Pitääkö lopettaa velaksi eläminen

Tämä kirjoitus oli jo lähes valmis, kun kuuntelin valtiovarainministeri Matti Vanhasen puheen Maanpuolustuskurssiyhdistyksen vuosikokouksessa 19.5.2021. Se ei ainakaan lannistanut aiettani julkaista se tällä blogialustalla. Hän tosin puhui paljon muustakin kuin velaksi elämisestä, mutta myös siitä. Great minds think alike, sanovat engelsmannit, ja rohkenen toistaa sen tässä, vaikka Vanhasen mieli epäilemättä on suurempi kuin minun.

Niin, velaksi elämisen lopettaminen versus että eihän valtion tarvitse velkojaan maksaa. Retoriikka rönsyilee kuin vieraslajit. Taisi olla Vasemistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Paavo Arhinmäki, joka julisti viimemainittua viisautta – tai ainakin siinä muodossa asia julkisuudessa esitettiin. Kehysriihen aikoihin havaitsin saman puolueen puheenjohtajan äitiyslomaltaan kauhistelleen muka esitettyjä vaatimuksia leikata valtion menoja kahdeksalla miljardilla niin sanotun kestävyysvajeen korjaamiseksi kertaheitolla, vaikka kukaan ei nähdäkseni ollut sellaista esittänyt tai vaatinut. ”Velaksi elämisen” lopettamista kylläkin, mutta mitä kukin on sillä itse asiassa tarkoittanut, se on jäänyt epäselväksi.

Niin tyhmänä en Arhinmäkeä pidä (vaikka kosketukseni häneen rajoittuu yhteen hänen virkamatkaansa Pariisiin vajaa vuosikymmen sitten), että uskoisin hänen tarkoittaneen, että valtion ei tarvitse maksaa takaisin niille, jotka ovat sen joukkovelkakirjoja ostaneet. Tai että takaisin maksaminen hänellekään merkitsisi kirjaimellisesti kaikkien velkojen maksamista pois. Joiltakin valtioiltahan sekin on onnistunut, jos luonto on siunannut (tai kironnut) rikkauksillaan. Jotkut ovat sitä yrittäneet ilman että luonto olisi rikkauksia suonut, mutta niiden johtajille on käynyt huonosti kuten Romaniasta muistetaan. Jotkut kuten Pohjois-Korean regiimi ovat yhä pystyssä, mutta hirveällä hinnalla.

Valtion velka koostuu suuresta määrästä yksittäisiä lainoja, joilla on eräpäivä, ja eräpäivänä ne on maksettava takaisin. Tämän vastapanoksi valtio tekee koko ajan uusia velkasitoumuksia ja tämä mahdollistaa sen, että ”se ei maksa velkojaan”, toisin sanoen ei kokonaan pois. Sitäkin tosin tapahtuu, tai on ainakin joskus tapahtunut, Suomessakin, että valtio ottaa uutta velkaa vähemmän kuin maksaa vanhoja takaisin ja, silloin se tosiaan maksaa velkojaan. Toisaalta, ja tämä on vallitsevaa nykyään, valtio voi ottaa uutta velkaa enemmän kuin maksaa vanhoja pois, joten se velkaantuu lisää.

En tiedä, tarkoittiko Arhinmäki lausunnollaan myös sitä, että valtion ei tarvitse välittää siitä, että sen velka aina vain kasvaa. Niin hänen puolueensa kuin monien muidenkin hänen tapaistensa vasemmistolaisten suhtautuminen valtion velan kasvattamiseen näyttää kyllä varsin huolettomalta. Vain vuosikymmen sitten vallinnut ajattelu oli aivan erilaista, ei tosin ei kai heillä. Oma kysymyksensä on, mistä nämä ajattelutavan muutokset oikein kumpuavat, koska niille on vaikea nähdä rationaalisia syitä. Salaliittouskovaiset tosin tietenkin uskovat tietävänsä syyn: jossain on joku joukkio, olivat ne juutalaisia, pankkiireja, ”eliittiä” tai ketä hyvänsä, jotka ovat päättäneet, että nyt tehdään näin ja kähmitään kansalta rahat uudella – tai uudestaan käyttöön otetulla – keinolla. Itse uskon mieluummin sopuli-ilmiöön: jossain, oli se kansantaloustieteilijöiden piiri, talouspolitiikan suunnittelijoiden piiri, poliittisten päättäjien piiri tai joku näiden yhdistelmä, syntyy ajatus, että nykyinen meno johtaa umpikujaan. Kun se tarttuu yhä useampiin, syntyy sopulien joukkovaellusta muistuttava ryntäys jonnekin, oli se sitten vaikka jyrkänne, josta lauma sitten syöksyy alas.

Itse muistan olleeni tästä asiasta ymmälläni kymmenkunta vuotta sitten Suomen OECD-suurlähettiläänä. Silloinhan kamppailtiin maailmanlaajuisen finanssikriisin kurimuksessa ja kaikki johtavat valtiot, Yhdysvaltoja myöten, olivat hädässään turvautuneet sekä keskuspankkien ennennäkemättömään rahankylvöön kansan- ja maailmantalouteen että hallitusten elvytyspaketteihin. Euroopassa päälle kaatui lisäksi eurokriisi. Jostain syystä, jota en ole koskaan oikein ymmärtänyt, eikä sitä OECD:ssäkään selvitetty, vaikka siellä seurattiin koko ajan intensiivisesti niin rahoitusmarkkinoiden, reaalitalouden kuin työmarkkinoiden (masentavaa) kehitystä, noin vuosien 2011-12 vaiheilla vallalle pääsi mieliala, jossa ensimmäiseksi huolenaiheeksi nousi valtioiden velkaantuminen. Johtavat valtiot alkoivat kiristää budjettipolitiikkaansa ja keskuspankit (käytännössä Yhdysvaltain Federal Reserve) korkopolitiikkaansa silläkin uhalla, että kriisin jälkeen alulle päässyt talouskasvu tyrehtyi ja hienokseltaan jo laskemassa olleet työttömyysluvut kääntyivät taas huonompaan suuntaan. Jotkut taloustieteilijät, etunenässä amerikkalainen nobelisti Paul Krugman, kyllä saarnasivat tätä politiikkaa vastaan – ja Krugman riiteli asiasta julkisesti muun muassa EU:n silloisen talouskomissaari Oli Rehnin kanssa – mutta valtavirta oli eri mieltä. Valtionvelan suhde bruttokansantuotteeseen saatiinkin laskuun joissakin maissa, mukaan lukien Suomi, vaikka tuskallisen hidasta se oli, ja poliittinen hinta siitäkin vähästä muodostui kalliiksi niin Jyrki Kataisen kuin Juha Sipilän hallituksille. Tätä jatkui koronakriisiin saakka, ja nyt tunnutaan elettävän kokonaan erilaisessa maailmassa, jossa muutaman viime vuosikymmenen hallitsevana ollut doktriini velkaantumisen vaaroista ja tarpeesta pitää menot kurissa on kokonaan hylätty.

Toinen, erilainen mysteeri on jo parinkymmenen vuoden ajan olut inflaation itsepintainen poissaolo, vaikka rahaa on tulvimalla syydetty kansantalouksiin. Sille on etsitty ja löydetty erilaisia selityksiä alkaen teknisemmistä ”tempuista” kuten niin sanotusta sterilisoinnista, joka tässä tarkoittaa keskuspankkien eri keinoin suorittamia operaatioita, joilla näitä pääomia eristetään reaalitalouden rahavirroista, aina yritysten investointihaluttomuuteen, joka taas viime kädessä ainakin osittain johtuu vauraiden maiden, mutta myös eräiden johtavien kehitysmaiden kuten Kiinan, väestön vanhenemisesta, korkeasta säästämisasteesta ja ylipäänsä heikkenevästä dynaamisuudesta.

Johtavissa länsitalouksissa, ennen muuta Yhdysvalloissa on itse asiassa jo merkkejä inflaation uudelleen käynnistymisestä, ja niinpä on mahdollista, että tässäkin asiassa päästään vetoamaan vanhaan sananlaskuun, että ei mitään uutta auringon alla. Sitä odotellessa epäilen, vaikka maallikkona ilman lujaa teoreettista pohjaa, että eräs unohdettu tai ainakin marginaaliin jäänyt inflaation vähäisyyden selitys on näköharha: se mitä inflaatioon tilastoinnissa lasketaan mukaan. Huomautan kuitenkin heti, että mistään salaliitosta ei tässäkään ole kysymys. Rahavirtojen massiivisuuden kannalta tärkeimpiä asioita, joita siihen ei lasketa mukaan, ovat arvopaperien arvonnousut. Ja kuinka ollakaan, esimerkiksi pörssiosakkeiden kurssinousu on ollut huomattavan nopeaa viime vuodet huolimatta siitä, että reaalitalous ja yritysten taloudelliset tulokset eivät ole kasvaneet samassa tahdissa.

Pörssiosakkeet ja niitä vastaavat arvopaperit eivät kuitenkaan ole kuin pienen pieni murto-osa maailmantaloudessa liikkuvista rahavirroista eivätkä rahat ”makaa” keskuspankkienkaan jättiläismäisiksi kasvaneissa taseissa. Jo mainittuina OECD-aikoinani sen sihteeristö totesi niin sanotuilla johdannaismarkkinoilla mitä mielikuvituksellisimmilla rahoitusinstrumenteilla päivittäin käytävän arvopaperikaupan olevan arvoltaan (”arvo” olisi tässä tosin pantava lainausmerkkeihin, koska sillä ei ole mitään tekemistä mikään asian reaaliarvon kanssa) olevan toistakymmentä kertaa maailman kokonaistuotannon kokoinen. Siellä epäilen myös koronakriisin takia liikkeelle laskettujen massiivisten pääomien hyökyaaltojen lailla lainehtivan. Pelottavaa on, että tämä massa pysyy pystyssä ainoastaan siitä syystä, että kaikki noilla markkinoilla pelaavat toimivat ikään kuin se itsestään pysyisi pystyssä. Mutta entä jos ”hyytelö alkaa tutisemaan” kuten OECD:n ekspertti meitä kymmenkunta vuotta sitten pelotteli?

Silloin luotottajat voivat yhtäkkiä alkaa vaatia velallisiltaan lisää vakuuksia, eli kuten englanninkielinen, elokuvastakin tutuksi tullut termi kuuluu, tapahtuu ”margin call”. Jos niin käy, edustaja Arhinmäkikin saattaa joutua havaitsemaan, että valtionkin pitää maksaa velkansa, ja jos se ei voi, ja kun se ei voi, seuraukset ovat arvaamattomat paitsi että yhdessä suhteessa ne voi arvata: ne ovat kamalat.

+12
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu