Oikeus, moraali ja reaalipolitiikka Ukrainan sodassa

Länsimaiden ja länsimaalaisten tuomio Venäjän hyökkäykselle Ukrainaan on ollut jyrkkä mutta myös tunneperäinen. Tämä sai pohtimaan sitä, miten sodalle esitettyihin perusteluihin voisi vastata rationaalisesti, omat affektinsa hilliten. Ehkä joku sellaisiakin kuuntelisi. Aluksi yleisiä näkökohtia, sitten niiden soveltamista tähän sotaan. Kolme kategoriaa: oikeus, moraali ja reaalipolitiikka.

YK:n peruskirja lienee perustavin (vaikkei ainoa) sodan oikeutusta koskeva kansainvälisen oikeuden normi, ja siinä kielletään yksiselitteisesti sota ja voimankäytöllä uhkaaminen, ellei YK itse, tarkemmin sen turvallisuusneuvosto, sitä valtuuta. ”Oman käden oikeutta” ei ole, oli syy mikä tahansa. Syyksi ei kelpaa esimerkiksi se, että hyökkäyksen kohde on harjoittanut hyökkääjän vastustamaa ulkopolitiikkaa tai sisäpolitiikkaakaan, tai että sen yhteiskuntajärjestys on vastenmielinen. Jonkun kansanosan ”suojelemiseksi” vainolta tai syrjinnältä ei hyökätä omin päin myöskään saa.

Ainoa poikkeus on, että jos kimppuun on kuitenkin käyty, puolustautua saa ilman YK:n valtuutustakin. Jotkut kansainvälisen oikeuden asiantuntijat ovat väittäneet, että hyökkäyksen kohteellekaan ei saa antaa apua, mutta toiset ovat tämän käsityksen kiistäneet. Käsittämätön sellainen ehdoton kielto olisikin.

Ennakoiva (pre-emptive) ja ennaltaehkäisevä (preventive) motiivi on usein käytetty (teko)syy aloittaa sota. Ensin mainittu koskee tapauksia, joissa hyökkäyksen merkit ovat selvät: esimerkiksi joukkojen ja aseistuksen ryhmittäminen sitä varten sekä poliittinen painostus ja uhkailu. En ole tietoinen kansainvälisen oikeuden normista, joka tällaisen nimenomaan sallisi, ja käytännössä voi olla hyvin vaikea erottaa ennakoivaa hyökkäystä ennaltaehkäisevästä. Ennaltaehkäisy taas voi kattaa mitä tahansa aina vastustajan olemassaolon oikeutuksen kieltämiseen asti kuten on juuri nähty, ja on siten selvästi kansainvälisen oikeuden vastainen.

Moraalinormit ovat epämääräisempi käsite kuin juridiset, mutta voivat samalla olla jopa voimakkaampia käyttäytymisen ohjaajia kuin viimemainitut. Pohtiessani tätä muistin luennon, jonka kuuntelin Harvardin yliopistossa loppukesästä 2003. Irakin toinen sota oli käynnissä, mutta silti elettiin vielä auvoista kylmän sodan jälkeistä aikaa, jolloin ”reponsibility to protect” -käsite sai jalansijaa asioihin puuttumisen periaatteellisena oikeuttajana. Luennon pitänyt professori oli päätynyt siihen, että voimankäyttö voi olla tietyin tiukoin kriteerein moraalisesti oikeutettua. Hän oli tehnyt niistä tällaisen luettelon:

– viattomien hengen pelastaminen

– ihmisoikeusrikkomukset

– ”kun hallitsijasta on tullut kaikkien vihollinen”

– kun on oikea valtuutus (kansallinen/kansainvälinen)

– viimeisenä keinona

– suhteellisuusperiaatteen rajoissa

– kun on onnistumisen mahdollisuus

– valtiota/pahantekijöitä vastaan mutta ei koskaan yhteiskuntaa vastaan.

Listasta voinee olla montaa mieltä, eikä voimankäyttö ole aivan sama asia kuin sota. Irakin sota oli kuitenkin hyökkäyssota, sen taustaa vasten luento pidettiin, eikä se sota Harvardissa suurta suosiota nauttinut.

Reaalipoliittisesti katsottuna ensimmäinen huomioni on, että myös oikeudelliset ja moraaliset normit voivat ja niiden pitäisi vaikuttaa reaalipoliittiseen harkintaan, siihen mikä on tarkoituksenmukaista, mikä hyötyjen ja haittojen tase sodassa on. Se näet on reaalipoliittinen perustelu sodalle: että se tuottaa enemmän hyötyä kuin haittaa, että sillä saavutetaan asetetut tavoitteet paremmin kuin muilla keinoilla. Täten se eroaa muista edellä mainituista sodan perusteista, jotka joko kieltävät tai sallivat ilman hyötyharkintaa.

Hyöty/haittataseen arvioinnissa huomioon otettavia seikkoja on lukematon määrä. Tässä on pieni esimerkkiluettelo: vastustajan aineellinen ja henkinen kyky torjua hyökkäys; omien voimien oikea arviointi; muiden valtioiden reaktiot (tukijat, vastustajat, aidalla istujat). Tärkein kysymys olisi esitettävä (itselle) jo ennen sotaan ryhtymistä: Olisivatko tavoitteet saavutettavissa ilman sotaakin? Mikä oikeastaan on pohjimmainen motiivini: ylivalta-asema, signalointi laajemmalle; maani heikkenevän aseman korjauspyrkimys, oman asemani pönkittäminen?

Ukrainan sotaan sovellettuna vastaus on juridisten perusteiden kannalta lyhyt ja ytimekäs: perusteita ei ole. Sillä millainen valtio Ukraina oli tai on, ei ole tässä suhteessa merkitystä, ei vaikka Venäjän Ukrainaa demonisoiva propaganda olisi totta. Ukraina ei ollut hyökännyt Venäjälle, vaan oli päinvastoin puolustautunut jo kahdeksan vuoden ajan Venäjän suoraa (Krim) ja masinoimaa (Donetsk ja Luhansk) hyökkäystä vastaan. Yksi syy Venäjän hyökkäykseen juuri nyt saattoi olla sen (oikea tai väärä) arvio, että Ukraina saattaisi yrittää Venäjän kontrolloimien alueiden takaisin valtausta. Se olisi vaatinut hyökkäystä, mutta olisi silti ollut puolustautumista, siis sallittua sotaa. On irrelevanttia, oliko mitään tällaista tekeillä.

Moraalisia perusteita voidaan arvioida edellä olevan ”checklistin” pohjalta, mutta myös siinä valossa, miten Venäjä on sotaansa käynyt. Oma arvioni on, että mitä puutteita Ukrainan valtiossa ja yhteiskunnassa olikin, sellaista mikä olisi laukaissut ”responsibility to protect” -periaatteen sen suhteen, ei ollut. Venäjän sodankäyntitapa on puolestaan tehnyt raa’alla tavalla selväksi, että sillä ei todellisuudessa ollut mitään tällaisia motiiveja hyökkäykselleen. Päinvastoin, se on tarkoituksella suunnannut tuhoamissotansa siviiliväestöä vastaan, suuremmin erottelematta muka puolustamiaan venäläisiä ja Ukrainan muuta väestöä.

Reaalipoliittiseen vastaukseen vaikuttaa se, mitkä Venäjän todelliset tavoitteet olivat ja ovatko ne sodan kuluessa muuttuneet. ”Äärimmäinen” tavoite oli ehkä tosiaan, presidentti Putinin puheiden ja kirjoitusten mukaisesti, Ukrainan hävittäminen valtiona ja sen kansan sulauttaminen osaksi venäläisyyttä. Jos näin oli, tavoite on jäänyt saavuttamatta ja kun ukrainalaisia on sentään 44 miljoonaa, joista melkein kolme neljäsosaa ei-venäläisperäisiä, on vaikea nähdä miten sellainen alistaminen olisi mitenkään voinutkaan onnistua. Tosiasiassa on jo tapahtunut täsmälleen päinvastainen: Ukrainasta on tullut aito valtio ja kansakunta, mitä se ei Neuvostoliiton hajotessa vielä ihan ollut, ja sen on tuottanut nimenomaan Putinin oma sota.

Jos taas Putinin todellinen tavoite oli, tai sellaiseksi on sodan aikana muodostunut, pienempi voitto kuten Ukrainan itäosien (Luhansk ja Donetsk) sekä eteläisen, Krimille johtavan kaistaleen liittäminen Venäjään (suoraan tai nukkevaltioina), sen saavuttaminen voisi olla sotilaallisesti mahdollista, vaikka en uskalla riittävien tietojen puutteessa sen onnistumistodennäköisyyttä arvailla. Jäljelle jäisi siinä tapauksessa tynkä-Ukraina, alueeltaan laajempi tai suppeampi. Putin varmaankin tavoittelisi sen alistamista poliittisesti (mihin olisi saatava implisiittisesti mukaan myös läntiset suurvallat) ja pitämistä puolustuskyvyttömänä. Mutta sen kantaman kaunan ja katkeruuden sekä niiden tuottaman revanssihengen sammuttamiseen hänellä ei olisi keinoja.

Venäjä on jo tehnyt itselleen kenties korjaamatonta vahinkoa muilla tavoin. Länsimaiden silmissä ja mielissä se on muuttunut totaalisen epäluotettavaksi, mistään kansainvälisen oikeuden ja yleisten moraalikäsitysten mukaisista normeista piittaamattomaksi hylkiöksi. Tosin meidän ”lännessä” olisi syytä muistaa, että tämä asenne ei ole levinnyt niin laajalle muuanne maailmaan kuin toivoisimme. Siellä laskelmoidaan koko ajan tilanteesta itselle hankittavissa olevia hyötyjä. Venäjän naapurustossa on sille paha poliittinen ja sotilaallista voimatasapainoa koskeva takaisku Ruotsin ja Suomen todennäköisesti toteutuva Nato-jäsenyys. Se on tosin sikäli näennäinen tappio, että eiväthän nämä maat eikä Nato ylipäätään ole Venäjän kimppuun käymässä, mutta Venäjän oman ”narratiivin” kannalta se on omilla toimillaan aikaansaamassa juuri sen mitä lähti estämään. Taloudellinen katastrofi uhkaa eikä taloussuhteiden palauttaminen Venäjän kanssa tapahdu pitkään aikaan. Taloudellisesti raskainta on Venäjän suurimman tulonlähteen, energiatuotteiden viennin loppuminen paljon nopeammassa aikataulussa kuin se olisi hiipunut ilmastosyiden takia.

Joten eipä hyökkäys Ukrainaan kylmän reaalipoliittisestikaan ole tuottamassa mitään positiivista viivan alle.