Oikeusvaltio kiinalaisin ominaispiirtein

Kommunistisen Kiinan perustaja Mao Zedong halveksi kungfutselaisuutta (käytän tätä kirjoitusasua; muitakin tapoja kirjoittaa filosofin ja hänen oppinsa nimi aakkoskirjaimin on olemassa), joka tosin oli joutunut huonoon huutoon jo aikaisemmin, koska se syyllistettiin Kiinan rappioon ja tappioon länsimaiden käsissä. Kungfutselaisuusvihassaan hänellä oli kaukainen edeltäjä (johon hän tiettävästi muutenkin rinnasti itsensä): Kiinan ”yhdistäjäkeisari” Qin Shi Huangdi (260-210 eea.), joka valloitti kaikki siihen asti säilyneet muut kiinalaisvaltiot yhdeksi imperiumiksi vuodesta 221 eea. Hänen sanotaan hautauttaneen 400 kungfutselaisfilosofia elävältä ja poltattaneen heidän kirjoituksensa.

En ole varma onko hautaamisjuttu historiallisesti totta, mutta lyhyttä Qin-dynastiaa seuranneen 400-vuotisen Han-dynastian aikana ja sen jälkeen aina keisarikunnan loppuun 1900-luvun alussa kungfutselaisuus oli Kiinan virallinen valtiofilosofia. Kiinassa on kuitenkin melkein yhtä vanha (lähes 2500-vuotinen) toinenkin poliittinen filosofia: legalismi. Legalismi eli kungfutselaisuuden varjossa, ja on sanottu, että samalla kun keisarit saarnasivat kungfutselaisuutta, he harjoittivat legalismia. Näin voidaan sanoa myös kommunistisesta Kiinasta, varsinkin nyttemmin, kun kungfutselaisuus on siellä ainakin osittain päässyt Maon aikaisesta pannastaan.

Seuraavassa lyhyt kuvaus molemmista aatesuunnista ja siitä, miten ne ehkä kohtaavat toisensa Kiinan nykyisyydessä. Vaikka tämä ei ole tieteellinen kirjoitus, on parasta, että tunnustan saaneeni inspiraatiota Vittorio Allegri ja Stephan Collingdon -nimisten italialaisen Trenton yliopiston nuorten tutkijoiden maisteritutkielmasta “Tigers and Flies”: The Ancient Roots of Xi Jinping’s Anti-corruption Campaign”. He todistelevat Xi Jinpingin korruptionvastaisen kampanjan olevan pitkälti selitettävissä näiden traditioiden avulla, mutta minua kiinnostaa enemmän heidän yleisempi ”oheistuotteensa”, Kiinan kommunistisen järjestelmän asettuminen niihin.

Historiaan viitaten länsimaisen oikeusvaltion ytimen voisi kiteyttää näin: Lait suojelevat alamaisia hallitsijan rajoittamattomalta vallankäytöltä. Eikä siinä kaikki: ne sitovat myös säätäjäänsä. Ilman vallan kolmijakoa ei oikeusvaltiota tässä määritellyssä merkityksessä oikein voi edes kuvitella mahdolliseksi, eikä sellaisesta ainakaan ole käytännön esimerkkejä. Tavallista on liittää oikeusvaltioon myös ihmisoikeudet, mutta vaikka niidenkään toteutumisesta ei-oikeusvaltioissa ei ole esimerkkejä, itse käsitteeseen niitä ei minusta pitäisi sisällyttää.

Kiinassakin puhutaan oikeusvaltiosta, ”rule of law”, mutta oikeampi ja käytetympikin termi on ”rule by law”. Siinäkin on kysymys lakien nojalla hallitsemisesta, mutta laki on väline hallitsijan tahdon toteuttamiseksi eikä alamaisen suojelemiseksi hallitsijan mielivallalta. Lait eivät myöskään sido hallitsijaa itseään. Nyky-Kiinassa tämä näkyy siinä, että hallitsevan kommunistipuolueen jäseniin yleistä lakia sovelletaan vasta kun puolueen omat kurinpitoelimet ovat todenneet rikkomuksen tapahtuneen ja kyseinen henkilö on erotettu puolueesta – jos sittenkään. Silti ”rule by law” on hallittavien kannalta parempi järjestelmä kuin pelkkä vallanpitäjän mielivalta, ja kuvaavaa onkin, että esimerkiksi Mao Zedong ei halunnut minkään lain rajoittavan toimintaansa.

Noin vuosina 475-221 eea. Kiinassa elettiin “sotivien läänitysvaltioiden” aikaa. Levottomat ja vaaralliset vuosisadat tuottivat yhden Kiinan pitkän historian hedelmällisimmistä kulttuurikausista, ja yksi osa tätä hedelmällisyyttä olivat valtiolliset ajattelijat, esimerkiksi kuuluisan teoksen ”Sodankäynnin taito” tekijä tai tekijät. Vielä isompi vaikutus on kuitenkin ollut Kungfutsella, vaikka hän ei suinkaan ollut ainoa tuon ajan vaeltelevista, ajatuksiaan hallitsijoille kaupitelleista filosofeista.

Kärjistäen ja yksinkertaistaen kungutselaisuuden ytimessä on patriarkaalinen perhekäsitys, jossa jokaisella perheen – tai oikeammin suvun – jäsenellä on tarkasti määrätty paikkansa. Huipulla on perheen pää, vanhin miespuolinen jäsen. Sinänsä tämä ei ole ainutlaatuista: esimerkiksi antiikin Roomassa isä (pater familias) oli yhtä lailla kaikkivaltias suvun ykkönen. Kungfutselaisuudessa tämä perhe/sukukäsite muodikkaasti ilmaisten ”skaalattiin” koskemaan koko yhteiskuntaa ja valtiota siten, että siinäkin jokaisella oli oma tarkasti määrätty hierarkkinen paikkansa eikä mitään tasa-arvoa edes periaatteessakaan tunnettu. Hallitsija, keisari, oli poika-isä -suhteessa Taivaaseen, kansa (”kaikki Taivaan alla”) alamaisuussuhteessa häneen.

Tämä Taivas-keisari -suhde ei sekään kuullosta uniikilta verrattuna esimerkiksi itsevaltiuden aikaan Euroopassa. Kuninkaat katsoivat mandaattinsa tulevan Jumalalta, hallitsevansa Jumalan armosta. Kungfutselaisuuden erotti muista poliittisista filosofioista periaate, että hallitsijan oikeutus edellytti hänen toimivan hallittaviensa hyväksi korkeiden eettisten periaatteiden ohjaamana. Hallittujen velvollisuus oli uskollisuus ja kuuliaisuus. Yhteiskunnan korkein tavoite oli harmonia, sopusointu ja vakaus. Lait ja niiden täytäntöönpanokoneisto määräsivät vain ääritapauksissa oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainon yhteiskunnassa, jossa vallitsi monimutkainen sosiaalisten suhteiden järjestelmä. Sosiaalista pääomaa (kasvojen säilyttämistä tai menettämistä) mitattiin sillä, miten kukin suoritti hänelle kuuluvat velvoitteensa. Hallitsijan siinä epäonnistuessa hän menetti ”Taivaan mandaatin”, mikä johti kapinoihin ja viime kädessä uuden hallitsijasuvun valtaannousuun.

”Legalismilla” voidaan yksinkertaistetusti tarkoittaa kiinalaista hallitsemisfilosofiaa, jossa päinvastoin kuin kungfutselaisessa, valtiota hallittiin alamaisia ankarasti sitovilla laeilla niitä rikkovia ankarasti rangaisten. Tämä on kuitenkin liian kapea määritelmä. Legalismia on pidetty ensimmäisenä kiinalaisena poliittisena filosofiana, jossa todellisuutta tarkastellaan sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin sen halutaan olevan. Niccolò Machiavelli ”Ruhtinas”-teoksineen tulee mieleen eikä varmaankaan ole sattuma, että legalismin syntyaikoihin Kiinassa vallinneet valtiolliset olosuhteet muistuttivat kansallisvaltioiden syntyaikoja 1400-1600 -luvuilla Euroopassa. ”Taivaan mandaatin” jatkumista arvioidaan hallitsijan saavutusten valossa (ja tässä on ero länsimaiseen ”Jumalan armosta” -mandaattiin). Käytännössä se edellytti onnistumista kahdessa tehtävässä: ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden takaamisessa ja aineellisen toimeentulon turvaamisessa kansalle. ”Rikas valtio ja voimakas armeija” olivat hallitsijan perustavoitteet ja politiikka piti valjastaa niiden saavuttamiseen. Tiukka hierarkia ja kontrolli ulotettiin myös talouselämään ja ammattien arvostuksiin.

Edellä olevista lyhyistä luonnehdinnoistakin näkee, että varsinkin legalismin periaatteet vertautuvat mainiosti kommunistisen Kiinan poliittiseen filosofiaan, vaikka se retoriikan tasolla onkin leninistinen ”kansan demokraattinen diktatuuri”. Maosta ajan jätettyä katsantokanta maan kehittämiseen ja maailmaan on kylmän reaalipoliittinen. Vallan legitimaatio on lähes identtinen legalistisen katsantokannan kanssa: vaurauden kasvattaminen ja voimakas armeija, jolla varmistetaan asema ulkomaailman suuntaan, ja turvallisuuselinten muodostama väkivaltakoneisto, jolla se varmistetaan sisäisesti. Xi Jingingin määrätietoinen ohjelma puolueen ja sen johtajan aseman (uudelleen) vahvistamiseksi on sopusoinnussa kaiken vallan kuulumiselle hallitsijalle ja lainsäädännön pitämiselle hallitsijan tahdon toteuttamisvälineenä.

Puoluekin asettuu vaikeuksitta kiinalaiseen perinteeseen, koska se itse asiassa jatkaa perinteiseen hallitsemismalliin kuulunutta virkamies-oppineiden mandariinisäätyä, johon pääsy tapahtui tutkintojärjestelmän kautta, ei säätyaseman perusteella. Jopa poikkeukset tähän periaatteeseen löytyvät puolueesta nykyään: sen minkä ennen mahdollisti korkea yhteiskuntaluokka mahdollistaa nyt kuuluminen alkuperäisten vallankumousjohtajien jälkeläisiin.

Toisaalta kommunistinen puolue nojaa edelleen myös kungfutselaisuuteen kuuluviin tai ainakin sen kanssa analogisiin periaatteisiin, joista ehkä yhteiskunnan harmonia ja vakaus ovat selkeimmät. Xi Jinpingin valtaan päästyään aloittaman korruptionvastaisen kampanjan eräs leimaa-antava piirre on ollut korkeiden eettisten vaatimusten asettaminen puolueen jäsenille. Kyynisesti voidaan arvella, että tuollainen on ollut vain peitettä kampanjan todelliselle tavoitteelle eli Xin kilpailijoiden raivaamiselle tieltä, mutta hallisijalle (eli nykyaikaisesti puolueen jäsenille) asetettu eettinen vaatimus olla kahmimatta etuja itselleen ja palvella kansaa on kuitenkin sopusoinnussa ”Taivaan mandaatin”, hallitsemisen oikeutuksen kungfutselaisen edellytyksen kanssa. Jo ennen Xi Jinpingiä puolueen korkeimmasta johdosta varoiteltiin, että korruptio on kuolemanvaara puolueen asemalle, ja vaikka aina voidaan epäillä, että kyse on ollut enemmän suun puheesta kuin muusta, jo itsesuojeluvaistonkin valossa kyse on ollut todellisesta huolesta mandaatin ja siis vallan menettämisestä. Olletikin kun vieressä on maa, jossa puolue sen menettikin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu