Pelotejärjestelmä

Tähän kirjoitukseen sain kimmokkeen jokin aika sitten Ulkopoliittisen instituutin nettisivuilta löytämästäni Edward Hunter Christie -nimisen tutkijan artikkelista. Jos Christie löytää tästä joitakin omia ajatuksiaan, ne luultavasti ovatkin hänen ajatuksiaan, mutta olen bloggarin vapaudella leiponut ne osaksi omiani niin, että en taida pystyä enää erottelemaan sitä mikä on hänen, mikä omaani, mikä joltain muulta taholta omaksuttua.

Nyt on muotia sanoa, että Euroopan turvallisuusjärjestelmä on peruuttamattomasti muuttunut, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan on murtanut tai pikemminkin murskannut ”sopimusvaraisen” järjestelmän, joka on vallinnut kylmän sodan päättymisestä lähtien. Puhutaan uuden rautaesiripun laskeutumisesta jakamaan Eurooppaa. Yhteistyön, niin poliittisen kuin taloudellisen (ja kaipa se koskee myös yhteistyön inhimillistä ulottuvuutta) ovat korvanneet tai ainakin tulevat korvaamaan voima ja voimatasapaino. Konkreettisesti seuraa sotilasmenojen kasvattaminen niissäkin maissa, jotka ovat tähän asti elelleet ”rauhanosingosta” nauttien. Rautaesiripun vahdiksi lisätään sotilaallista voimaa sen lähellä olevissa valtioissa. Pohjois-Atlantin sopimusjärjestön merkitys on kasvanut uudelle tasolle siitä, mihin se ehti vajota. Yksi dimensio tästä on Ruotsin ja Suomen yhä todennäköisemmäksi käyvä liittyminen Natoon, asia jonka vielä pari kuukautta sitten harva realistisesti ajatteleva tosissaan uskoi tapahtuvan.

Täysimittaisen sodan dramaattisuus peittää  sen, että se ei tapahtumana välttämättä ole se varsinainen muutos turvallisuusjärjestelmässä. Euroopassa se alkoi tosiasiallisesti murtua jo presidentti Putinin kuuluisasta puheesta Münchenissä vuonna 2007. Jo sitä ennen, hetkellä jonka ehkä vain hän tietää, hän ja hänen johtamansa valtakoneisto päätti asettaa tavoitteekseen Neuvostoliiton sortumisen myötä kadotetun supervalta-aseman uudelleen pystyttämisen. Käytännön toimeenpano alkoi vuonna 2008 Georgiassa ja jatkui Ukrainassa 2014. Suurhyökkäyksen Ukrainaan pani liikkeelle varmaankin moni ajankohtainenkin liipaisin: Ukrainan sisäiseen kehitykseen havahtuminen, sen pellenä pidetty presidentti, Yhdysvaltain paonomainen vetäytyminen Afganistanista, heikoksi arveltu presidentti Biden, Ranskan vaalit ja Saksan uusi hallitus, ja ehkä moni muukin asia, myös Venäjän sisäinen.

Kaatuneen maidon perään ei kannata itkeä, joten syyllisten etsiminen siihen, että Venäjän transformaatio kaatuneesta neuvostovallasta kaoottisen, jonkin verran demokratiaa muistuttaneen välivaiheen kautta revisionistiseksi diktatuuriksi jäi ajoissa tajuamatta, ei auta yhtään siihen, mitä sen takia olisi tehtävä. Ei vaikka ei tätäkään erehdystä pidä unohtaa.

Pahinta ei sodassa luultavasti ole vielä nähty, sillä Venäjän voimavarat eivät suinkaan ole lopussa, vaikka ovatkin osoittautuneet vaatimattomammiksi kuin luultiin. Ukrainan voimavarat ovat rajalliset, jos kohta lännen apu niitä lisää. Sen henkiset voimavarat ovat kovalla koetuksella, vaikka sodan tuhojen nostattama viha niitä kasvattaakin, ja taloutta uhkaa katastrofi. Ukrainalaisten päättäväisyyttä kasvattaa vimma, jonka siviilien murhaamisen ja kiduttamisen paljastuminen on aiheuttanut. Jokainen Ukrainassa tietää mikä odottaa, jos Venäjä voittaa ja miehittää maan tai osia siitä pysyvästi. Niinpä mikään vähempi kuin voitto – Venäjän työntäminen pois Ukrainasta – ei ole tyydyttävä lopputulos. En ole ihan varma, onko tämä selvää myös Ukrainan tukijoille, sillä taipumusta selittää – itselleen – voitoksi jotain mikä ei sitä oikeasti ole, on jo näkyvissä.

Jo annetusta ja luvassa olevasta avusta huolimatta ei ole vakuuttavaa näyttöä siitä, onko lännestä tukemaan Ukrainaa niin paljon, että se pystyy tähän ja pakottamaan Venäjän luopumaan myös poliittisista tavoitteistaan. Ensi vaiheessa tämä koskee itse sodankäyntiin tarvittavaa apua: aseita, tiedustelua, taloudellista tukea. Toiseksi se koskee pakotteita Venäjää vastaan; sellaisia jotka vievät siltä kyvyn käydä sotaa. Taistelukentällä voiton saavuttamiseksi ensin mainittu on lyhyellä tähtäimellä tärkeintä; Venäjän saamiseksi polvilleen, saati pysyvämmin muuttumaan, ei välttämättä riitä viimemainittukaan, ei ainakaan ennen Ukrainan voimien ehtymistä ja ellei pystytä käyttämään kovimpiakin keinoja eli öljyn ja maakaasun tuonnin lopettamista Venäjältä. Siitä puhutaan enemmän kuin tehdään. Vielä tätäkin vaikeampaa on saada Venäjä ja venäläiset hyväksymään se, että sota on ollut väärä teko; tappion selittäjäksi he hyväksyisivät mieluummin tikarinpistoteoriat.

Tästä näköalasta seuraa kysymyksiä siitä, millainen voisi olla uusi turvallisuusjärjestys, joka olisi mahdollista rakentaa nyt sortuneen tilalle. Keskinäiseen luottamukseen edes valtionetuun nojautuvassa reaalipoliittisessa merkityksessä sitä ei voi perustaa. Tärkein edellytys sellaiselle on, että valtioilla on minimimäärä yhteisiä ja yhteisiksi koettuja etuja ja että ne tyytyvät pysymään rajojensa sisällä. Nyt tämä edellytys ei täyty, ja tämä voi jäädä pysyväksi asiaintilaksi. Vaihtoehdoksi jää silloin pelote, voima voimaa vastaan. Aineellisten edellytysten ohella ja ehkä niitä vaikeampaa voi olla sopeutua pelotteen varassa olevaan järjestykseen henkisesti: olisi oltava alituinen valmius tosiaan vaikka sotaan; olisi oltava valmius reagoida nopeasti yllättäviin, ennakoimattomiin tilanteisiin, sovittujen asioiden pettämiseen, eikä ainoastaan reagoida vaan tuottaa niitä itsekin.

Nato pystyy ylläpitämään uskottavaa pelotetta jos ja kun se säilyy toimintakykyisenä. Jos Ruotsi ja Suomi ja vaikkapa vain Suomi yksinkin siihen liittyy, se vahvistuu edelleen. Avainkysymys on kuitenkin Ukrainan ja mahdollisesti Georgian asema: Naton jäsen, neutraali puskuri (onko sellainen ylipäänsä mahdollinen?) vai Venäjän vasalli. Vastaus tarvitaan Euroopassa myös vielä fundamentaalisempaan kysymykseen: mitä tehdä jos itse Nato murenee, vaikkapa Yhdysvaltain seuraavien presidentinvaalien jälkeen.

Ei ole löydetty toimivaa ratkaisua siihen, miten Naton sotilaspoliittinen ja EU:n puuttuva sotilaspoliittinen olemus yhteensovitettaisiin. Jos Ruotsi ja Suomi liittyvät Natoon, ongelma pienenee, ja koska jäljelle jäävät EU:n ei-Natomaat eivät ole Venäjän maalimaita, ehkä se muuttuisi vähäpätöiseksi. Ei ongelma kuitenkaan kokonaan poistuisi. Edessä on myös kysymys Ukrainan EU-jäsenyydestä. Ehdokasmaaksi nimeämistäkään eivät kaikki tunnu kakistelematta nielevän sen ”meidän kaikkien puolesta” taistelemisesta huolimatta. Jäsenyys on siis vielä hankalampi, ja kyseenalaista olisikin toteuttaa vain symbolinen jäsenyys ilman täysiä velvoitteita ja oikeuksia.

Ukrainan puolustustaistelu on mullistanut siitä vallinneen mielikuvan. On unohtunut, että ei se mikään mallimaa ole ollut. Ei ole niinkään kauan siitä kun sitä pidettiin joissain suhteissa jopa kehnompana tapauksena kuin Venäjää, jos ei poliittisen demokratian niin kuitenkin yhteiskunnallisen ja taloudellisen tilanteen osalta. Sota tuntuu hitsanneen Ukrainasta aidon kansakunnan, mutta aikanaan puutteet tulevat väistämättä taas näkyviin. Tarvittava valtava jälleenrakennus paljastaa esimerkiksi sen, mitä osaa oligarkkinen harvainvaltatalous, korruptio ja poliittisen elämän riippuvuus näistä ilmiöistä vielä näyttelevät Ukrainassa. Pahoin pelkään että ei kovin pientä osaa.

Kylmän sodan aikainen turvallisuusjärjestys Euroopassa oli pitkälti, vaikkakaan ei kokonaan, koko maailman turvallisuusjärjestys. Euroopan uusi ”pelotejärjestys” ei sitä enää olisi, vaan maailmanmitassa sivunäyttämö. Euroopassa on pidettävä alituiseen silmällä sitä, miten paljon Yhdysvallat joutuu tai haluaa keskittyä päänäyttämölle Aasiaan ja miten paljon päänäyttämön toinen päätekijä, Kiina, on halukas tukemaan Venäjää. Vaikkei vielä, ajan mittaan ilmaantuu vielä uusia päänäyttelijöitä, Intia etunenässä. Näkyvän ja otsikot saavan sodan taustalla käydään hellittämätöntä kamppailua uusien, sekä taloudellisen että viime kädessä myös sotilaallisen voiman tuottamiseen välttämättömien teknologioiden kehittämisestä. ”Kamppailu” lisääntyy, luottamukseen ja yhteisiin etuihin nojaava yhteistyö vähenee. Se on valitettavaa, se on surullista, mutta siltä ei auta sulkea silmiään, ei täälläkään, missä olemme tähän asti makailleet kuin oravainen sammalvuoteellansa, hallin hampaan ulottumattomissa. Nyt se jo haukkuu puun juurella, vainun saatuaan.