Nuoren professorin kelpo muistelmat: Hiski Haukkala ja suuri peli

Julkaisin vuonna 2001 kirjan Suomen EU-jäsenyysneuvotteluista ja Hiski Haukkala, joka silloin oli nuori tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa, arvosteli sen Ulkopolitiikka-lehteen. Eipä sitä tainnut Suomessa kukaan muu arvostellakaan. Haukkala myönsi, että kirja oli ”tietopaketti” (muoti-ilmaisu noihin aikoihin), mutta silti ihmetteli, miksi tuollainen kirja oli kirjoitettu. Hänestä siitä puuttui ”analyysiä”, ja rivien välissä luki näkymättömällä musteella, että ei sitä kirjoittajalta kannattanut odottaakaan. Sen sijaan erilaisia ”muisteloita” jäsenyysneuvottelujen sattumuksista (ja ehkä riidoista kulisseissa?) olisin ollut kelvollinen juoruilemaan.

Professoriksi sittemmin ylennyt Haukkala on itse kirjoittanut kirjoja ja olenpa ollut hänen kanssaan yhtä aikaa samassa työpaikassakin. Kun hän on nyt kirjoittanut kirjan ”Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa” (Otava 2020), palasi mieleen tuo hänen vaatimattomasta opuksestani antamansa arvio. Jospa maksaisin potut pottuina? No, menneet ovat menneitä, ja paras tapa antaa takaisin on olla antamatta takaisin samalla mitalla. Enemmän kiistämis- kuin kiittämispainotteinen arvostelusta tosin väkisin tulee, koska siitä mistä on eri mieltä, tekee mieli muistuttaa yksityiskohtaisemmin kuin siitä mistä on samaa. Mutta se kai on yleisinhimillistä.

Haukkalan käsitys maailman menosta, kansainvälisestä politiikasta sekä valtioiden toiminnan lähtökohdista ja motiiveista on hyvin samankaltainen kuin itselläni. Jos uskoisin, että hän on lukenut omia kirjoituksiani, voisin viitata Jean Monet’n muistelmissaan esittämään väitteeseen, että ”saat aina ideasi läpi, jos olet valmis antamaan niistä kunnian muille”. En kuitenkaan viittaa, koska en hetkeäkään luule, että Haukkala on muodostanut maailmankuvansa minulta saamansa esimerkin turvin.

Mielihyvällä panin merkille Haukkalan toteamuksen, että Suomen etujen puolustaminen on moraalisesti hyväksyttävää toimintaa. Niin paljon kuin ”etuihin” perustuvaa ulkopolitikkaa on demonisoitu. Toisaalta panin merkille myös hänen kirjan loppuosassa esittämänsä (retorisen?) kysymyksen: merkitseekö Suomi enää yhteisesti mitään? Sitä olen itsekin paljon pohtinut, muun muassa aikoinaan kirjoittaessani maahanmuutosta ja siitä, mitä vieraaseen maahan pysyvästi asumaan aikovilta on voitava ja mitä ei pidä edellyttää uuden kotimaansa hyviksi kansalaisiksi tullakseen.

Huomattavasti vähemmän mielissäni oli nähdessäni Haukkalankin langenneen puhumaan suurvaltapolitiikan ”paluusta”. Milloin se muka minnekään hävisi, paitsi niiden mielestä, jotka hurahtivat uskomaan kylmän sodan jälkeen tapahtuvaan ”historian loppuun” à la Francis Fukuyama? Sen että toinen suurvalta (tai oikeammin supervalta) katosi, ei olisi pitänyt sokaista havaitsemasta, että suurvaltapolitiikka kyllä jatkui vaan. Hybrikseen, surullisiin seurauksiin johtaneeseen ylimielisyyteen se kyllä Yhdysvaltain kohdalla johti. Siinä Haukkala on kuitenkin oikeassa, että kansainvälisen kehityksen(kin) ”ennakointi” on tuottanut surkeaa tulosta, mistä Krim, Ukraina, finanssikriisi, muuttoliikekriisi ja koronakriisi ovat kaikki hyviä (eli huonoja) esimerkkejä.

Haukkala tekee ”toimijuudesta” kirjansa keskeisen käsitteen ja teesin: että siihen on pienenkin pystyttävä, ja että pienikin siihen pystyy, jos toimii ”viisaasti”. Ei-valtio-oppineen silmissä ja korvissa tämä kuitenkin tuntuu hieman 1) päkistämällä luodulta teoreettiselta viitekehykseltä, joka tieteilijöiden on oppineelta vaikuttaakseen aina keksittävä, 2) itsestäänselvältä, koska totta kai valtion on pystyttävä toimimaan, 3) mystiseltä, koska sitä mikä olisi viisasta ei juurikaan paljasteta. Kuitenkin hän esittää hyviäkin oivalluksia toimija-teemaan liittyen: esimerkiksi, että voidakseen puhua uskottavasti kansainvälisestä sääntelystä on oltava itse pelikentällä eli omattava merkittävää teknologista osaamista ja painoarvoa.

Haukkalan analyyttinen/konseptuaalinen kolmiokehikko ”mittakaava – aika – tila” pakottaa vähän liian usein muistuttamaan mieleen, että mittakaava itse asiassa tarkoittaa toimijan tavoitteiden mittakaavaa, tila käytössä olevia mahdollisuuksia ja aika ihmisen/valtion ikää. Miksei nimetä nämä selkeämmin: esimerkiksi tavoitteet – aikaikkuna – tilaisuus. Lisäksi aikaikkuna ja tilaisuus ovat itse asiassa erottamaton kokonaisuus: mahdollisuudet yleensä avautuvat tiettynä ajankohtana ja kestävät tietyn ajan. ”I’ve seen my chances and taken them”, sanoi eräs amerikkalainen senaattori kauan sitten selostaessaan uraansa.

Hautalan tapaan lueskelen itsekin mielelläni spekulatiivisia, jopa science fictionin fantasiamaailmoihin sijoittuvia tarinoita. Kuitenkin, hänen visionsa ihmislajin mahdollisesta jäämisestä itse itseään kehittävän generalisoidun tekoälyn jalkoihin pakottivat kysymään, eikö tällaiset olisi ollut parempi jättää pois raadollisen suurvaltakilpailun hallitseman maailman teesille ankkuroidusta kirjasta.

Entisen kollegani, suurlähettiläs Hannu Himasen tuoreeltaan esittämän huomautuksen tapaan en usko Venäjän presidentin välittävän siitä, kuka hänen puhekumppaninsa Suomessa on, kunhan tällä on valtaa. Sekin tosin voi asiaan vaikuttaa, onko asianomaisella kiinnostavaa sanottavaa, mutta ei se vallan puutetta korvaisi. Presidentin ja valtioneuvoston välistä ulkopoliittista vallanjakoa (joka sitä paitsi ei voi olla täysin erillään sisäpoliittisesta vallanjaosta, kts. Putin edellä) Haukkala olisi voinut analysoida enemmänkin. Kuulun niihin, joiden mielestä se on kaukana selkeästä ja vielä kauempana optimaalisesta, joskaan en Himasen tapaan ole valinnut puoltani sen suhteen kumman, presidentin vai pääministerin, olisi oltava se viimekätinen johtaja. En uppoudu tähän asiaan nyt enempää.

Haukkalan käsitys ”Nato-option” hyödystä Suomelle ei oikein vakuuta. Totta tietenkin on, että Nato-jäsenyyden hakemisen mahdollisuutta tai uhkaa voi hyödyntää vain niin kauan kuin sitä ei ole käytetty. Venäjän olisi kuitenkin ainakin hieman sitä pelättävä, jotta sillä olisi mitään vaikutusta. Jos asiaa katsoo heidän näkökulmastaan ja huomioi mielipide-ilmaston Suomessa, transatlanttisten suhteiden tilan ja erityisesti Yhdysvaltain siihen sitoutumisen näköalat, kuinka huolissaan heidän tarvitsee siitä tosiasiassa olla? Ei kovin, sanoisin.

Sivumennen sanoen: Naton kanssa tehty isäntämaasopimus on paras tähänastinen optiosignaali: kertoohan se, että sekä Suomi että (ja varsinkin myös) Nato eivät sulje pois avun pyytämistä ja antamista. Siksikö tätä sopimusta vastaan niin kiivaasti käydään? Myös sivumennen sanoen: Haukkalan havainto tosiasioiden tunnistamisen (vrt. Paasikivi niiden tunnustamisesta) tärkeydestä on nokkela, mutta onko se ehkä myös hieman pikkunäppärä?

Onko EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka todella Suomen ulkopolitiikan viitekehys ja agendan asettaja? Onko se varsinkaan sen agendan asettaja, tai ainakaan ainoa tai edes tärkein asettaja? Minusta ei ole, ja jos olenkin väärässä, tilanne olisi pikapikaa korjattava. Suomen pitäisi olla jäsenmaana EU:n ulkopolitiikan agendan asettaja eikä päinvastoin, vaikkei tietenkään yksinään.

Sinänsä Haukkala ylettyy saavutukseen ollessaan minuakin pessimistisempi (mikä on niin hänelle kuin minullekin surullinen asia) EU:n suhteen. Siitä on vaarassa tulla heittopussi, joka joko sivuutetaan tai jonka yli kävellään. Aivan oikein on muistuttaa, että EU on ainakin osittain Yhdysvaltain luomus ja yhä sen tuen varassa. EU:n kestämisestä on kyllä tullut meille keskeinen intressi, mutta entä jos me emme saa sitä kestämään? Miten se voisi mobilisoida voimansa ilman että siitä tulee valtio? Haukkala ennustaa, että Britanniakin liittyy Euroopan repijöihin. Aika näyttää, mutta ilmiselvää se ei minusta ole.

Detalji, pieni mutta hieman kiusallinen: Ruotsi päätti ja ilmoitti aikeistaan pyrkiä EU:hun syksyllä 1990, ei syksyllä 91.

Väite oikeusvaltion muodostumisesta ”lyijyankkuriksi” ansaitsee huomiota, sillä ongelmia siihen ripustautumisessa ja varsinkin siitä muille saarnaamisessa tosiaan onkin. Vielä ongelmallisempaa on ripustautuminen hyvinvointivaltioon, joka tuntuu monille jääneen ainoaksi asiaksi, jonka takia Suomi-nimistä valtiota ylipäänsä enää kannattaa ylläpitää. Tässä yhteydessä olisi kannattanut kiinnittää huomiota myös perustuslakiin; siihen kun on kiinnitetty asioita, varsinkin taloudellisia oikeuksia, ikään kuin uskottaisiin, että kansantuotteen määränkin voi pakottavalla normilla asettaa.

Haukkala luonnehtii sattuvasti Yhdysvaltain toimintaa 11.9.2001 terrori-iskujen jälkeen virheiden sarjaksi. Hän olisi voinut mennä pidemmällekin ja todeta, että terrorismia (ja vielä vähemmän ”terroria”, siis tunnetta) ei voi voittaa sodalla ja että 9/11-terroristit olisi pitänyt etsiä ja saattaa vastuuseen siten kuin rikolliset etsitään käsiin ja tuomitaan.

Nixonin Kiina-avaus 1970-luvun alussa ei ollut yritys irrottaa Kiina Neuvostoliiton kyljestä. Se oli irrottautunut siitä ihan itse jo 1960-luvun alusta alkaen, koska ei suostunut soittamaan kommunistisessa liikkeessä toista viulua. Nixon vain hyödynsi näiden vihanpitoa, ja lisäksi motiivina oli halu päästä eroon Vietnamin sodasta. Finanssikriisi taas herätti Pekingissä enemmänkin kuin vahingoniloa: se vakuutti kiinalaiset siitä, että Yhdysvaltain johtoasema on mennyttä ja että ”kätke kykysi, odota aikaasi” -teesi oli tehnyt tehtävänsä.

Miksi käyttää ”kumppani-sanaa Venäjän yhteydessä? ”Kumppaneiden hakeminen” tarkoittaa sille tunnustuksen vaatimista sen ylivalta-asemalle lähiympäristössään. Klassisen voimapolitiikan mukaisesti kaikki vaatimukset joihin sille myönnytään, ovat vain lähtöalusta uusille vaatimuksille (vrt. valtiosihteeri Vanamon neuvo nuorelle virkamiehelle). Informaatiosota on (Venäjälle) pysyvä olotila, mutta niin se oli myös Neuvostoliitolle; sitä vain kutsuttiin ideologiseksi kamppailuksi järjestelmien välillä.

Mitä on tehtävissä jos tulee uusi Jalta? Pitää toimia viisaasti, mutta mikä on viisasta toimintaa? Viisainta olisi toimia etukäteen, mutta miten? Haukkalan hahmottelema kaksoisstrategia Venäjän suhteen ei oikein minulle avaudu, mutta ehkä se johtuu puutteellisesta käsityskyvystäni. On hyvä huomio, että Suomi-tuntemus Venäjällä heikkenee; yleensähän muistetaan varoittaa vain päinvastaisesta, aiheellisesti kylläkin.

Haukkala huomauttaa ulkoministeriön menetetystä relevanssista. Niin kyllä, mutta eivät siihen riitä syyksi muiden ministeriöiden kansainvälisten asioiden osastot tai yksiköt. Ilman säädösperusteista valtaa on hallintoviraston toivotonta yrittää edes yhteensovittaa, saati ohjata muita. Tärkeä käännepiste UM:n aseman murenemisessa oli EU-jäsenyys ja siinä yhteydessä perustuslakia myöten tehdyt valtioelinten toimivaltamuutokset, vaikka trendi alkoi jo ennen sitä. Toisaalta UM:n kivulloinen ja vielä nykyäänkin epätäydellinen sopeutuminen EU-jäsenyyden aiheuttamaan toimintaympäristön muutokseen on kiihdyttänyt sen aseman eroosiota.

Haukkala kiitteli kustantajaansa myös saamastaan avusta tekstinsä tyylin hiomisessa. Kaipa aihetta kiitoksiin oli, mutta mikäli sellaiset ilmaisut kuin ”niin penteleesti”, ”päätä pahkaa”, ”laikka punaisena”, ”hilloaminen” ja lukuisat muut kielikukat ovat kustannustoimittajalta peräsin, säästelisin kiitoksiani. Matka helppolukuisuudesta helppohintaisuuteen on lyhyt ja se taittuu tällaisilla keinoilla vähän liian usein. Erikoismaininta menee hirvitykselle ”juurikin”. Sitä en voi antaa anteeksi.

Mutta summa summarum: ihan kelpo teos noin nuoren miehen muistelmiksi.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu