Paikallista vai palkallista sopimista

Inspiraatiota on pakko yrittää saada mistä vain sitä voi löytää, ja kun on korona ja ikää, ei voi olla kovin kranttu. Seminaarit ovat edelleen kiinni ja niihinkään joita järjestetään ei tule kutsuja. Joukkotilaisuuksiin ja ylipäätään mihinkään missä on paljon ihmisiä koolla (ellei ole ihan pakko) ei uskalla mennä, siitäkään syystä, että nuoremmat polvet ovat oikein luvan kanssa saaneet olla varomatta vanhoja. Kitkerää tyytyväisyyttä voi tuntea siitä, että omat ennustukset siitä, että heidän sulkemisensa pois näkyvistä johtaa myös heidän sulkemiseensa pois mielistä, täyttyvät paraikaa.

Lehtiä voi sentään lukea ja nettiä selailla. Suomen Kuvalehden numerossa 38/2020 (18.9.22020) professori Roope Uusitalo kirjoitti päätöksistä epävarmuudessa. Ei mitään professorin ajatuksia vastaan, päinvastoin, mutta kun hän puuttui myös paikallisen sopimisen heikkoihin tai olemattomiin työllistämisvaikutuksiin, muistui mieleen minua aina ajoittain vaivannut epäilys siitä, että tässä päällisin puolisin hienolta kuulostavassa ideassa ei kuitenkaan ihan kaikki ole niin hienosti kuin miltä näyttää.

Aihe on sikäli vieras, että en ole työmarkkina-asioiden asiantuntija. Toisaalta, normaalin koulutuksen, pitkän työuran ja korkeahkon iän antaman elämänkokemuksen – ja toivottavasti terveen järjen – pitäisi riittää minkä tahansa yhteiskunnallisen asian kohtalaiseen ymmärtämiseen, ainakin some-tasolla.

Suomalainen työehtosopimusjärjestelmä on raskas ja niin suuryritys- kuin suurammattiliittopainotteinen, sen verran uskaltaa sanoa ulkopuolinenkin. Varsinkin pienten ja keskisuurten työnantajien suunnasta tulevat valitukset sen aiheuttamasta taakasta ovat monilta osin oikeita ja ymmärrettäviä. Ammattiyhdistysliikkeen epäilyt paikallisen sopimisen suhteen tuntuvat toisaalta heijastavan liittojen halua pitää kiinni asemestaan ja vallastaan, toisaalta varmaan myös aitoa huolta ja epäilyä työnantajapuolen epäillyistä todellisista pyrkimyksistä: halusta huonontaa työehtoja ”atomisoimalla” vastapuoli pieniksi ryhmiksi ja lopulta viemällä työehdoista päättäminen yksilötasolle asti, jolloin työntekijä olisi varsinkin suuren työnantajan edessä voimaton. Maailmaltahan löytyy esimerkkejä tästäkin.

Yksi näkökohta on kuitenkin julkisesta keskustelusta kokonaan poissa, varsinkin nykyään. Nimittäin se, että kun kollektiiviset työehtosopimukset aikoinaan otettiin käyttöön, niiden mukaiset yhdenmukaiset palkankorotukset (ja muutkin työehdot) pakottivat yritykset nostamaan tuottavuuttaan, ja ne jotka siinä parhaiten onnistuivat, saivat edukseen suuremmat voitot ja yrittäjätulot. Merkittävin seuraus oli kuitenkin se, että näitä työehtoja täyttämään epäonnistuneet yritykset menettivät asemansa ja poistuivat markkinoilta. Survival of the fittest, mitä tosin ei kutsuttu tässä yhteydessä tällä nimellä, vaan sitä sanottiin rationalisoinniksi. Seuraus tästä oli koko toimialan ja sitä myöten kansantalouden tuottavuuden kasvu ja yleisesti ottaen ja ajan mittaan entistä korkeampi ansiotaso myös työntekijöille.

Tällaista teollisuus- ja työmarkkinapolitiikkaa ei minkään osapuolen ollut viisasta julistaa kovaan ääneen. Ei työantajien, jos kohta siinä leirissä sen raadollinen logiikka saattoi olla hyväksyttävämpää kuin muilla kahdella, ammattiyhdistysliikkeellä ja hallituksilla. Markkinatalouden perusta on yritysten välinen kilpailu, mutta se ei välttämättä välity yritysten ja yrittäjien konkreettisiin tavoitteisiin, jotka heijastavat pikemminkin halua rajoittaa kilpailua. Monopolit, kartellit, trustit ja muut ilmiöt kuten tuen hakeminen valtiovallalta niin tullien kuin muiden kaupan esteiden, ja tietysti tukipalkkioiden, muodossa ovat tästä hyvä todiste. Tuotantokustannusten vähentäminen on yksi tapa parantaa omaa asemaa, ja niinpä niiden mitoittaminen oman yrityksen kantokyvyn mukaan on yrittäjille mieleisempää kuin mikään yleinen yhteiskunnallinen etu, jonka mukaista on se, että tuottavimmat yritykset jäävät jäljelle.

Ammattiyhdistysliikkeen raison d’être on kamppailu työehtojen parantamisen puolesta palkkoja ja muita etuisuuksia nostamalla ja lisäämällä käyttäen hyväksi joukkojensa voimaa. Vähän vinoillen voisi sanoa, että mieluummin palkallista kuin paikallista sopimista. Nekin kyllä hakevat apua julkiselta vallalta niin sääntelyä kuin muitakin etuja vaatimalla. Työntekijöidenkin järjestäytyminen on eräänlaista monopolien ja kartellien luomista ja ylläpitämistä, vaikka siinä edut ovat tai ainakin ovat olleet haittoja suuremmat yhteiskunnallisesti. Niinpä on luonnollista, että he ovat tähdänneet kaikille jäsenilleen samanlaisiin ehtoihin. Samalla ne ovat enemmän tai vähemmän vaiti ollen hyväksyneet sen, että osa yrityksistä ja siten työpaikoista poistuu markkinoilta.

Kolmas osapuoli, valtiovalta, kantaa tai sen tulisi kantaa huolta koko kansantaloudesta, ja niin kauan kuin sen tuottavuutta saattoi parantaa – monien muiden keinojen ohella – antamalla heikoimpien yritysten karsiutua, sekin voi tämän hyväksyä, ja jopa hiljaisesti sitä edistää. Olletikin kun vallitsevaan tasa-arvofilosofiaan sopi hyvin ajatus kaikille samoista työehdoista toimialasta ja yrityksestä riippumatta. Julkisen sektorin omaan työvoimaan se tietenkin sopi vielä paremmin, koska se ei ole markkinoiden luoman kilpailupaineen kohteena.

Valtio muodostuu kansalaisista, jotka ovat myös tavaroiden ja palvelusten kuluttajia. Tässä roolissa he kaikki hyötyvät korkean tuottavuuden mahdollistamista halvemmista hinnoista ja paremmista tuotteista. Työmarkkinoiden sopimusmallit eivät ole ainoa tapa sitä tuottaa (esimerkiksi kilpailupolitiikka on ehkä tärkeämpikin), mutta on kuitenkin osa sitä. Valitettavasti vain on niin, että tässä roolissaan kansalaiset ovat heikosti järjestäytyneitä ja siten saavat äänensä heikosti kuuluville. Ehkä se on väistämätöntä, koska kyseessä ovat samat kansalaiset, joilla on toisissa rooleissaan erilaiset käsitykset eduistaan ja siitä, miten niitä parhaiten puolustaa.

Tällainen hiljaisesti hyväksytty politiikka vaati, saadakseen laajojen kansalaispiirien ainakin hiljaisen hyväksynnän, että markkinoilta poistuvien yritysten mukana menetettyjen työpaikkojen tilalle tuli nopeasti uusia, ja mieluummin enemmän kuin menetettiin. Niin tapahtuikin sodanjälkeisten vuosikymmenten nopean talouskasvun aikana – talouskasvun jota juuri tuo politiikka osaltaan tuotti. Ajan mittaan talouskasvu kuitenkin alkoi hidastua ja kun lisäksi ”häviäjiksi” alkoi ilmaantua ei vain yksittäisiä yrityksiä vaan kokonaisia toimialoja, sitä alkoi olla yhä vaikeampi jatkaa. Vapaiden pääomaliikkeiden ja maailmanlaajuisiksi levinneiden tuotanto- ja arvoketjujen aikakaudella voittajiksi ja häviäjiksi voivat osoittautua kokonaiset kansataloudet, ainakin pienemmät niistä. Vallitseva talouspoliittinen filosofia kääntyi poispäin keynesiläisestä, ja sekin vei pohjaa tältä politiikalta, jolla oli ainakin jonkinlainen henkinen sukulaisuus siihen.

Näiden näkökohtien valossa, onko paikallinen sopiminen hyvä idea koko yhteiskunnan kannalta vai ei? Vastaan, että on asioita, joissa se on järkevää ja hyödyllistä. Työaikajärjestelyt yrityksen tilauskirjojen ja investointien valmistumisen (tai viivästymisen) mukaan, toimitusaikahaasteet, rahoituksen saannin ajoitus ja monet muut, nopeaa ja joustavaa reagointia vaativat tilanteet ovat varmasti sellaisia, joissa on järkevää sopia yritystasolla siitä mitä tehdään. Yhtäkkiset shokit tyyppiä koronapandemia (ja pienemmätkin hätätilanteet), jotka järkevästi arvioiden ovat tilapäisiä, voisivat oikeuttaa myös palkoista ja muista eduista sopimisen (eli tinkimisen).

Sen sijaan paikallista sopimista ei pitäisi voida käyttää pysyvästi alempien ansioiden ja pysyvästi heikennettyjen työehtojen hankkimisen välineenä, ja koska siihen tuskin työnantajapuolen omaantuntoon ja muihin yleviin ominaisuuksiin vetoaminen riittäisi, se olisi todennäköisesti pakko estää säädöksillä, mikäli paikallista sopimisen mahdollisuutta oleellisesti lisättäisiin. Olletikin kun yksi keskeinen toimiala on jo ilmoittanut luopuvansa työehtosopimusten tekemisestä ja on todennäköistä, että monet muut seuraavat pian perässä. Ammattiyhdistysliikettä edustavien luottamusmiesten yksinoikeus edustaa työntekijöitä paikallisen sopimisen edusmiehinä olisi puolestaan myös poistettava. Sehän toteutuu luonnostaan, jos kyseisen yrityksen työntekijät ovat nähneet etunsa mukaiseksi liittyä ammattiyhdistyksiin: jos eivät ole, ammattiyhdistysliike voi muuttaa tilanteen parantamalla omaa suoritustaan niin, että liittyminen jälleen houkuttaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu