Pitkä sykli saattaa olla päättymässä

Sekä Helsingin Sanomat että The Economist olivat melkein samanaikaisesti liikkeellä kertomassa, että kokonainen aikakausi on maailmantaloudessa tulossa tai ehkä jo tullut päätökseen. Ensin mainitussa sen kertoi haastattelussa 21.1.2023 maailman suurimman pääomasijoitusyhtiön Blackrockin päästrategi Wei Li, jälkimäisestä ei löydy kertojan nimeä, ei kirjoittajankaan, koska se ei ole The Economistin tyylin mukaista. Blackrock hallinnoi 9 000 miljardin dollarin varoja, joten sen päästrategin sanoilla on painoa (mutta ei hän sen takia aina ole oikeassa). The Economistia monet pitävät maailman johtavana talousasioista kirjoittavana aikakauslehtenä, pitipä sen markkinataloutta pönkittävästä ideologiasta tai ei. Sen toimittajien asiantuntemusta eivät lehden ideologiaa vieroksuvatkaan voi kiistää.

Wei Li katsoo, että viimeiset 40 vuotta vallinnut vakauden aika maailmantaloudessa on päättynyt. Sitä leimasivat jatkuva tuotantokapasiteetin kasvu, väestönkasvu ja globalisaatio sekä puolustusmenojen jatkuva pieneneminen kylmän sodan päätyttyä. Nyt sen sijaan on totuttava korkeaan inflaatioon (jonka matala taso oli myös tuon vakauden aikakauden ilmentymä), jyrkkiin talousshokkeihin, jotka tulevat myös tarjontapuolelta sekä korkeisiin korkoihin, joilla keskuspankit koettavat saada inflaation kuriin, mielellään parin prosentin tasolle, joka oli pitkään tavoite ja joka monin paikoin ylisaavutettiin niin että sitä jopa koetettiin nostaa. Sijoittajille tämä uusi aikakausi merkitsee Wein mukaan ankeampia aikoja, ainakin lyhyellä tähtäyksellä. Pitkälläkään aikavälillä ei kannata odottaa entisenlaista vuosikymmenien nousukautta (vaikka senkin aikana tapahtui lyhytaikaisia notkahduksia alaspäin).

The Economistin 14.1.2023 julkaistussa numerossa povataan varsin synkin värein maailmantalouden tulevia näkymiä, ja pannaan tikun nokkaan julkisen vallan toimet, joita leimaa nyt nollasummapeliajattelu ja sellaisillakin taloudellisilla instrumenteilla käytävä kilpailu, jotka olivat pitkään ellei nyt suorastaan pannassa niin kuitenkin huonossa huudossa. Eritoten tämä koskee tukipalkkioita, joita tosin on aina käytetty, mutta jotka ovat nyt nousseet Yhdysvalloissakin keskeisiksi välineiksi oman elinkeinoelämän pönkittämisessä, unohtamatta muita konsteja. Kohteena ja politiikan motivoijana on eritoten Kiina, jonka nousua Yhdysvaltain johtoaseman haastajaksi on alettu tosissaan pelätä.

Perinteisen protektionismin ohella – sekin on lisääntynyt ja lisääntyy edelleen – ”teollisuuspolitiikka” on tehnyt paluun myös maissa, joissa sillä ehti pitkään olla pahamaineinen valtion talouselämään sekaantumisen, milteipä sosialismin, stigma. Yhdysvallat oli pitkään tällainen maa, kuten myös thatcherilainen Britannia, ja valtiontuki eri muodoissaan on ollut sen konkreettisiin ilmenemismuoto ja sen arvostelijoiden ilmeisin maalitaulu. Nyt on Yhdysvalloissa presidentti Bidenin johdolla suunniteltu ja jo toteutetaan jättiläismäisiä tukipalkkio-ohjelmia, joilla pyritään turvaamaan Yhdysvaltain johtoasema tulevaisuuden avainteknologioiden – tai sellaisiksi oletettujen – kehittämisessä. Tukipalkkiot eivät tosin ole ainoa instrumentti; myös suoranaisia vientirajoituksia tällaiselle teknologialle suhteessa Kiinaan on asetettu ja tultaneen asettamaan lisääkin.

Euroopassa mieliala teollisuuspolitiikkaa kohtaan ei ole – mainittua Britanniaa ja ehkä joitakin pieniä manner-Euroopan maita lukuun ottamatta – ollut samalla tavalla kielteinen kuin Yhdysvalloissa, ja onpa sitä pidetty suorastaan positiivisena toimintana. Näin muistan Suomessakin olleen, jopa niin, että vähintäänkin valtion myötävaikutuksella ellei suorastaan johdollakin, on kerätty ja käytetty suuria pääomia sellaisen teollisuuden rakentamiseen, jota on pidetty maan tulevan kehityksen kannalta tärkeänä (pääoma)köyhässä maassa. Toisaalta on kyllä myös ollut pakko havaita ja lopulta myöntääkin, että yritystuista on, kun niihin on kerran totuttu, erittäin vaikea luopua silloinkin, kun niiden hyödyllisyys mainittujen tavoitteiden suhteen on osoittautunut kyseenalaiseksi.

Koko EU:n tasolla viimeaikainen kehitys on lisäksi ongelmalista sisämarkkinoiden tasapuolisten kilpailuolosuhteiden kannalta. Yhdysvaltain tukipolitiikka vääristää kilpailuolosuhteita transatlanttisesti, mutta kun ja jos EU:n jäsenmaat ryhtyvät tekemään samaa, seurauksena on kilpailuolosuhteiden vääristyminen itse sisämarkkinoilla, ja se on myrkkyä koko konseptin tulevaisuudelle, konseptin, jota yleisesti ja ansiosta pidetään EU:n sisäisen integraation suurimpiin saavutuksiin kuuluvana. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, nostavat taas päätään myös pyrkimykset luoda uusia yhteisrahoitettuja EU-tuki-instrumentteja.

Tukiaisetkin ovat protektionismia, mutta rajoitukset ovat sitä vielä suoraviivaisempia vaikutukseltaan. Suoraan tuotteisiin kohdistuvat ja rajoituksetkin ovat yhä käytössä, mutta uudempia ovat tuotantoteknologian ja tuotannon kilpailijamaihin siirtämistä säätelevät toimenpiteet. Investoinnit ovat olleet maailmanlaajuisten tuotanto-, toimitus- ja arvoketjujen ytimessä. Nyt ketjut supistuvat ilmankin hallitusten toimenpiteitä, koska poliittiset vastakkainasettelut jyrkkenevät ja toimitusturvallisuus hupenee, ja omistusoikeussuoja on uhanalaistunut sielläkin, missä siihen jo opittiin luottamaan.

Maailmankaupan sääntöpohjaisen järjestelmän perusta on Maailman kauppajärjestössä. Sitä ovat murentaneet jo parin vuosikymmenen ajan suurimpien talousmahtien kiistat ja niiden säännöistä vähät (tai ainakin vain vähän) välittävät toimenpiteet. Niiden myötä hävisi ensin halu kaupan esteiden poistamiseen tähtääviin kauppaneuvotteluihin ja sitten järjestön kyky pitää yllä edes jo sovittuja sääntöjä. Viimeistään presidentti Trumpin toiminnan myötä – eikä presidentti Biden ole tässä suhteessa ollut yhtään parempi muuten kuin käytöstavoiltaan – ei WTO:sta, jonka edeltäjän, GATT-sopimuksen, kanssa itsekin diplomaattiurani aloitin, ole paljon jäljellä.

Kiinan nousu talous- ja sitä mukaa poliittiseksi mahdiksi, joka on onnistunut jo kolmen-neljänkymmenen vuoden ajan yhdistämään kommunistisen diktatuurin markkinamekanismiin perustuvaan talouteen ja menestynyt siinä erinomaisesti, on epäilemättä keskeisin yksittäinen syy sääntöpohjaisen talousjärjestyksen murenemiseen. Se on ironista, koska tämän järjestyksen olemassaolo on mahdollistanut sen, että Kiina on nykyiseen mahtiinsa noussut. Se ei ole viaton siihen mitä on tapahtunut, sillä se on taitavasti ja häikäilemättömästi käyttänyt hyväkseen sääntöjärjestelmää, jonka perusteet luotiin aitojen markkinatalousmaiden väliseen vaihdantaan. Mutta ei se ole ainoa syyllinen. Toinen pääsyy on noiden aitojen markkinatalousmaiden, jotka lähes kaikki ovat myös aitoja demokratioita, sisäisen yhteiskunnallisen koheesion mureneminen. Siihen ei syypää löydy diktatuureista, vaan noista demokratioista itsestään.

Sattuvasti on sanottu, että Putin ei ole luonut Venäjän systeemiä, vaan Venäjän systeemi on luonut Putinin. Niinpä olisi väärin sanoa, että Ronald Reagan lopetti Yhdysvaltain sodanjälkeisen talous- ja muuta yhteiskuntapolitiikkaa hallinneen linjan, jota keynesiläisyydeksikin on kutsuttu. Hänen presidenttikautensa alkamiseen tuo mullistus kuitenkin ajoittui. Sen keskeisiä piirteitä olivat 1970-luvulla sitkistyneen korkean inflaation brutaali kukistaminen nostamalla Yhdysvaltain keskuspankin ohjauskorko yli 20 prosenttiin. Se oli jo sinällään seurauksiltaan raju toimenpide, mutta pidemmät ja syvemmät olivat vaikutuksiltaan silloin toteutetut veronalennukset, joilla tulon- ja omaisuudenjakoa muutettiin pysyvästi rikkaiden hyväksi (ja luotiin myös pankkisäätelyä löysentämällä houkuttimet finanssikriisiin, joka iski vajaat 30 vuotta myöhemmin) ja sosiaalipolitiikan muuttaminen pysyvästi köyhien haitaksi. Kun tähän lisätään teknologiset ja muut, valtiovallan toimista riippumattomat kehityskulut, jotka ovat vaikuttaneet samaan, yhteiskuntaa niin alueellisesti kuin sosiaaliluokittain polarisoivaan suuntaan, ovat ainekset koossa mielipide-ilmastolle, jossa ei tukea löydy ”run faster” -tyyppiseen, oman kilpailukyvyn parantamiseen perustuvaan uskoon menestyä kansainvälisessä kilpailussa, vaan voiton saavat protektionismia saarnaavat, populistista retoriikka menestyksellä käyttävät poliitikot. Ei tämä kaikki tietenkään rajoitu Yhdysvaltoihin, vaikka on siellä kärjistyneintä. Ketkä kärsivät eniten? No, pienet maat, jotka ovat eniten riippuvaisia avoimesta taloudesta.

Aikoinaan puhuttiin niin sanotuista Kondratjevin (Nikolai Kondratjev, 1892-1938) sykleistä, tavanomaisia suhdannevaiheluja paljon pidemmistä maailmantalouden vaihteluista. Nyt Kondartjevin nimeä ei näe missään mainittavan, vaikka 40 vuoden pituisen aikakauden loppua ennustetaankin. Loppuiko se todella, se selviää varmuudella ehkä vasta 40 vuoden päästä.