Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana

Helsingin Sanomissa julkaistiin 17.11.2022 toimittaja Elina Kervisen kirjoittama juttu Turkin puolustusministeri Hulusi Akarin laajasta haastattelusta (linkki: https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000009204559.html). Aihe oli Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys ja Turkin toiminta siinä. Vaikka siinä esille tulleet asiat olivat tuttuja, sellaisia mitä Turkki on pitkin matkaa esittänyt esteenä ja ehtoina näiden maiden Nato-jäsenyyksien ratifioinnille, haastattelu oli kuitenkin tavanomaista huomionarvoisempi siitä ilmenevän Turkin Suomea ja Ruotsia koskevan asenteen takia. Ehkä puolustusministeri Antti Kaikkosenkin kannattaisi kiinnittää huomiota tähän puoleen valmistautuessaan Turkin vierailuunsa, kuten olisi ollut syytä tehdä Ruotsin pääministeri Ulf Kristerssonin, joka jo meni kovisteltavaksi Erdoğanin lukkarinkouluun.

Mikä on tämä asenne? Se on ministeri Akarin puheista ilmenevä katsantokanta, että heidän ratifiointinsa riippuu yksinomaan siitä, että Suomi ja Ruotsi tekevät ”kotiläksynsä”. Ei ole heidän (siis Turkin) asiansa, milloin ratifiointi voidaan tehdä, sanoo Akar.

Vastaus on sinänsä samankaltainen kuin presidentti Erdoğanin puheet ovat olleet kautta linjan, mutta sananvalinta tuo asenteen entistä selvemmin esille. Turkki on tässä opettaja, joka antaa läksyt oppilaille, ja vasta kun ne on tehty, sitten voi päästä ripille. Opettajaa ei sovi kyseenalaistaa eikä arvostella, saati että hänenkin pitäisi tehdä jotain. Kaikki kolme allekirjoittivat ”yhteisymmärrysmuistion” Naton huippukokouksen yhteydessä viime kesänä, mutta mistään yhteisymmärryksestä ei siis ole Turkin mielestä kysymys, vaan tottelevaisesta läksyjen tekemisestä ja nuhteiden vastaanottamisesta, jos niitä ei ole opettajan mielestä tehty riittävän hyvin. Nuhteita onkin tullut pitkin matkaa.

Jonkinlainen hämärä aavistus asetelmasta näyttää Helsingin Sanomien toimittajallakin olleen, päätellen siitä, miten hän kuvaa haastattelutilannetta. Se ei selviä, onko aavistus kiteytynyt oivallukseksi siitä, mistä on kysymys. Sitäkään en ulkopuolelta käsin pysty arvioimaan enkä halua arvostella, onko Suomen viranomaisten ja poliittisen johdon Turkkiin nähden omaksuma pehmeä retoriikka pelkästään taktista vai onko todellisuudessakin vallinnut, saati että yhä vallitsisi, aitoja mutta naiiveja käsityksiä Turkin todellisesta suhtautumisesta ja tavoitteista, mitkä ne lienevätkään.

Noita mahdollisia todellisia tavoitteita on hahmotellut Ulkopoliittisen instituutin tutkija Toni Alaranta, joka yhtenä harvoista näyttää alusta lähtien suhtautuneen yleistä ilmapiiriä skeptisemmin Turkin aikeisiin ja vaaraan, että se saattaa blokeerata Suomen ja Ruotsin jäsenyydet syvällisemmistä syistä kuin millä on julkisuudessa yleisesti spekuloitu. En pysty esittämään riippumattomia todisteita sen lisäksi mitä Alaranta on esittänyt, mutta hänen näkemyksensä tuntuvat hyvinkin järkeenkäyviltä siinä valossa, mitä itse olen tuosta maasta aikoinaan oppinut. Kiistämättä sitä, että noilla julkisuudessa spekuloiduillakin syillä on osuutensa asiaan.

Jälkiviisauden ollessa imelin viisauden laji maistuisi nyt makealta arvostella mainittua yhteisymmärrysmuistiota sekä sen sanontojen että ylipäänsä sen hyväksymisen takia. Jos itse olisin taipuvainen niin tekemään, arvostelisin nimenomaan jälkimmäistä. En kuitenkaan niin tee. Nyt ei todennäköisesti oltaisi tilanteessa, jossa 28 Nato-maata on Suomen ja Ruotsin liittymispöytäkirjat jo ratifioinut, ellei muistiota tai jotain sen kaltaista olisi silloin laadittu ja allekirjoitettu. Tämä sisältää myös arvion, että jotain siihen sisällytetyn kaltaisia myönnytyksiä ja sitoumuksia olisi tavalla tai toisella pitänyt hyväksyä, jotta Turkki olisi sallinut ratifiointiprosessin aloittamisen.

Kuitenkaan ei kannata kiistää, että muistio (tai mitä ja millä tavalla tahansa olisikin luvattu) on ongelmallinen. On luonnollista, että ihmisoikeusaktivistit ja erityisesti kurdit pitävät sitä pahana, mutta pahempi ongelma itse Nato-prosessin kannalta on, että sen pelkkä olemassaolo muodostaa Turkille perustan loputtomien vaatimusten esittämiseen. Mikä pahinta, sillä on erittäin vahva motiivi olla ratifioimatta Suomen ja Ruotsin Natojäsenyyttä juuri siksi, että sillä on tämä asiakirja, joka sisällöltään muodostuu näiltä kahdelta maalta odotettavista toimenpiteistä ilman selvää rajaa sille, mitä Turkki voi vaatia, kun taas Turkki sitoutui vain siihen, minkä se on jo tehnyt eli sallimaan ratifiointien aloittamisen. Sillä hetkellä kun se itse ratifioi liittymispöytäkirjat, muistion käyttökelpoisuus painostusvälineenä lakkaa ja uudet jäsenmaat pystyvät päinvastoin käyttämään kasvanutta vaikutusvaltaansa myös Turkin kannalta ikävien päätösten läpiajamiseen Natossa ja sen ulkopuolella. Turkin blokeeraus ja röyhkeys tänä aikana tuskin myöskään ihan heti haihtuvat muistista.

Niinpä Turkkikin on tavallaan tuon muistion ”ansassa” sikäli, että mitä pitempään, enemmän ja häikäilemättömämmin se siihen perustuen esittää vaatimuksia, sitä pahempaa se joutuu pelkäämään Suomelta ja Ruotsilta sen jälkeen kun se ne jäseniksi päästää.

Mitä siis pitäisi tehdä? Tosiasia on, että Suomella ja Ruotsilla ei ole tehokkaita aseita Turkin pään kääntämiseen. Sikäli kuin niitä on, ne ovat Naton suurilla jäsenmailla. Se kuitenkin on selvää, tai sen pitäisi olla selvää, että jatkuva pienten myönnytysten tekeminen Turkille ei ratkaisua tuota. Presidentti Erdoğan – autokraattien tapaan – pysähtyy vasta, kun hän kohtaa riittävän suuren vastavoiman, niin suuren, että pysähtyä on pakko tai se ainakin maksaa vähemmän kuin eteenpäin puskeminen. Julkinen välirikko hänen kanssaan olisi epäviisasta, mutta kulissien takana hänelle olisi uskallettava tehdä selväksi, että lisää myönnytyksiä ei enää tule. Sama viesti olisi tietenkin annettava – niin ikään kulissien takana ja mieluummin jo ennen kuin se annetaan Turkille – Naton johtaville suurvalloille, ennen muuta Yhdysvalloille. Ne joutuisivat silloin päättämään, miten tärkeitä Suomi ja Ruotsi ovat liittolaisina ja miten suuren kolauksen uskottavuudelleen ne olisivat valmiit hyväksymään siitä, että Turkki kävelee niiden yli tällaisessa asiassa. Tällaiseen korttien katsomiseen liittyy riski, mutta riski on pienempi asia kuin varmuus, että jokainen periksianto on vain kutsu vaatia lisää.

Sitten meillä on Unkari. Sen suhteen olisi myös – jälkiviisaana – pitänyt olla skeptisempi ja vaikkapa kuunnella tarkemmin Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa toimivaa unkarilaissyntyistä tutkijaa Katalin Miklóssyta, joka on varoittanut tuon maan johtajasta ja hänen regiimistään, ja pelännyt suomalaisten uskoneen niin ikään naiivisti, mitä sieltä on kuultu. Vasta nyt onkin alkanut kuulua edes joitakin ääniä hänen lisäkseen, jotka aavistelevat myös Unkarin kohdalla kyseen olevan todellisesta kielteisestä asenteesta – joskin hyvin eri syistä kuin Turkilla – eikä vain parhain päin selitellyistä teknisistä aikatauluvaikeuksista maan parlamentissa.

Uhka EU:n tukirahojen saamatta jäämisestä varmaankin vaikuttaa Viktor Orbánin asenteeseen, mutta en sulkisi pois hänenkään kohdallaan autokraattisen johtajan ärtymystä regiimiinsä ja häneen itseensä kohdistetusta arvostelusta. Siinä tapauksessa jarrutus ei välttämättä lakkaa senkään jälkeen kun rahoituspäätökset (varsinkin jos ne ovat kielteiset) on tehty. Ehkä Unkarin kantti kestää vain niin kauan kun se voi piiloutua Turkin selän taa, ehkä se kestää enemmän. Pääministeri on nyt tosin itse luvannut ratifioinnin, mutta ainahan löytyy tekosyy lupauksen perumiseen, jos hän niin haluaa tehdä.

Natoon hakeutumisessa elettiin kevätkaudella euforiaa, johon oli vaikea vanhan ja paljon nähneen ulkopolitiikan virkamiehenkin olla eläytymättä. Vielä ei ole tullut itkua pitkästä ilosta, mutta jos Nato on paratiisi, sen portinvartijat eivät ole mitään pyhiä pietareita ja jos sinne päästään, käärmeensä on sielläkin.

+8
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu