Raihnainen Homo Deus

Tässä käsittelemässäni asiassa on toinenkin puoli, eikä se ole täysin erillään ensimmäisestä. Pitempään eläminen on yksi syy, ja tärkeä syy, siihen, että lapsia tehdään vähemmän. Ikääntymisen seurauksien ja niiden voittamisen kannaltakaan syntyvyyden suoranainen romahtaminen ei ole vähäpätöinen asia. Mutta jääköön sen käsittely toisen kertaan, jos siihen koskaan ryhdynkään.

Kirjallaan “Sapiens” (Vintage 2011) kuuluisuuteen kivunnut israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari pani sen jälkeen vielä paremmaksi kirjalla “Homo Deus” (Vintage 2015). Siinä ei vision rohkeus jättänyt paljon toivomisen varaa: Hararin teesi oli, että ihminen, päästyään planeetan hallitsevaksi lajiksi ja kukistettuaan useimmat ennenaikaiseen kuolemaan johtavat sairaudet, väistämättä tulee pyrkimään kuolemattomuuteen, jumalaksi. Ei tosin sellaiseksi kaikkivaltiaaksi kuin esimerkiksi kristinuskon Jumala, mutta sellaiseksi kuin esimerkiksi Olympos-vuorella majailleet (kenties yhä majailevat?) antiikin Kreikan kuolemattomat mutta monessa suhteessa varsin inhimillisin hyvein ja varsinkin pahein varustetut jumalolennot.

Hararin visio on niin mielikuvitusta kiihottava, että tuntuu jotenkin lattealta laskeutua The Financial Timesin maineikkaan kolumnisti Martin Wolfin joku aika sitten julkaisemaan juttuun elinajanodotteen noususta ja sen seurauksista. Jutussa esimerkiksi otetussa Britanniassa yleisin kuolinvuosi vuonna 1965 oli elämän ensimmäinen vuosi. Nykyisin se on elämän 87. vuosi. Koko maailmassa eliniänodote on nyt 76 vuotta naisilla ja 71 vuotta miehillä (tässä näköjään kelpaa ”binäärinen” jako kahteen ja kirjoittaja letkauttaakin miehestä tulleen se heikompi sukupuoli). Saavutus nojaa melkein kokonaan lasten ja nuorten kuolleisuuden laskuun. Saavutusta voi pitää ihmiskunnan suurimpana, mutta silti vain valitetaan ikääntyvästä yhteiskunnasta. Sen sijaan pitäisi ajatella uusiksi koko vanhuuden, yhteiskunnan ja yksilöiden välinen yhtälö, kuten lehden siteeraamassa London School of Economicsin apulaisprofessori Andrew Scottiin kirjassa The Longevity Imperative (Basic Books 2024) esitetään. (Suomen Kuvalehtikin tarttui aiheeseen numerossaan 21/2024; tietokirjailija Teppo Turkin japanilaispainotteisen esseen yksi lähde näkyi olevan samainen Scottiin kirja.)

Asian ytimessä on se miten ihmiset ikääntyvät. Mainittu Scott esittää neljä kirjallisesta mielikuvitusmaailmasta löytämäänsä vertauskuvallista skenaariota. Ensimmäinen löytyy Jonathan Swiftiltä (Muistatte kai Gulliverin retket, joista yhdellä hän kohtaa Luggnagg-nimisen kansan?) ja on nimeltään Struldbruggs. Hän on kuolematon, mutta ikääntyy ja raihnaistuu ikuisesti. Toinen on peräisin Oscar Wildeltä ja on vielä edellistäkin kuuluisampi: Dorian Gray, joka säilyy ulkonaisesti nuorena, mutta jonka muotokuva salaisessa huoneessa näyttää rappion ja ikääntymisen, ja kun salaisuus paljastuu, hän kuolee yhtäkkiä vanhentuneena. Kolmas on Peter Pan, joka on ikuisesti nuori. Ja neljäs on nykyaikaa: Marvel-yhtiön luomus, Wolverine-supersankari, joka pystyy uudestisyntymään.

Uudesti syntyminen Wolverinen tapaan on vielä tieteisfantasiaa (tai pelkkää fantasiaa kuten Marvelilla), vaikka sitäkin tieteessä tutkitaan. Ehkä geeniteknologia senkin joskus mahdollistaa, mutta koska leikki-ikäiset tuskin näitä kirjoituksia lukevat, ei aikaa kannata nyt haaskata tähän skenaarioon meidän, joilla elämää ei ole enää yli puolta vuosisataa jäljellä.

Swiftin innoittama Struldbruggs-skenaario on varmaankin useimpien mielestä kamala: siinähän me tulemme ikääntymisen myötä yhä vaivaisemmiksi ja vaivaisemmiksi. Se kuitenkin on nykyinen(kin) todellisuus, ainakin monille. Paremmalla ruokavaliolla, elintavoilla ja lääketieteen edistyessä avautuu kuitenkin uusia mahdollisuuksia, ja tähän skenaarioon pitäisikin Scottin mielestä keskittyä. Ei vain ”manageeraamaan” vanhuuden vaivoja, vaan estämään niiden syntymistä ennalta.

Pelkästään lääketieteellä ei kuitenkaan elinajanodotetta saati elämänlaatua nosteta. Silmiinpistävä todiste tästä ovat Yhdysvallat ja Kiina, joissa elinajanodote on yllättävästi suurin piirtein sama. On merkillepantavaa, että niin vauraassa maassa kuin Yhdysvalloissa odote on noinkin matala, ja syynä ovat valtavan suuret terveyserot eri väestöryhmien välillä. Vauraimman prosentin elämä kestää viisitoista vuotta kauemmin kuin köyhimmän prosentin.

Jotkut voivat haaveilla ikuisesta elämästä tai nuoruudesta Dorian Grayn tai Peter Panin tapaan, mutta paitsi että umpikuja se Dorianillekin oli, todellisessa elämässä sellaista ei ole näköpiirissä, ja ikuinen elämä on ylipäänsä, jos sitä antautuu tarkemmin kuvittelemaan, vähemmän miellyttävä näköala. On sitä, vaikka kaikki eläisivät ikuisesti, ja on sitä vielä enemmän, jos vain itse eläisi ikuisesti ja joutuisi todistamaan, kun kaikki läheiset ja heidän jälkeläisensäkin kuolisivat. (Silti arvelen, että hyvinkin monet jättävät ajattelematta tätä pitkän tähtäimen näkymää silloin, kun oma kuolema alkaa vääjäämättä lähestyä ja elämänhalu, kaikista haluista primitiivisin ja voimakkain, panee tekemään mitä vain voi kuoleman välttämiseksi.)

Maanläheisemmin, pitenevät eliniät, saati vanhenevat väestörakenteet, pakottavat yhteiskunnat muuttamaan käsityksiään monista syvälle juurtuneista ajatusmalleista ja tottumuksista, jotka ovat muotoutuneet vuosituhansien kuluessa maailmassa, jossa uusia ihmisiä syntyi paljon, heitä menetettiin paljon kautta ikäpyramidin (joka siis on aina ollut pyramidi) ja jossa vain harvat saavuttivat vanhuuden, edes siinä mielessä kuin vanhuus niissä yhteiskunnissa määriteltiin.

Lapsuus, kouluttautuminen ja ylipäänsä aikuisuuteen ja toimentulon hankintaan valmistautuminen, työelämä ja sitten eläkkeellä oleminen, eivät enää voi muodostaa siistiä 25, 35 ja 35 vuoden kolmiportaista jatkumoa. Työelämän on pidennyttävä ja työn ja uudelleen kouluttautumisen uusiin ammatteihin muodostuttava normiksi. Paitsi että tämä on välttämätöntä yhteiskunnan näkökulmasta, se on myös säällisen, tyydytystä antavan elämän edellytys yksilölle.

Tässä ei ole mitään uutta, mutta se edellyttää koulutuksen, työelämän, eläkkeiden, hyvinvointipalvelujen ja terveydenhoidon uudistamista perustavilla tavoilla. Yliopistot (ja sama koskee muitakin korkeamman asteen oppilaitoksia) eivät voi olla enää vain nuoria varten. Pakolliset yleiset eläkeiät ovat älyttömiä jo siitäkin syystä, että eliniänodotteet vaihtelevat niin suuresti väestöryhmistä toiseen (ja työn kuluttavuus samoin). Yhteiskunnissa joissa terveydenhoito on laajalti yksityisen sektorin käsissä (koskenee vähemmän Suomea, vaikka täälläkin on tapahtunut ja yhä tapahtuu siirtymää yksityisen suuntaan) on julkisen sektorin käsissä olevalle terveydenhoidolle annettava suurempi rooli yleisen ikääntymisen myötä.

Eliniän piteneminen (tosin pitää muistaa, että maksimielinikään ei ole juurikaan tullut lisää, mikä panee koetukselle olympolaisen jumalihmisen tavoittelun realistisuuden) on ollut suuri saavutus. Nyt on sitten suuri tehtävä tehdä kaikki mahdollinen, että nuo lisävuodet olisivat elämisen arvoisia, välttää Swiftin synkkä visio Struldbruggin kohtalosta. Jos siinä ei onnistuta – ja sekin on varsin mahdollista – on mietittävä uusiksi elämän säilyttämiselle asettamamme etusija. Eutanasia ei kuitenkaan ollut tämän kirjoituksen aihepiirissä, joten lopetan tähän.