Rallienglantilainen pääkaupunki

Helsingin uunituore pormestari Juhana Vartiainen näyttää ehdottaneen – sillä varauksella että asia on tiedotusvälineissä kerrottu oikein – Helsingin julistautumista englanninkieliseksi kaupungiksi. Ei tosin ilmeisesti niin, että suomi ja ruotsi eivät enää olisi siellä käytössä mutta kuitenkin niin, että maan omien kielten taitoa ei englantia osaavilta enää vaadittaisi. Epäselväksi jäi tällaisen julistuksen status, mutta kai siitä jotain virallista ja muodollista täytyisi seurata, jotta ehdotuksella ylipäänsä olisi joku konkreettinen sisältö. Vartiainen on taustaltaan tutkija ja vasta myöhemmällä iällään poliitikko, ja tunnettu värikkäästä kielenkäytöstä, mutta ei sentään suoranaisia möläytyksiä päästelevänä, joten tämä lausunto hämmästytti.

Jonkinlaista kuohuntaa aiheuttanut on myös se, että jotkut Helsingin ravintolat panevat esille vain englanninkielisiä ruokalistoja ja että niiden tarjoilijat eivät välttämättä enää pysty ottamaan tilauksia vastaan suomeksi.

Helsingissä kirjoilla olevana – ja vaikka en kirjoilla olisikaan – pidän oikeutenani sanoa asiasta ja suomenkielestä yleisemminkin muutaman sanan.

Mitä tulee ensinnäkin ruotsin kieleen, jonka olen kokonaan suomenkielisellä paikkakunnalla kasvaneena joutunut (tai saanut) oppia vieraana kielenä mutta jota olen ammattini vuoksi käyttänyt vuosikymmenten ajan, olen kokenut sen pelkästään myönteisenä asiana, vaikka sen oppimisen vaatima aikaa ja aherrus on tietenkin ollut poissa jonkun muun asian opiskelusta. Yksi kielteinenkin kokemus siihen kuitenkin liittyy, ja tulkoon se tässä kerrotuksi. Kun lapseni olivat Brysselissä skandinaavisessa koulussa (sinänsä hyvä koulu), soitti kerran meille erään ruotsalaisen oppilaan äiti ja valitti, miten surullista oli, että meidän lapsemme olivat puhuneet toisen suomalaisten lasten kanssa keskenään suomea hänen kersansa kuunnellessa vieressä. Silloin minulla paloi proppu ja tein sujuvalla joskaan ei täydellisellä ruotsillani selväksi tälle rouvalle, mitä hänen valituksestaan ajattelin.

Äsken sanottu on luultavasti bensaa liekkeihin niille – ja niitä Suomessa on ainakin some-melusta päätellen runsaasti – joille ruotsin virallinen asema on muodostunut pakkomielteeksi. Kaikenlaisten selitysten taustalta epäilen useilla löytyvän sen yksinkertaisen seikan, että senkin oppiminen vaatii työtä, joka on pois muusta ja että sen osaamisesta ei koeta olevan hyötyä. Joillakin näyttää olevan aitoa, herravihan sukuista kaunaa Ruotsia ja ruotsalaisia kohtaan. Heidän soisi muuttavan mieltään, mutta tuskin he muuttavat.

Toinen, aivan erilainen muisto tuli mieleen Pariisin vuosiltamme. Tapanamme oli käydä aika säännöllisesti kävelyllä keskikaupungilla, ja usein juoda vaikkapa kuumat kaakaot jossain pikku kahvilassa. Vuosikymmenten mittaan olin havainnut ranskalaisten arroganssin taipuneen paljonkin (erään kerran ranskalainen virkamies jopa kiitti minua siitä, että olimme käyneet keskustelumme hänen kielellään!), ja niinpä turisteja palveltiin jopa englanniksi noilla seuduilla, joilla heitä paljon vaelteli. Me emme olleet turisteja, mutta sitähän ei tarjoilija tiennyt, ja niinpä hän meidät ei-ranskalaisiksi havaittuaan alkoi puhua hyvin ranskalaissävyistä englantia. Minä taas halusin näyttää, että osaan paikkakunnan kieltä ja vastasin suomensävyisellä ranskalla. Tarjoilija jatkoi englannilla ja minä ranskalla koko asiakkuutemme ajan, absurdein tuntemuksin ainakin minun puoleltani. Pariisin pormestari tuskin kuitenkaan kauan menestyisi, jos menisi esittämään kaupunkinsa julistautumista englanninkieliseksi.

Suomeen palatakseni, ehdotin joku aika sitten Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että tieteilijät julkaisivat kirjansa ja artikkelinsa sekä ulkomaankielellä että suomeksi, jos ulkomaankielen käyttö on tarpeen niin kuin se usein on. Perustelin tätä sillä, että jos suomen kieltä ei pidetä yllä korkeimman hengenviljelyn tuotteita esittämään kykenevänä, se typistyisi kyökkikieleksi. Tähän reagoi järkyttyneenä fysiikan professori Kari Enqvist, joka tosin näyttää ylenneen kaikkien asioiden yleismestariksi. Hänen mielestään tieteilijöillä ei ole mitään velvollisuutta suomen kieltä kohtaan; jos se ylipäänsä kenellekään kuuluu niin tieteen popularisoijille.

Kieli ei ole ainoa asia, jolla ryhmään, tai tässä tapauksessa kansaan, kuuluminen synnytetään, mutta se on kuitenkin siinä suhteessa keskeinen asia. Ehkei kaikille kansoille, mutta Suomen kansalle kyllä. Ei vähiten siksi, että suomalaiset ovat enimmän ajan historiastaan olleet jonkin muun kansan tai kansojen vallan alaisina ja että kielen pitkäjänteinen kehittäminen sekä taistelu sen aseman puolesta ovat olleet oleellinen osa kansallista heräämistä. Sellaista suoranaista kielisortoa kuin esimerkiksi eteläiset naapurimme emme onneksemme kokeneet, mutta kylläkin uhkan kansan kielen jäämisestä puhekieleksi, jolla ei olisi pystynyt ilmaisemaan korkeamman hengenviljelyn, hallinnon eikä juridiikan asioita. Menneisyytemme pitäisi auttaa ymmärtämään, että jos aiomme pysyä kansana, ja nimenomaan Suomen kansana, suomenkielen vaaliminen ja kehittäminen niin, että sillä voidaan ilmaista mitä tahansa ihmismeli tuottaa, on elintärkeää.

Kansallisen identiteetin lisäksi pitää muistaa kielen toinen merkitys: kieli ajattelun välineenä. Kuten muurari tarvitsee tiiliä ja laastia, ajattelija tarvitsee käsitteitä ja sääntöjä, joiden avulla ajattelunsa ajatella. Mitä paremmat tiilit ja laasti, sitä parempi tulee muurista. Mitä paremmat ja tarkemmin määritellyt käsitteet ja kielenkäytön säännöt, sitä paremmat ajatukset. Millään kielellä ne eivät voi olla yhtä hyvät kuin äidinkielellä – tai joka tapauksessa kielillä, jotka ihminen on omaksunut jo lapsena ja koulutuksensa saanut.

Oman kielen arvon puolesta olisi esitettävissä pitkä lista muitakin syitä, mutta rajoitun tällä kertaa edellä mainittuihin ja perustelemiini. Ulkopuolisen, ylivaltaa harjoittavan tahon omaan kieleemme kohdistuvat sortotoimet eivät meitä nykyaikana uhkaa, mutta jotain todella kummallista on siinä, että oman kielen aseman murentajat nyt nousevat oman kansan kynttilöiden (enkä tarkoita kansakoulunopettajia) piiristä. Ei tämä tosin ole ilmiönä pelkästään tätä päivää. Varsinkin liike-elämä on tietoisesti tai tiedostamattaan toiminut tämän suuntaisesti jo pitkään. Pormestari Vartiaisen ei tarvitsisi kuin kävellä kaupunkinsa tärkeimmillä ostoskaduilla ja -keskuksissa nähdäkseen, että hänen suosikkikielensä on jo vallannut kaupungin visuaalisesti. Se on sen sijaan uutta, että samaa ovat ryhtyneet harjoittamaan hänen kaltaisensa vaaleilla valitut johtajat.

Tämä ei tarkoita, ettei muita kuin maan omia kieliä tarvittaisi ja pitäisi osata. Ei myöskään, etteikö tänne muuttaneille, olivatpa tilapäisiä tai pysyviksi pyrkiviä, olisi syytä järjestää palveluja heidän omalla kielellään. Varsinkin pysyviksi aikovien olisi kuitenkin, vaikka ammatti ei sitä vaatisikaan, oman etunsa takia tarpeen hankkia ainakin auttava suomenkielen taito, jotta pystyisivät arkiasiat hoitamaan ja myös pääsemään jyvälle siitä, mitä Suomessa tapahtuu.

Ei tosin kaikkea voida eikä pidäkään säädellä laeilla ja muilla määräyksillä, ja jos joku arvelee riittävän, että ruokalistat ovat vain englanniksi ja että tarjoilijan ei tarvitse ymmärtää suomea tai ruotsia, omapahan on asiansa ja asiakkaat päättävät, riittäkö se heille. Julkisen vallan tuottamat palvelut ovat eri asia ja vielä enemmän eri asia ovat julkisen vallan säätämät normit. Niitä tuottavilta pitää voida vaatia maan omien kielten taitoa ja niitä koskevien sääntöjen on oltava tämän mukaisia. Ulkomaankielisten olon helpottaminen on yksi asia, kansalliskielten osaamisvaatimusten poistaminen saati ulkomaankielen asettaminen etusijalle kokonaan toinen. Siinä ylitettäisiin raja jonka jälkeen olisi kysyttävä, pitävätkö tällaista kaavailevat ollenkaan tarpeellisena sellaisen maan kuin Suomi olemassaoloa – tai vähintään ymmärtävätkö mitä tällainen asia merkitsisi pitemmällä tähtäimellä sen olemassaololle.

Pormestari Vartiainen pitäisi kiireesti lähettää kielipoliittiselle opintomatkalle veljesmaahamme Islantiin. Heillä on terve käsitys kielestä ja sen merkityksestä kansalliselle identiteetille ja kansalliselle olemassaololle.

+12
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu