Rasismilla politikointia

Käsitteiden sisällön manipulointi omien pyrkimysten edistämiseksi on varmaankin ihmislajille ominaista ja alkanut heti, kun symbolikieli oli syntynyt ja alkanut olla aikaa muuhunkin kuin seuraavan aterian hankintaan ja petolauman alta pakenemiseen. Nykyään, kun kovin monilla on aikaa omistautua moiseen milteipä kokonaan, ja joillakin omistaa sille vaikka kaikki aikansa, ilmiö on saavuttanut epidemian – oikeastaan pandemian – mittasuhteet.

Jatkan kohta yhdellä noista käsitteistä, rasismilla, ja sillä politikoinnilla, mutta sen kanssa tasapäisesti kilpailee ainakin yksi toinenkin, fasismi. Kummallakaan ei enää näytä olevan mitään suoranaista tekemistä termin alkuperäisen merkityksen tai edes sen alkuperäisen yhteiskunnallisen merkityksen kanssa, vaan niistä on tullut yleisluontoisia leimaavia haukkumanimityksiä. Rasismihan johtuu sanasta, jonka suomennos on rotu, ja siis tarkoitti alun perin sellaista maailmankuvaa ja asennetta, jossa eri rotuja pidettiin eriarvoisina ja (yllätys, yllätys!) omaa rotua muita ylempiarvoisena. Tällä näkemyksellä sitten perusteltiin ”alempien” rotujen halveksuntaa, syrjimistä, sortamista, hyväksikäyttöä ja ääritapauksissa tuhoamista.

Nykyisin rasismi ja rasisti näyttävät olevan epiteettejä, joilla leimataan miltei mitä ja ketä tahansa eriarvoisuuden (todellisesta tai väitetystä) hyväksymisestä tai edistämisestä, eikä sillä siis ole enää tekemistä rodun kanssa. Ironista kyllä, karkeasti ottaen samat tahot, jotka ovat innokkaasti omaksuneet rasisti-nimityksen tällaisen käytön, ovat samalla omaksuneet näkemyksen, että rotuja ei kuitenkaan ollenkaan ole olemassa, siis ei edes biologisesti, niin absurdia kuin moinen onkin, koska eri rotuisia kävelee koko ajan kadulla vastaan.

Jätän tämän käsitekritiikin kuitenkin nyt syrjään, ja jatkan rasismista siinä mielessä, miten termiä käytetään. Ensimmäinen toteamus (pidän sitä toteamuksena, koska ilmiö on kiistattomasti olemassa) on, että erilaisten ihmisryhmien, niin rotujen kuin muidenkin, alempiarvoisena pitämistä ja syrjintää esiintyy laajasti. Esiintyy myös Suomessa, ja epäoleellista on tässä, esiintyykö sitä Suomessa enemmän vai vähemmän kuin muualla. Joka tapauksessa sitä esiintyy niin paljon, että sen varaan on mahdollista rakentaa merkittävää poliittista kannatusta. Suomessa on yksi tässä suhteessa merkittävästi muista poikkeava poliittinen puolue, vaikka jos rehellisiä oltaisiin, tuskinpa on yhtäkään poliittista liikettä, jonka edusmiehistä ja -naisista, saati kannattajakunnasta, ei joitakin ihmisryhmiä koskevaa syrjivää asennetta löytyisi. Jos ei syrjivää niin ainakin alentuvaa. Vain perussuomalaiset ovat kuitenkin ”löytäneet” tämän asian keskeiseksi perustaksi kannatukselleen ja muokannet poliittisia ohjelmiaan sen mukaisesti. On epäoleellista, onko näin tehty tietoisesti alusta lähtien vai onko tietoiseen profiilin rakentamiseen siirrytty vähitellen, kun sellainen on havaittu menestystekijäksi; näin joka tapauksessa nyt on. Tämä ei ole ainoa asia, johon perussuomalaisten kannatus nojaa, mutta se on yksi keskeisistä.

Politiikan ja politiikan teon eli politikoinnin näkökulmasta perussuomalaisten maailmankuvan muodostama ongelma ja haaste ei ole uusi asia, mutta se sai uuden vauhdin Orpon hallituksen muodostamisesta viime vuonna ja sen eräiden ministereiden esille kaivetuista vanhoista ja uudemmista julkisista puheista ja kirjoituksista, ja vanhoista ja uudemmista yhteyksistä äärioikeistolaisiin, jopa natsistisiin piireihin. Syntyi niin sanottu rasismikohu, jossa oli ilmiselvästi kyse ”politikoinnista” sanan kielteisessä, taktikoivassa merkityksessä. Siis vaikka taustalla tietenkin on suuria kysymyksiä yhteiskunnan suuntautumisesta poispäin niin sanotun liberaalin demokratian ihanteista, ja tuon suuntauksen vastustamisesta (joillakin tosin myös sen edistämisestä). Päivänpoliittisesti kyse oli hallituksen horjuttamisesta sen alkumetreillä, varsinkin koska tiedettiin Ruotsalaisen kansanpuolueen sisäisistä ristiriidoista hallitukseen osallistumisen takia, ja pääministerin (ja pääministeripuolueen) ahdistamisesta poliittiseen nurkkaan.

Perussuomalaiset joutuivatkin hyväksymään yhden ministerin eron, mutta löivät takaisin laittamalla hallitukseen toisen, jota vastaan oli ja on esittää osittain samanlaisia, osittain erilaisia syytöksiä aikaisemmasta toiminnasta, ja jonka esiintymistyyli on vielä ärsyttävämpi. Se oli uhmakas veto perussuomalaisilta, ja selvä varoitus, että jos kimppuun käydään, kimppuun käyjälle vastataan vielä kovemmin. Toinen tulos kohusta oli hallituksen rasisminvastainen ohjelma, jonka äsken tapahtunut lanseeraus aktivoi toisen vaiheen tässä rasismikohussa.

Ei pitäisi olla yllätys kenellekään asioita vähänkin ja varsinkin realistin silmin seuraavalle, että kampanjan lanseerausta ja perussuomalaisten suhtautumista siihen pyrittiin taas käyttämään hallituksen yhtenäisyyden ja toimintakyvyn horjuttamiseen. Se on sitä politikointia. Toisaalta, ainakaan minulle ei edellä mainitun ministerinvaihto-operaation jälkeen tullut kummoisena yllätyksenä sekään, että perussuomalaiset demonstratiivisesti irtisanoutuivat kampanjasta puolueena, panivat taas kovan kovaa vastaan. Itse irtaantuminen varmaankin pohjautui viime kädessä tämän kirjoituksen alussa esittämääni teesiin puolueen kannatuspohjan koostumuksesta, mutta sen demonstratiivisuuden arvelen paljolti nojaavan juuri äsken mainittuun ”näyttämisen” haluun ja tarpeeseen. Toinen, ei edellisestä irrallinen vahva syy näyttävään temppuun oli varmasti huoli puolueen kannatuksesta, millä sitä ”konventionaalisesti” näytetäänkin selitettävän.

Alenevaa kannatusta perussuomalaisten johdon tuskin tarvitsee pelätä siksi, että rasistiset asenteet yhteiskunnassa olisivat lievenemässä, mutta tämän väestönosan kannatuksen säilyttäminen on puolueelle elintärkeää, koska vanha ”vennamolainen” pientalonpoikaisuus, jota ”soinilainen” perussuomalaisuus vielä jollakin tavalla jatkoi, ei enää suuren puolueen luomiseksi ja säilyttämiseksi riitä. On siksi tärkeää näyttävästi demonstroida, että puolueen johtoa ei tässä suhteessa pystytä horjuttamaan – ja horjuttajille on puolestaan tärkeää luoda vaikutelmaa, että se horjuu – ja tuo kampanja ja pyrkimys piinata sillä perussuomalaisia on yksi tapa pyrkiä siihen. Pyrkimys on tähän asti näyttävästi epäonnistunut, ja ennustankin, että jos tällaisilla tempuilla jotain vaikutusta ylipäänsä perussuomalaisten kannattamiseen on, se luultavasti lisää sitä.

Varsinainen mysteeri, ainakin meikäläiselle, on perussuomalaisten varsin nopea ja radikaali siirtyminen pienituloisten ja muidenkin vähäosaisten asiaa ainakin puheissaan ja ohjelmissaan ajavasta puolueesta, mihin rooliin valtion menojen pienentäminen ei ollenkaan sovi, tiukkaa budjettipolitiikkaa kannattavaksi, talouspoliittisesti milteipä kokoomustakin oikeistolaisemmaksi puolueeksi. Julkisten menojen leikkauksista eniten kärsiväthän ovat samalla niitä, joiden piirissä rasistisia asenteitakin yleisimmin esiintyy. Joidenkin menoleikkaustavoitteiden osalta se tosin on johdonmukaista: maahanmuuton kulujen leikkaaminen ja kehitysapu, yleisradio ja näköjään kulttuurikin ovat sellaisia, mutta eihän perussuomalaisten leikkauslinja niihin rajoitu. Tällainen on yleisestikin vastoin sitä, mitä populististen poliittisten liikkeiden historiasta kautta maailman tunnetaan; nehän ovat yleensä saattaneet valtionsa finanssit ja sitä kautta itse valtionsakin lähes tai kokonaan taloudelliseen perikatoon, kun ovat valtaa pidemmän aikaa hallussaan pitäneet.

Perussuomalaisten kannatus on laskenut, mutta vähemmän kuin olisi voinut tämän talouspoliittisen tiukkuuden, joka merkitsee julkisten palvelujen väistämätöntä supistumista, perusteella odottaa. Tosin konkreettiset vaikutukset tulevat näkyviin vasta myöhemmin. Vasta jos käy niin kuin heille kävi Juha Sipilän hallituksessa, jolloin kannatus puolittui (kunnes puolueen jouduttua Jussi Halla-ahon haltuun taas kipusi entiselle tasolleen, mutta uudenlaisen, ja nimenomaan tuon rasistisesti asennoituneen kannattajakunnan ansiosta), nähdään, miten puolue reagoi: turvautumalla populismiin kuuluvaan taloudelliseen vastuuttomuuteen vai jotenkin muuten. Ja ennen kaikkea, lähtemällä hallituksesta vai ei.