On tämä uusikin kylmä sota ideologioiden välinen

Italialainen sinologi Francisco Sisci viittasi äskettäin virallisen Kiinan julkaisemaan asiakirjaan, jossa hahmotellaan näkemyksiä kansainvälisestä yhteistyöstä. Kuten puoluevaltiolta voi odottaa, ne on pantu ylistävässä sävyssä maan johtajan nimiin. Kukaties ne ovatkin hänen ajatuksiaan, ja ainakin ne ovat hänen hyväksymiään ajatuksia. Konkreettisten asia-alueiden taustalla on, eikä ensimmäistä kertaa, teesi, että erilaiset kulttuurit ja sivilisaatiot elävät maailmassa rinnakkain. Tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta kätkee taakseen vaatimuksen, että ei saa olla mitään suvereeneja valtioita sitovaa sääntöjärjestelmää. Tai ainakaan sellaista joka sitoisi Kiinaa. Se on siis haaste ”sääntöpohjaiselle kansainväliselle järjestykselle”, joka Kiinan mielestä (ainakin sen retoriikassa) edustaa ”kylmän sodan mentaliteettia”.

Kylmänä sotana tunnettu kamppailu käytiin kahden ideologisen blokin välillä, ja sen päättyminen Neuvostoliiton täydelliseen tappioon aina valtion ja sen yhteiskuntajärjestelmän romahtamista myöten harhautti voittajat, siis ennen muuta Yhdysvallat, luulemaan, että se oli jotenkin vääjäämätön kapitalistisen markkinatalouden ja sen erottamattoman kumppanin, amerikkalaistyyppisen demokratian voitto, jonka saavutettuaan voittajan ei tarvinnut tehdä mitään lisää, vaan seuraisi ”historian loppu”. Tällainen usko vapautti uskojansa määrittelemästä itselleen loppupäämäärää ja siis myös siitä, että oli luotava politiikka, jolla siihen päästäisiin. Traagista hintaa tästä harhaluulosta maksavat yhä esimerkiksi irakilaiset ja afganistanilaiset, mutta varsinainen maailmanpoliittinen seuraus on ollut sokeus Kiinan nousulle ja – luultavasti – väärin reagointi, kun siihen lopulta herättiin.

Valituksen aiheet Kiinan harjoittamasta politiikasta eivät sinänsä ole uusia. Ensimmäinen on Kiinan harjoittama ”merkantilismi”. Termi on muodissa mutta vanhanaikainen, sillä kysehän on 1600-luvulla muodissa olleesta, Euroopan valtioiden harjoittamasta kauppapolitiikasta, jolla pyrittiin viennin lisäämiseen ja tuonnin estämiseen kaikin keinoin. Ei Kiina tietenkään toimi minkään 1600-luvun teorian nojalla, mutta on sen toiminnassa kyllä samankaltaisia piirteitä. Vientiylijäämä on ollut suuri lähes koko sen niin sanotun reformi- ja avoimuuspolitiikan neljän vuosikymmenen ajan ja sen ansiosta myös valuuttavaranto on ennennäkemätön. Merkittävä osa tästä on sen tuotteiden kilpailukyvyn ansiota, mutta se ei ole sille riittänyt, vaan se turvautuu erilaisiin yhteiskuntajärjestelmänsä mahdollistamiin keinoihin kontrolloidakseen pääsyä omille tuote-, palvelu- ja erityisesti rahoitusmarkkinoilleen samalla kun se (väärin)käyttää avoimen kauppajärjestelmän suomia mahdollisuuksia viennissään ja investoineissa ulkomailla. Kaiken taustalla on kommunistinen puoluevaltio, jolle myös Kiinan yksityinen talouselämä on asemansa velkaa ja jonka on sitä viime kädessä toteltava.

Toinen ärsyttävä ja yhä suurempaa vastarintaa aiheuttava asia on Kiinan kasvava ekspansionismi. ”Ekspansionismilla” tarkoitetaan toisaalta konkreettisia aluevaatimuksia, toisaalta yleisempiä ja vaikeammin täsmennettävissä olevia valtapyrkimyksiä, ”etupiiriajattelua” ja poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen vaikutusvallan levittämispyrkimyksiä. Kiinalla on niitä kaikkia, mutta ei se siinä ainutlaatuinen ole; tuollaista asennoitumista voisi jopa pitää suurvallan keskeisenä yleisenä tunnusmerkkinä.

Pitkään Kiina harjoitti erittäin pidättyvää ulkopolitiikkaa ohjenuoralla ”kätke kykysi ja odota aikaasi”. Vaikka tämä ohjenuora itse asiassa hyvin selkeästi kertoi, että kyse oli tilapäisestä taktisesta suhtautumisesta muuhun maailmaan, siihen suhtauduttiin ikään kuin aika ei koskaan koittaisi. Kiinan todellisesta asennoitumisesta ympäröivään maailmaan olisi tietenkin voinut saada osviittaa jo sen vuosituhantisesta historiasta, mutta ei se heikoimpinakaan hetkinä ole siitä kokonaan luopunut. Tätä kuvaavana anekdoottina on mieleeni piirtynyt historioitsija Margaret MacMillanin teoksesta ”Nixon in China” tieto, että kutsun Nixonin historialliselle vierailulle Kiinaan vuonna 1972 esitti pääministeri Zhou Enlai, joka ei ollut Kiinan ykkösjohtaja, vaan vain Mao Zedongin apuri, jopa tämän monesti nöyryyttämä apuri. Nixon ei myöskään aivan viime hetkiin saakka saanut varmistusta sille, että saisi edes audienssia Maon luo.

Ensimmäisiä merkkejä pidättyvyyden loppumisesta oli havaittavissa jo 2000-luvun koittaessa ja ensimmäiseksi sen joutuivat havaitsemaan Kiinan pienemmät naapurit. Varsinaisesti kykyjen kätkeminen alkoi kuitenkin päättyä heti puoluejohtaja Xi Jinpingin noustua valtaan vuonna 2012.

Kiina pyrki reformi- ja avoimuuspolitiikkansa osana tyynnyttämään rajakiistojaan naapureiden kanssa, selkeimpänä esimerkkinä Venäjä, jolle se oli menettänyt yli miljoona neliökilometriä aluettaan 1800-luvulla. 1960-luvulla Kiina nousi uhmaamaan Neuvostoliiton vaatimuksia ideologisesta johtoasemasta, mutta riidat sovittiin myöhemmin. Vähän kummalliselta tuntuikin siksi uutinen Kiinassa julkaistusta kartasta, jossa yksi, tosin pieni, Venäjällekin kuuluva alue oli esitetty kuuluvaksi Kiinaan. Japani on saanut pitää perivihollisen asemansa ja sen kanssa on myös aluekiistoja (ainakin yksi). Tunnetumpi esimerkki aluekiistoista on Etelä-Kiinan meri, jonka Kiina haluaa sisämerekseen valtaamalla sen saaria ja kareja ja rakentamalla niille sotilaallisia laitteita, omimalla sen luonnonvaroja ja kontrolloimalla liikennettä sen läpi. Kyse on kansainväliselle kaupalle kriittisestä alueesta, joten Kiinan pyrkimyksillä siellä on maailmanpoliittista merkitystä. Intian kanssa Kiinalla on useita aluekiistoja, joita molemmat pitivät pitkään ”jäissä”, mutta jotka ovat viime vuosina taas aktualisoituneet.

Taiwanin ongelmakin on japanilaista perua, koska Kiina menetti sen viimemainitulle vuonna 1895, ja se jäi kommunistien vastustajien käsiin kansantasavallan perustamiseen päättyneen sisällissodan jälkeen. Jos on epävarmaa, onko Kiinan nimenomaisena tavoitteena liittää kiistojen kohteena olevia muita alueita itseensä vai vain ylläpitää poliittista painetta (ja osoittaa ylemmyyttään pienempiään kohtaan), Taiwanin kohdalla aluevaatimus on eksplisiittinen.

Ekspansionismiksi voi luonnehtia myös Kiinan pyrkimyksiä ulottaa taloudellinen vaikutusvaltansa yhä laajemmalle ja syvemmälle, perustaa multilateraalisten laitosten rinnalle kilpailevia omiaan, vuosikymmeniä jatkunutta sotilaallisen voimansa kasvattamista ja modernisointia (myös ydinasetta on ryhdytty kasvattamaan) ja kulttuurista vaikuttamista, vaikka viimemainittu on toistaiseksi onnistunut huononlaisesti.

Kolmas, omalla tavallaan perustavanlaatuisin vastakainasettelu Kiinan kanssa konkretisoituu kysymykseen demokratiasta ja ihmisoikeuksista. Oikeammin kyse on yhteiskuntajärjestelmistä ja niidenkin taustalla olevista yhteiskuntafilosofisista lähtökohdista. Kommunismi kiinalaisin ominaispiirtein ei ole näissä suhteissa yhtään lempeämpi kuin kommunismi ilman noita ominaispiirteitä, mutta Kiinaan kohdalla on lisäksi kyse vuosituhantisesta kulttuurista, jossa yksilön ja yhteisön suhde on perustavalla tavalla erilainen kuin länsimaisessa, valistuksen aikakaudella nykyisen muotonsa saavuttaneessa perinteessä. Kun Kiina on – ainakin itselleen – todistanut oman järjestelmänsä elinvoiman ja jopa ylivoiman, ei se näe tarvetta tehdä näissä asioissa myönnytyksiä, ei enää edes verbaalisesti.

Kaikki kolme ideologisen, poliittisen, taloudellisen ja mahdollisen sotilaallisen konfliktin aiheuttajaa vaikuttavat yhdessä, mutta eri painoilla riippuen osallistujasta. Yhdysvalloissa on viime aikoihin asti ärrytty Kiinan taloudellisesta penetraatiosta, mutta nyttemmin myös ekspansionismista, samoin Intiassa. Euroopassa keskityttiin pitkään Kiinan demokratian ja ihmisoikeuksien tilaan, kunnes todellisuus on alkanut pakottaa kohdistamaan huomio talouteen ja ehkä pian myös ekspansionismiin. Jotain samaa kuin ”vanhassa” kylmässä sodassa tässä uudessakin on: kaksi perustavanlaatuista yhteiskuntakäsitystä törmää.

Kiinan talouskasvu on hiipunut lähemmäs muun maailman tasoa, ja jos hiipuminen jää pysyväksi, sillä tulee olemaan suuria vaikutuksia Kiinan mahdollisuuksiin jatkaa vaikutusvaltansa kasvattamista. Pitkään vallinnut mantra, että Kiina pian ohittaa Yhdysvallat, onkin alettu kyseenalaistaa. Kiinalta tuskin ovat jääneet huomaamatta Yhdysvaltain pyrkimykset koota voimia yhteen Kiinalle vastaamaan: se näkyy Filippiineillä, Vietnamissa, Japanin ja Korean suhteiden parantamisessa, niin sanotussa QUAD-yhteistyössä ja AUKUS-sopimuksessa. On merkkejä, että molemmat pyrkivät taas stabilisoimaan tilannetta välillään. Miten hyvin se onnistuu ”jää nähtäväksi” kuten on tapana sanoa kun ei tiedetä mitä sanoa. Ennen muuta jää nähtäväksi, miten hiipumista pystytään estämään lännessä; suhteelliset voimasuhdemuutokset ovat oleellisempia kuin absoluuttiset.