Poissa silmistä, poissa mielistä

Suuressa kriisissä tarvitaan yksituumaisuutta ja kykyä nopeisiin ja koviin päätöksiin vajavaisen tiedon varassa. Virheitä ymmärrettävästi tulee, ja niiden osoitteleminen degeneroituu helposti mudanheitoksi. Silti pitää asiallista kritiikkiä kriisin ollessa päälläkin voida esittää ilman, että se puolestaan leimataan mudanheitoksi. Minä olen kritisoinut vain yhtä asiaa, joka olisi helposti ja ilman kustannuksia korjattavissa, ja teen niin tässäkin. Hallitus ”linjasi” 16.4.2020 pitkän listan erilaisia sulku- ja rajoitustoimia koronaviruksen aiheuttaman pandemian hillitsemiseksi Suomessa. Yksi kohta tässä 19 kohdan listassa kuuluu näin:

”Toimintaohjeena yli 70-vuotiaat velvoitetaan pysymään erillään kontakteista muiden ihmisten kanssa mahdollisuuksien mukaan (karanteenia vastaavat olosuhteet), poislukien kansanedustajat, valtiojohto ja kunnalliset luottamushenkilöt.

Aivan viime aikoihin asti sekä velvoitteen kohteet että heitä nuoremmat – ja tietysti sen asettajat – ovat oudon yksimielisesti sivuuttaneet siihen liittyviä käytännön ja periaatteellisia ongelmia. Hieman tilanne on alkanut muuttua, mutta vain hieman. Esimerkkejä: Helsingin Sanomissa on toimittaja Saska Saarikoski käsitellyt asiaa paljolti lukijoiltaan saamansa palautteen näkökulmasta. Metodi on journalistisesti vetävä, mutta syvemmät synnyt näkyvät huonosti jos ollenkaan. Kansanedustaja Anu Vehviläisen blogikirjoitus oli myötätuntoinen, mutta kovin kiltti ja hieman ”maternalistinenkin” (en tohdi käyttää hänen kohdallaan termiä paternalistinen). Lähemmäs asian ydintä pääsi emeritusprofessori Juhani Lehto Suomen kuvalehdessä. Hän kyseenalaistaa velvoitteen juridista oikeutusta vahvoilla argumenteilla, mutta juridiikka ei ole sen ainoa ongelma. Käyn läpi osittain samoja teemoja ja täydennän niitä joillakin omillani.

Ensimmäinen teemani on asetetun velvoitteen käytännöllinen mahdottomuus. Suomessa on noin 874 000 yli 70-vuotiasta, ja vaikka siitä vähennettäisiin ne, jotka tarvitsevat muiden jatkuvaa apua ja hoivaa, jäljelle jää arviolta 700 000. Jos velvoite otetaan tosissaan – ja kai se pitäisi ottaa jotta sillä mitään arvoa olisi – kaikkien näiden ihmisten pitäisi siis pysyä kodeissaan ja korkeintaan (jos sitäkään) ulkoilla pitäen pitkää välimatkaa muihin. Erityisesti he eivät saisi hoitaa ruoka- ja muita hankintojaan, vaan heidän olisi turvauduttava niissä sukulaistensa, ystäviensä, naapureiden tai sosiaaliviranomaisten apuun; siis alistua hoivattaviksi. Joku osa niin pärjääkin, mutta hyvin suuri osa ei, ja vielä huonommin jos ja kun näin olisi tehtävä vielä kuukausia ja ehkä vuosia. Koska ruokaa ja lääkkeitä, ja muutakin, on pakko saada jotta voisi elää, velvoitetta on siis pakko rikkoa.

Toiseksi, velvoite on nimenomaan tuon asiointikiellon osalta myös tarpeeton. Kaupat ja apteekit olisi voitu velvoittaa järjestämään erityiset aukioloajat tälle ja muillekin riskiryhmille. Niitä onkin vapaaehtoispohjalla järjestetty, mutta käytäntö on kirjavaa ja useimmiten erityisajat ovat kovin lyhyitä ja kummallisiin vuorokaudenaikoihin. Riittävän pitkät ajat olisi tarvittu, jotta riskiryhmät voisivat olla vielä enemmän erillään kuin riskittömät, ja siksi yhdenmukainen velvoite valtiovallan taholta. Ironista on, että oikeastaanhan nämä kauppiaat toimivat hallituksen tahtoa vastaan tarjoamalla kauppa-aikoja sellaisille, jotka eivät saisi kaupassa käydä. Riittävä aika voisi olla 3-4 tuntia vuorokaudessa. Sellainen ratkaisu olisi poistanut suurimman käytännöllisen ongelman tässä velvoitteessa, ja edes osaksi myös siihen liittyviä periaatteellisia ongelmia. Sillä olisi vältetty myös intiimien yksityisasioiden pakkopaljastaminen sivullisille. Ehkä kaikki eivät sellaisesta välitä, mutta monet välittävät.

Professori Lehto käsittelee artikkelissaan perusteellisesti velvoitteen oikeudellista perustaa. Lisään vain kaksi näkökohtaa. Yritin tutkia tartuntatautilakia löytääkseni sieltä jotain, millä voisi perustella tartunnan mahdollisiin kohteisiin kohdistettuja eristämis- ja karanteenitoimenpiteitä, mutta en löytänyt. Ne kohdistetaan siinä laissa sairastuneisiin, mahdollisiin tartuttajiin ja tartuntatapoihin. Toiseksi, kuten professori Lehtokin toteaa, yksi yksilön perusoikeuksiin kohdistettujen rajoitusten pääperiaatteista on määräaikaisuus, ja se myös puuttuu tästä velvoitteesta. Juridisesti tästä kuten muustakin velvoitteen kyseenalaisuudesta tosin voinee kiemurrella eroon sillä, että sehän ei ole lain tarkoittama käsky tai kielto, vaan ”linjaus”. Moraaliselta kannalta tämä kuitenkin tekee asian vain pahemmaksi.

Etenen vielä periaatteellisempiin asioihin. Mitä se sellainen ”suojelu” on, jossa vain suojeltavan on tehtävä jotain? Yli 70-vuotiaat velvoitetaan pysymään erillään muista; muita ei velvoiteta samalla tavalla pysymään erillään heistä. Ja miksi ei lihavia, diabeetikkoja, verenpainetautisia, sydänvikaisia, astmaatikkoja, syöpähoitoja saavia ja elinsiirtoja saaneita velvoitettu pysymään kotonaan? Tällä toispuoleisuudella on myös käytännön seurauksia. Monet eivät tosin näytä ylipäätäänkään välittävän etäisyyden pitämiskehotuksista, mutta vielä vähemmän he näyttävät välittävän siitä, että väistäisivät vanhoja. Miksipä toisaalta väistäisivätkään, kun se velvoite on asetettu vain noille vanhoille. Joku voi pöyristyä vertauksesta rotusortoyhteiskuntiin, mutta vaikka kyse ei nyt olekaan ihmisyysasteikolla alemmas asettamisesta, käytännön tasolla tulee samanlaisia seurauksia kuin aikoinaan neekereille Amerikassa ja kastittomille vielä tänäänkin Intiassa. Ja seurausten mukana tulee samanlaisia tunteita.

Vaikka hallituksen oli toimittava nopeasti, olisi niitä joiden oikeuksia rajoitettiin edes jollakin tavalla voitu kuulla. Sen sijaan on kuultu suojelunhaluun verhottuja holhoavia kehotuksia vain uskoa mitä sanotaan ja pysytellä kotonaan. Menipä yksi kunnanjohtaja niinkin pitkälle, että valitteli, miten haastavaa on kasvattaa vanhempiaan. Jotain tuokin kertoo tämän yhteiskunnan etääntymisestä ikiaikaisista moraali- ja sopivaisuusnormeista. En ole havainnut yhdenkään piispan nousseen muistuttamaan Raamatun neljännestä käskystä – kungfutselaisuuden ihmiselle asettamasta tärkeimmästä velvoitteesta täällä päin ei tietysti ole kuultukaan. Se on sama kuin Raamatunkin: kunnioita itseäsi vanhempia ja ole heille kuuliainen.

Konkreettisin ja käytännössä hankalin yli 70-vuotiaisiin kohdistuva velvoite voitaisiin kenenkään tartuntavaaraa lisäämättä hoitaa pois päiväjärjestyksestä esittämälläni tavalla. Jäljelle jäisi silti ankara arvokysymys, joka saa lisää kaikupohjaa rokotteen tai lääkkeen löytymisen epävarmuudesta, ja siitä saako taudin sairastamallakaan immuniteettia. THL:n terveysturvallisuusosaston johtaja Mika Salmiselle esitettiin TV 1:n Ykkösaamussa 25.4.2020 kysymys, pitääkö ikäihmisten ehkä kestää eristämistään aina rokotteen (tai lääkkeen) löytymiseen asti. Hän näytti käyneen jonkinlaista jaakopinpainia ja viittasi näidenkin ihmisten ihmisarvoon ja oikeuteen arvioida viime kädessä itse, millaisia riskejä he ovat valmiit ottamaan voidakseen elää normaalia elämää. Joku vanhusjärjestö on sanonut samaa, mutta vasta kun eristäminen käy kohtuuttomaksi. Heiltä on pakko kysyä, onko oman harkinnan käyttö vanhusten kohdalla niin paha asia, että se voidaan sallia vasta viimeisenä keinona. Kolmikymppisetkö ovat pätevämpiä tällaisia arvovalintoja seitsenkymppisten puolesta tekemään?

Vanhuus tuo mukanaan paitsi viisautta (joka ei näköjään ole korkeassa kurssissa) myös väsymystä taistella niin kovaa huonojakaan päätöksiä vastaan kuin mihin nuoremmat pystyvät tai tuntevat intohimoa. Muistuttaisin kuitenkin alle 70-vuotiaita lukijoita siitä, että vajaat pari sataa teistä putoaa yli 70-vuotisten säätyyn joka päivä ja noin 70 000 joka vuosi. Nykytilanteessa niskoillenne tulee samalla hetkellä kun tuon rajapyykin ohitatte, velvoite pysytellä erossa muista, ja sitä mukaa kun poistutte näkyvistä, poistutte myös mielistä. Jo nyt näkyy – tai siis ei näy – iäkkäiden poissaolo julkisesta tilasta, oli kyse vapaa-ajan viettämisestä, kansalaisyhteiskuntaan osallistumisesta, tiedotusvälineistä tai mistä tahansa. Sitä mukaa kun rajoituksia puretaan, sitä räikeämmäksi tämän yhden ryhmän ero muihin kasvaa. Nyt siihen on näennäisesti erinomainen syy, mutta kuten muidenkin oikeuksien kohdalla on aiheellisesti varoitettu, niiden rajoituksilla on taipumus pysyä ja levitä kun pää on kerran auennut.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu