Pauna lihaa

Niin ”länttä” kuin olemme ja vuosisatoja olleet, on paljon eurooppalaista kulttuuriperinnettä, kieleen omaksuttuja sanontoja ja muuta, mikä on meille vierasta ja minkä merkitys jää havaitsematta kun se tulee vastaan puheessa ja kirjoituksessa. Myös kielitaidon pinnallisuus, vaikka sitä tavanomaisessa, arkipäiväisessä käytössä ja ”asiaproosana” työelämässäkin olisi riittävästi, tulee helposti vastaan. Tämä koskee anglosaksistakin kulttuuria ja sen kieltä, englantia, mutta vielä suuremmassa määrin tietenkin muita kulttuuri- ja kielialueita, joita tunnemme vielä huonommin ja joiden kieliä hallitsemme vielä vähemmän. Myös Euroopassa, saati kauempana maailmalla.

Nämä mietteet nousevat mieleeni yhä uudestaan törmätessäni suomen nykykielen käytön hölmöyksiin, joiden taustalta usein (itse asiassa useimmiten) aistii halun apinoida englanninkielen idiomeja ymmärtämättä niiden kaikkia merkityksiä, edes kielellisiä, kulttuurisista puhumattakaan.

Raamattu on niissä kulttuureissa, joissa kristinusko on vallitseva uskomusjärjestelmä, rikas kielellistenkin ilmausten lähde, ja sen osalta voi puhua yhteisestä kulttuuriperinnöstä. Mutta muuten tilanne on milteipä päinvastainen. Ajattelen tässä esimeriksi Shakespearea, jonka näytelmät ovat yhä keskeinen kaunopuheisuuden lähde anglosaksisessa maailmassa (tosin on kai tehtävä se varaus, että niissäkin tämä koskee ylempiä sosiaaliluokkia, jotka ovat käyneet klassinen tai ainakin siihen vielä jossain määrin nojaavan koulun ja korkeammat opinnot).

Shakespearen näytelmässä ”Venetsian kauppias” (The Merchant of Venice) juutalainen, nimeltään Shylock, esitetään esimerkkinä vihattavasta hahmosta, koronkiskurista, joka symbolisoi juutalaisvastaisten mielissä koko tuota uskontokuntaa (jota aikanaan on rotunakin pidetty). Vaatiihan hän panttina Antoniolle myöntämästään luotosta paunan (noin 0,45 kiloa) tämän lihaa. Ankarassa pulassa oleva Antonio, joka on kuitenkin aikaisemmalla käyttäytymisellään aiheuttanut sen, että Shylock vihaa häntä katkerasti, joutuu myöntymään pantin antamiseen ja, koska ei pysty velkaansa maksamaan, sen eteen että pantti pitäisi luovuttaa. Lopulta pantti kuitenkin jää vaatimatta, mutta se osa näytelmästä ei kuulu tähän kommentaariini.

Tuo ”pound of flesh” on muodostunut sanonnaksi, jota näkee ja kuulee anglosaksisessa maailmassa yhä taajaan käytettävän avuttomassa asemassa olevalle esitetyn kohtuuttoman vaatimuksen tai koston metaforana. Kuinkahan moni esimerkiksi Suomessa kuitenkaan ymmärtää sen taustan ja siis merkityksen?

Mutta se siitä. Ilman muuta Shakespeare maalaa juutalaisesta koronkiskurista ja tämän myötä kaikista juutalaisista aikansa yleisiä ennakkoluuloja heijastavan hyvin ruman kuvan, minkä tekee sekä oudoksi että ironiseksi se, että näytelmän laatimisaikaan Englannissa ei ollut juutalaisia; heidät oli kauan sitten karkotettu maasta.

Mutta kaiken tuon keskeltä löytyy kuitenkin myös juutalaisuuteen liittyvä asia, jota en ole nähnyt kenenkään kommentoineen, ja havaitsin itsekin sen vasta, kun aikoinaan hankin ja luin tuon näytelmän englanninkielisen tekstin. Nimittäin, siinä Shylock antaa, kun häneltä sitä pyydetään, vastauksen siihen, miksi hän tuntee mitä tuntee ja tuollaisen pantin vaatii. Mielenkiintoiseksi vastauksen (jonka siis todellisuudessa tietenkin antaa Shakespeare, ei hänen roolihenkilönsä), tekee se, että se ei rajoitu vain Shylockin tämän Antonion taholta kokemien henkilökohtaisten loukkausten aiheuttamaan katkeruuteen, vaan laajenee koskemaan juutalaisten kohtelua yleensä.

Tällainen on tuo vastaus, joka löytyy ”Venetsian kauppiaan” 3. näytöksen 1. kohtauksesta, ensin englanniksi (1500-luvun lopun englanninkielellä, joka eroaa nykyenglannista niin paljon, että kirjani on varustettu englanninkielisille lukijoille tarkoitetuilla selityksillä, joita on miltei joka lausetta koskien), ja sitten suomeksi:

”To bait fish withal; if it will feed nothing else, it will feed my revenge. He disgraced me and hindered me half a million, laughed at my losses, mocked at my gains, scorned my nation, thwarted my bargains, cooled my friends, heated mine enemies – and what’s his reason? I am a Jew. Hath not a Jew eyes? Hath not a Jew hands, organs, dimensions, senses, affections, passions? Fed with the same food,  hurt with the same weapons, subject to the same diseases, healed by the same means, warmed and cooled by the same winter and summer as a Christian is? If you prick us, do we not bleed? If you tickle us, do we not laugh? If you poison us, do we not die? And if you wrong us, shall we not revenge? If we are like you in the rest, we will resemble you in that. If a Jew wrong a Christian, what is his humility? Revenge. If a Christian wrong a Jew, what should his sufferance by Christian example? Why, revenge! The villainy you teach me I will execute, and it shall go hard but I will better the instruction.”

”Kalan syötiksi. Vaikk’ei se kenenkään vatsaa tyydyttäisikään, niin tyydyttää se ainakin kostoani. Hän on minua häväissyt ja vienyt minulta puolen miljoonan hyödyn, nauranut vahingoitani, pilkannut voittoani, herjannut kansaani, ehkäissyt toimiani, laimentanut ystäviäni, kiihoittanut vihamiehiäni; ja mistä syystä? Olen juutalainen. Eikö juutalaisella ole silmiä? Eikö juutalaisella ole käsiä, raajoja, jäseniä, aisteja, haluja, himoja? Eikö sama ruoka häntä ravitse, samat aseet häntä vioita, samat taudit häntä etsi, samat rohdot häntä paranna, sama talvi ja kesä häntä lämmitä ja vilusta kuin kristittyä? Jos meitä pistätte, emmekö vuoda verta? Jos meitä kutkutatte, emmekö naura? Jos meitä myrkytätte, emmekö kuole? Ja jos meille vääryyttä teette, emmekö sitä kostaisi? Jos kaikessa muussa olemme teidän kaltaiset, tahdomme tässäkin olla kaltaisenne. Jos juutalainen loukkaa kristittyä, mitä on tämän ihmisrakkaus? Kostoa. Jos kristitty loukkaa juutalaista, mitä hänen kärsivällisyytensä tulee olla kristityn esimerkin mukaan? Kostoa, tietysti. Sitä ilkeyttä, minkä teiltä opin, tahdon harjoittaa, ja kovalta ottaa, jos en oppi-isiäni voita.”

Eli, vaikka juutalainen näytelmässä esitetäänkin julmana koronkiskurina, Shakespeare ei ole ihan niin juutalaisvihainen ja ennakkoluulojen vanki kuin millaisena näytelmä yleensä nähdään. Shylockin äänellä Shakespeare antaa selityksen katkeruudelle ja kostonhimolle, jota juutalaisten kohtelu heissä vääjäämättä nostattaa, vaikka ahtaat rajansa hänenkin suvaitsevaisuudellaan on, ainakin nykyajan mittapuilla.

Juutalaisiakin vastaan on yhä ennakkoluuloja, vaikka heidän asemansa on 2000-luvulla verrattomasti parempi kuin 400 vuotta sitten, mutta sorretuimat löytyvät nykyään muualta, eräät heistä jopa Israelin, juutalaisten oman valtion, sotilassaappaan alta. Siksi tuo Shylockin katkera repliikki kelpaa yleismaailmalliseksi sorretun mielentilan kuvaukseksi vielä tänäänkin. Hyvää se ei lupaa, vaan kovenevaa koston kierrettä.

Tämän kirjoituksen olin muuten laatinut jo kauan aikaa ennen viimeisimpiä tapahtumia, mutta niiden takia valitsin sen julkaisuajankohdaksi juuri tämän päivän.