todellistakin, mikä ei ole suinkaan aina totta, ei meillä ole oikeastaan mitään kunnon perusteita väittää, että he itse niin asian kokevat.

Tällä on merkitystä kun arvioidaan sitä, millaiset ulkomaailman reaktiot voivat vaikuttaa ja millaiset eivät. Putinilla on runsaasti todistusaineistoa siitä, että hyvinkin raaka ja kova voimapolitiikka aiheuttaa vain laimeita vastatoimia. Jos hän pystyy käymään valloitussotia (Georgia ja Ukraina!) ja mullistamaan Lähi-idän tilannetta voimatoimilla ilman, että hänelle pannaan todella vastaan, miksi hänen pitäisi välittää sellaisista vastatoimista, joita on odotettavissa yhden miehen murhayrityksestä tai vankilaan panemisesta? Viimeistään muutaman vuoden kuluttua hän voi odottaa syntyneen ”uuden normaalin”, enemmän tai vähemmän kaikkien hiljaisesti hyväksymän asiaintilan. Ja kun yksi saavutus on vakiinnutettu, katse kohdistuu aina seuraavan saavutuksen tavoitteluun. Niin kauan kuin eteenpäin pääsee, niin kauan hän ja hänenlaisensa etenevät.

Millaiset toimet sitten tehoavat tällaiseen toimijaan? Vastaus on, että vain konkreettinen pakko, tai vähintään kokemus pakosta. Jos tilanne on päässyt eskaloitumaan sotilaallisen voiman käytöksi, vain sotilaallinen voima. Jos ei, vähempikin voi riittää, mutta voimaa sen on oltava, niin kovaa voimaa, että hänen laskelmansa toimintansa eduista ja haitoista osoittavat kiistatta jatkamisen tulevan kalliimmaksi kuin pysähtymisen ja perääntymisen. Todella tehokas saattaa olla vain sellainen vastavoima, joka vaarantaa hänen oman asemansa.

EU ei ole eikä siitä nähtävissä olevassa tulevaisuudessa ole syntymässä sotilaallisen voiman käyttöön pystyvää toimijaa. Tehoaviakin taloudellisia keinoja olisi periaatteessa, mutta nimenomaan Venäjää vastaan niitäkin on vaikea saada koottua, koska vain energiatuonnin voimakas vähentäminen pysyvällä pohjalla olisi niin kova isku, että se Venäjään tehoaisi. Keskeisten EU-maiden, ennen muuta Saksan, riippuvuus Venäjän energiasta on kuitenkin niin suuri, että tätä keinoa ei voida käyttää. Kansainvälisen finanssi- ja maksujärjestelmän mahdollistamat keinot, joiden täysimääräinen käyttö tuottaisi oikeasti vakavaa haittaa, taas ovat viime kädessä yhä vain Yhdysvaltain tehokkaasti käytettävissä, eivät EU:n.

Mitä siis jää jäljelle? Jää jäljelle se, mitä on tehtykin: toisaalta lähinnä poliittisen mielenosoituksen tasolle jääviä, vaikkakin ärsyttäviä talouspakotteita, toisaalta enemmän tai vähemmän periaatteellisluontoisia julkilausumia. Sellaiset eivät Venäjään tehoa, ja todennäköisesti se tulkitsee ne vain heikkouden merkeiksi. Eikä siinä väärässä olekaan.

Pitäisikö tästäkin politiikasta siis luopua? Ei, sillä niin vähän kuin sillä saavutetaankin, vaihtoehto olisi vielä huonompi: periksi antaminen vaiti ollen. Suomenkin on oltava tällaisessa politiikassa mukana, ja niin pitää olla myös tässä Navalnyin tapauksessa. Asianomaiset voisivat kyllä kysyä itseltään, olivatko valitut sanamuodot juuri oikeat, ja siinä astuu kuvaan edellä arvostelemani tviittauskulttuuri nollan pituisine harkinta-aikoineen. Tärkeintä on kuitenkin olla uskottelematta ainakaan itselleen (muille kai on pakko uskotella), että tällaisin toimin pystytään Venäjän kaltaisen toimijan käyttäytymiseen vaikuttamaan. Tai muidenkaan sellaisten, jotka katsovat maailmaa reaalipolitiikan linssien läpi. Euroopan ulkopuolella ei juuri muunlaisia olekaan.

Raadollisempikin syy on: myös meidän ja kaltaistemme maiden poliittisten johtajien on pystyttävä säilyttämään kansalaistensa kannatus, ja ilman tällaista arvoja, ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota ja muita mainioita asioita korostavaa ja markkinoivaa retoriikkaa heidän olisi vaikea siihen pystyä, niin syvälle tällainen maailmankuva on yhteiskuntiimme iskostunut. Ikävä vain, että niihin ei ole iskostunut oivallus siitä, että ilman voimaa ei pärjää voimaa käyttävien kanssa.

Toisinaan viimemainitut tosin sortuvat omiin heikkouksiinsa. Regiimien sortumisen ennakoinnin vaikeudesta huolimatta en kuitenkaan panisi vähiä rahojani likoon Putinin ihan lähiaikoina tapahtuvan sortumisen puolesta. Sitä paitsi, sortuneiden sortajien tilalle nousee aina uusia eikä mikään takaa, etteivätkö he olisi kaatamiaan pahempia. Useimmiten he ovat olleetkin. Historia ei lopu tässäkään mielessä.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu