Pekka ja Pasi perustuslakivaliokunnassa

Eduskunnan perustusvaliokunnan päätösten vielä viipyessä ulkoministeri Pekka Haaviston UM:n konsulipäällikkö Pasi Tuomiseen kohdistamien toimenpiteiden tutkintaa koskeva kommentointi on vaimentunut, mutta silloin kun se kävi kuumana, se noudatti nykyään valitettavasti normaaliksi muodostunutta kaavaa. Toisessa ääripäässä ovat Haaviston toimintaan kritiikittömän hyväksyvästi suhtautuvat; he katsovat, että kun ministeriö on päällikkövirasto, mieleisellä ministerillä täytyy olla oikeus tehdä kutakuinkin mitä haluaa hänen määräyksiään vastustaneelle virkamiehelle. Tuomisen olisi pitänyt kyselemättä totella ministerin tahtoa palauttaa al-Holin leiriltä suomalaisia naisia ja heidän lapsiaan, ja hänen olisi pitänyt tehdä se omalla virkavastuullaan. Ylipäänsäkään virkamiehellä ei saisi olla oikeutta asettua ministerin tahtoa vastaan, vaikka pitäisi sen toteuttamista lainvastaisena. Korkeintaan hän saisi kirjoittaa eriävän mielipiteensä näkyviin, vaikka ainakin minulle on jäänyt epäselväksi, miten eriävän mielipiteen ylipäänsä voisi esittää muodollisesti itse tekemäänsä päätökseen.

Toisessa ääripäässä ovat ne, joille ministeri Haavisto on mitä ilmeisimmin sekä henkilönä (ei tarvinne täsmentää) että poliittisen ideologiansa takia punainen vaate. Hekin vetävät mutkia suoriksi ja katsovat, että hänen olisi jo pitänyt erota virastaan. Perimmäisenä syynä heillä eivät selvästikään ole konsulipäällikköön kohdistetut toimenpiteet, vaan noiden naisten ja lasten Suomeen palauttaminen ja sen taustalla oleva ideologinen ristiriita, ja luultavasti myös Haavisto itse, hänen puolueensa ja kaikki mitä molemmat heille edustavat. Synkästi myös epäilen, että Haavistosta muistutuksen tehneet kansanedustajat eivät tosiasiassa välitä pätkääkään siitä, onko virkamiestä kohdeltu oikein, vaan että heillä oli ihan muut mielessä.

Jos nämä ääripäät olisivat vain pieni vähemmistö esille tulevista mielipiteistä, sitä voisi pitää normaalina ilmiönä. Mutta se, että niiden välistä tuntuvat puuttuvan kutakuinkin kokonaan ne maltilliset, jotka yrittävät ymmärtää mitä on tarkkaan ottaen tapahtunut ja muodostaa kantansa sen perusteella, se on huolestuttavaa ja enemmänkin, se on hälyttävää. Eihän näiden, jotka normaalisti olisivat enemmistö, puuttumista osata edes ihmetellä. Voi tosin olla, että sen näkymättömyys ei merkitse sen kokonaan puuttumista, mutta huolestuttavaa se silti on, sillä se mikä ei näy eikä kuulu, ei myöskään vaikuta siihen mitä tapahtuu.

Juridiset näkökohdat olivat hallitsevia asian kommentoinnissa sen jälkeen kun siitä muodostui rikostutkinta, ja se on sinänsä normaalia. Kaikki mikä on laillista ei kuitenkaan ole välttämättä oikein eikä kohtuullista. Lisäksi kyse on myös hallinnosta, siitä mikä on hyvää johtamista ja hyvää johdettavana olemista, ja mikä ei.

Perustuslakivaliokunnan poliisitutkinnan tuloksista vetämiä johtopäätöksiä odotellessa palautan mieleen kaksi asiassa mielestäni keskeisessä asemassa olevaa toimenpidettä.

Ensimmäinen on, että konsulipäällikkö Tuominen ei halunnut ottaa virkavastuulleen kyseisten henkilöiden palauttamista Suomeen ilman hallituksen tai ainakin ministerin asiasta ensin tekemää poliittista linjapäätöstä. Hän arveli joutuvansa tekemään lainvastaisia päätöksiä, jos niin tekisi. Minulle ei ole aivan selvää, millainen tällaisen poliittisen linjapäätöksen olisi pitänyt olla ja minkä lain tai lakien vastaisesti Tuomisen olisi mielestään pitänyt ilman sitä toimia, mutta se ei ole tässä oleellisinta. Oleellisinta oli, että ministeri Haavisto reagoi Tuomisen vastarintaan määräämällä al-Hol -asiat pois hänen hoidostaan ja nimittämällä ministerin niin sanotun erityisedustajan (toisen virkamiehen) niitä hoitamaan. Tuominen on pitänyt tätä päätöstä lainvastaisena, mutta perustuslakiavaliokunta ei näköjään pitänyt, koska se ei tästä nimenomaisesta ratkaisusta pyytänyt poliisitutkintaa tekemään. Säädetystä työjärjestyksestä poikkeaminen onkin ministeriöiden työjärjestysten (ainakin ulkoministeriön) mukaan mahdollista, ja ministerillä tämä oikeus on laajempi kuin virkamiesesimiehellä.

Toinen keskeinen asia on, että Haavisto aloitti menettelyn konsulipäällikön siirtämiseksi pois tehtävästään. Ulkoministeriössä se ei merkitse erottamista tai irtisanomista, vain tehtävän vaihtamista. Se on normaalia, ja siirtymävelvollisen virkamiehen on oltava siihen valmis. Tuominen oli kuitenkin juuri, vain muutama kuukausi aikaisemmin, nimitetty uudelle määräaikaiselle kaudelle konsulipäällikön tehtävään. Siirtämishanke ei siten ollut normaalin tehtäväkierron mukainen toimenpide. Sekin oli Tuomisen mielestä lainvastaista, ja tässä kohden perustuslakivaliokunta päätyikin pyytämään poliisitutkintaa. Poliisi puolestaan katsoi Haavistoa voitavan tältä osin epäillä sekä virkarikoksesta että yhteistoimintavelvoitteen täyttämättä jättämisestä.

Epäily rikoksesta on yksi asia, syytteen saaminen siitä toinen ja tuomio vielä kolmas. Ministerikin on rikosoikeudellisesti vastuullinen virkatoimistaan, mutta kynnys syyttää ja tuomita hänet niistä on paljon korkeampi kuin virkamiehellä. Voi hyvin olla, että joko perustuslakivaliokunta tai viimeistään eduskunnan täysistunto katsoo, että syytekynnys ei Haaviston kohdalla ylittynyt, ei vaikka hänen katsottaisiinkin tehneen ne teot, joista poliisitutkinnan mukaan häntä epäillään. Ja vaikka katsoisivatkin ylittyneen, valtakunnanoikeus voi jättää hänet tuomitsematta. Se taas vie meidät takaisin edellä esittämääni toteamukseen: kaikki mikä on laillista ei ole oikein eikä kohtuullista. Mikä olisi oikein ja kohtuullista Haaviston tapauksessa, mikäli valtakunnanoikeutta ei hänen kohdallaan käydä? Olen olettanut, että jo pelkkä valtakunnanoikeuteen joutuminen pakottaisi hänet eroamaan (juridista velvoitetta siihen ei kuitenkaan liene). Siitä puolestaan seuraisi mielenkiintoinen tilanne, jos hänet siellä vapautettaisiin. En kuitenkaan oikein usko, että tätä joudutaan konkreettisesti pohtimaan.

Jos Haavisto ei saa syytettä, häntä ei voida tuomita, mutta ei myöskään vapauttaa. Juridisesti häntä olisi pidettävä syyttömänä, mutta miten olisi politiikan tosielämässä? Tosiasiallisesti ihmisten mieliin jäisi poliisitutkinnan epäily (ainakin) kahdesta rikoksesta. Huonoimmassa tapauksessa hän menettää poliittisen luottamuksen ja joutuu kuitenkin eroamaan. Lievempi sanktio on pysyvä tahra maineeseen ja siitä seuraava statuksen ja toimintakyvyn – ja tulevaisuudessa kenties mahdollisten vielä korkeampien poliittisten luottamustehtävien – menetys. Olisiko tämä oikein ja kohtuullista, siihen ei oikeastaan ole yleistä ja yleispätevää vastausta, sillä poliittista luottamusta, ja vielä vähemmän äänestäjien poliittista luottamusta, ei tarvitse mitenkään perustella, ja sama koskee sen menettämistä. Sen ei tarvitse perustua tekoihin tai tekemättä jättämisiin, eikä varsinkaan järkisyihin, eikä se niihin usein perustukaan. ”Kansan edustajaksi” pääsemiseen tarvitaan vain menestyminen vaaleissa ja Suomessa sitä voi jokainen yrittää, oli syyllistynyt rikoksiin tai ei, ja olipa muuten menetellyt miten väärin tahansa. Yhtä irrationaalisesti aseman voi menettää. Ehkä on hyvä näin, ainakin niin kauan kuin vaalit ovat avoimet ja rehelliset.

On vielä yksi näkökulma, jota ei pitäisi unohtaa, vaikka se helposti unohtuu ja on laajalti unohtunut tässäkin asiassa. Ministeriöt ovat tosiaan päällikkövirastoja, ja kaikkien ministeriön työntekijöiden, olivat he virkamiehiä tai muuta henkilökuntaa, viimekätinen päällikkö on juuri ministeri. Konsulipäällikkö Tuomisen kohtelu on ulkoministeriössä aiheuttanut hämmennystä, epävarmuutta ja pelkoa. Varsinkin hanke siirtää hänet pois asemastaan ilmiselvästi ennen aikojaan ja niin, että on syntynyt epäilys tämän tapahtumisesta rangaistustoimena, jää kyllä ministeriössä kollektiiviseen muistiin. Se on ollut signaali siitä, mitä tapahtuu virkamiehelle, joka on eri mieltä ministerin kanssa. Ei se tosin ensimmäinen kerta ole kun virkamies saa maksaa siitä, että sukset ovat menneet ristiin poliittisen esimiehen kanssa, mutta näin kärjistynyt ja julkinen tapaus on uutta. Sikäli kuin tämä kertoo jotain yleisempääkin poliittisen päättäjän ja hänen tavoitteitaan toteuttavan mutta laillisuus- ja tasapuolisuusvelvoitteen alaisena olevan virkakunnan välisen, potentiaalisesti aina ongelmallisen suhteen muuttumisesta, kertomus ei enteile hyvää.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu