Oma maa mansikka

Ranskan äärioikeistolainen Kansallinen rintama -puolue, nykyiseltä nimeltään Rassemblement national (ironista kyllä, suomeksi käännettynä ”Kansallinen kokoomus”) on muuntautunut antisemitistisestä puolueesta anti-islamilaiseksi puolueeksi. Juutalaisia ei ilmeisesti enää pidetä kannatusta riittävästi keräävinä muukalaisvihamielisyyden – siitähän on oikeasti kysymys – kohteina. Muslimeja sen sijaan pidetään, ja heihin on liitettävissä paljon kielteistä, tapakulttuurista käsityksiin sukupuolten asemasta, tavallisiin rikoksiin syyllistymisestä ja terrorismista.

Hamasin suorittama, Israelin historiassa ennennäkemättömän tuhoisa terrori-isku on tuottanut vastarektionaan Israelin armeijan laajamittaisen hyökkäyksen, jossa Gazan alue on joutunut hyvin suuren aineellisen ja inhimillisen tuhoamisen kohteeksi. Humanitaarinen katastrofi Gazassa nostattaa yhä suurempaa järkytystä, mielenosoituksia ja länsimaiden hallituksiin kohdistuva painostusta vaatia Israelia vähintään lieventämään tuota katastrofia, ja myös lopettamaan koko sota. Sen laajuus on Israelin perinteisesti nauttimaa varsin laajaa goodwillia länsimaissa, eritoten Euroopassa, vastaan tarkasteltuna ollut yllättävää. Se antaa aiheen tarkastella hieman syvemmin Euroopan muslimiväestön tilannetta ja näköaloja, joita se avaa.

Muukalaisvihamielisyys, tai vähintäänkin heidän vierastamisensa, on asian ytimessä. Se on luultavasti erottamaton osa ihmisen laumaeläinluonnetta eikä taipumus siihen ole millään valistuksella tai rangaistuksilla poistettavissa. Tällaisen argumentin esittäjä altistaa itsensä syytöksille rasismin ja muiden kauheuksien hyväksymisestä, ellei suorastaan suosimisesta, mutta vain tunnistamalla ja tunnustamalla ihmisessä tämä(kin) ominaisuus on mahdollista etsiä keinoja, joilla sitä voi hillitä niin, että se ei yllä järjestelmälliseen syrjimiseen ja sortoon, saati vainoon.

On yhteiskuntia, jotka joltisellakin oikeutuksella kutsuvat itseään maahanmuuttajayhteiskunniksi, etunenässä Yhdysvallat, mutta myös esimerkiksi Australia ja Uusi-Seelanti. Eivät nekään ole säästyneet muukalaisten vierastamiselta, mutta poikkeavat kuitenkin Euroopasta, joka on historiallisessa katsannossa ollut maastamuuton maanosa. Suomi oli sitä aivan äskeiseen menneisyyteen asti. Työvoimaa kyllä tarvittiin ja tuotiin, mutta sen ei odotettu, saati että olisi haluttu, integroituvan osaksi vastaanottajamaiden yhteiskuntia. Vierastyöläisiä pidettiin tilapäisinä ja heidän odotettiin aikanaan palaavan. Joitakin poikkeuksia on ollut kuten Luxemburgiin aikoinaan hankittu työvoima Portugalista, mutta se ei muuta kokonaiskuvaa miksikään.

Viimeisimmissä maahanmuuttoaalloissa on enemmän kuin koskaan turvapaikanhakijoita, eivätkä paremman elannonkaan toivossa saapuvat kaikki enää tule kutsuttuina. Kolikon toinen puoli on, että eurooppalaisissa vastaanottajamaissa on kasvava työvoimapula, eikä vain korkeasti koulutetun asiantuntijaportaan, vaan alan kuin alan.

Vaikka suurin osa maailman köyhistä ja vainotuista ei ole tullut eikä pyri länsimaihin, eritoten Eurooppaan halukkaita lähtijöitä on enemmän kuin vastaanottajamaiden yhteiskunnat pystyvät ottamaan vastaan. Muuttovirtoja on tavalla tai toisella hillittävä, mutta ei niitä myöskään voi kokonaan estää, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Siksi muuttajien ”kotouttaminen” on välttämätöntä. Sitä hoidetaan useimmissa maissa huonosti. Se ei ole vain inhimillinen ja sosiaalinen märkäpaise, vaan siitä on tullut vastaanottajamaiden sisäistä turvallisuutta ja yhteiskunnallista koheesiota horjuttava asia.

Muslimimaista tulevat ja tulleet todistavat erityisen suuresta ongelmasta maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten ja vastaanottajamaiden suhteissa. Israelin aloittamien sotatoimien provosoimat mielenosoitukset palestiinalaisten puolesta ovat tästä signaali, vaikka niiden välitön kohde ja aiheuttaja on tuo sota ja vaikka protesteissa ovat olleet mukana muutkin kuin muslimit. On liikaa rinnastaa, kuten jotkut kommentaattorit ovat jo tehneet, heidän olosuhteensa siihen vankileirimäiseen paikkaan, jonka Israel on Gazasta tehnyt (tai apartheidmäiseen paikkaan, jonka he ovat monien mielestä tehneet Länsirannasta), mutta ”toiseuteen”, asuinmaidensa kantaväestöstä erillisyyden ja toisarvoisuuden tunteeseen heillä on aihettakin. Niin ikään on varmaankin ylidramaattista pitää Gazan tilanteen takia syntynyttä liikehdintää enteenä ”intifadoista” meidän maissamme. Mutta terroritekoja jo tehdään ja pahoja ongelmia aiheuttaa lievempikin väkivalta ja rikollisuus, ja jopa eräänlaisten rinnakkaisyhteiskuntien syntyminen maahanmuuttajien eniten asuttamille alueille.

Niinpä huomion kohdistaminen vain uuden maahanmuuton estämiseen on väärän ongelman kimppuun käymistä ja suurimman ongelman, maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisen väestön yhteiskuntaan integroimisen laiminlyömistä. Kotouttamista voidaan hoitaa konkreettisin toimenpitein, joista vastaanottajamaan kielen – Suomessa siis suomenkielen – tehokas opettaminen on avainasemassa kaikkeen muuhunkin, mutta se ei yksin riitä. Perustiedot Suomen yhteiskunnasta, historiasta, poliittisesta järjestelmästä sekä lakien ja tapojen mukaan hyväksyttävästä ja sopimattomasta käyttäytymisestä olisi tarjottava ja pantava jo pysyvän oleskeluluvan eikä vain kansalaisuuden saamisen ehdoksi. On skandaali, että turvapaikanhakijoiden lopullisen aseman vahvistaminen usein kestää vuosikausia.

Perimmäistä ongelmaa ei kuitenkaan voi lakeja säätämällä, rahaa käyttämällä ja hallintoa tehostamalla ratkaista. Se vaatii alussa mainitsemani ihmisen laumaeläinluonteeseen kuuluvan vierastamistaipumuksen voittamista, ja siinä sosiaalisten yhteyksien mahdollistaminen ja vaaliminen ja sellaiset yhteiskunnan instituutiot kuin koulu, vapaa kansalaistoiminta harrastusten ja kulttuuriaktiviteettien muodossa, ja tietenkin työelämä, ovat avainasemassa.

Integraatio vastaanottajamaiden yhteiskuntiin nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä voidaan edellyttää ja mitä sallia vastaanottajilta ja maahanmuuttaneilta, olivat nämä äskettäin tulleita tai vaikkapa jo toista sukupolvea. Selvää luulisi olevan, että maan lakeja on kaikkien erotuksetta noudatettava. Niillä jotka ovat saaneet kansalaisuuden, on oikeus vaaleissa pyrkiä muuttamaan sellaisia lakeja, jotka heidän mielestään muuttamista kaipaavat, ja mielipiteensä pitää kaikilla olla oikeus ilmaista, vaikka kadulla, jos tekevät senkin lakeja noudattaen. Koska kaikkialla ei vallitse sama käsitys lakien luonteesta kuin länsimaissa, sekin on syytä tehdä selväksi, että niillä luodaan sekä oikeuksia että velvollisuuksia.

”Kulttuurinen integraatio” on laajempi ja ristiriitaisempi käsite ja tavoite, mutta nimenomaan sitä ei voi laiminlyödä. Jotkut asiat ovat helppoja. Kuka haluaisi estää ketään syömästä perinneruokiaan ja viettämästä perinnejuhliaan? Entä pukeutuminen? Vastarintaa kai herättävät lähinnä naisiin kohdistuvat muslimien pukeutumisvaatimukset, jotka tulkitaan – ilmeisen oikein – useissa ellei useimmissa tapauksissa uskonnon varjolla harjoitettavan syrjinnän ja alistamisen tunnusmerkeiksi. Pukeutuminen ei siis sinänsä ole se ongelma, vaan sillä signaloidut normit, usein uskonnolla perustellut.

Mutta miten pitkälle me, ei-muslimit ja sukupolvia Suomessa (tai Ruotsissa, Saksassa tai Italiassa) asuneet voimme perustellusti paheksua saati yrittää estää sellaisten sosiaalisten ja moraalisten normien noudattamisvaatimuksia, joita itse vierastamme, jos ne eivät ole lakiemme vastaisia? Onhan meilläkin ryhmiä, lahkoja ja muita, jotka tekevät samaa, vaikka sitä paheksumme. Maahanmuuttajille pitää kuitenkin voida tehdä selväksi, että heistä pitää tulla osa, jos kohta saavat olla omaleimainen osa, vastaanottajayhteiskuntaa eikä päinvastoin. Siksi heidän on lakiemme noudattamisen lisäksi vähintäänkin hyväksyttävä se, että vastaanottajat jatkavat elämäänsä kulttuuristen normiensa mukaisesti, elleivät sitten halua ottaa oppia maahanmuuttajista, vaikkapa kebabin ja moussakan, mutta myös vakavampia asioita kuten perheen, suvun ja vanhempien ihmisten kunnioittamisen, joista voisimme heistä tosiaan oppia ottaa.

Ne ajat ovat ohi, jolloin Suomessa saattoi olla kutakuinkin varma, että jos vastaan käveli tummaihoinen henkilö tai jos paperilla näki vähän oudon nimen, kyse oli vierailevasta ulkomaalaisesta, joka ei edes pyrkinyt osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Tämä ei kuitenkaan näytä vielä valjenneen suurelle osalle rekrytoijia, jos on totta, kuten ilmeisesti on, että ihmisiä syrjitään työhönotossa pelkän nimen perusteella, heitä edes kohtaamatta. Asenteet ovat siis, kuten pariin kertaan jo totesin, se perimmäinen ongelma. Laumaeläin pysyy laumaeläimenä, mutta se voi muuttaa käsitystään siitä, ketkä kuuluvat omaan laumaan, ja sen on pystyttävää myös sietämään muita laumoja paremmin kuin metsästäjä-keräilijäyhteisöissä tapahtui.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu