Rauta on nyt kuumana

Reaalipoliittisesti suuntautuneena ex-diplomaattina olen, samalla kun on olen järjestänyt omia ajatuksiani Nato-jäsenyyden suhteen, seurannut kiinnostuneena, mutta jossain määrin harmistuneenakin perusteluja, joita ihmiset ovat julkisuudessa sen puolesta ja sitä vastaan esittäneet. Päällimmäinen vaikka ei ainoa vaikutelma on tunneperäisten näkemysten ylivalta. Itse olen koettanut olla päästämättä niitä niskan päälle, sillä ei tällaista asiaa pidä tunteella päättää, vaikka varsinkin sota Ukrainassa tunteita realistisissakin herättää.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sen sodankäyntitavat eivät ole riittävä perustelu liittyä Natoon, vaikka vaikuttavat kyllä jäsenyyden puolesta, sillä ne kertovat siitä, miten suojattoman ja alivoimaisen voi käydä. Myöskään moraalinen suuttumus oikeudettomasta hyökkäyksestä ja sen aiheuttamasta kärsimyksestä ja tuhosta ei ole reaalipoliittisesti riittävä perustelu. Venäjällä on ehkä ollut naamio kasvoillaan, mutta ei se olisi estänyt ymmärtämästä, millaisen maan kanssa ollaan tekemisissä.

Köykäinen on perustelu, että Venäjän joukkojen ollessa sidottuja Ukrainassa se ei nyt pysty ainakaan väkivaltasin keinoin estämään Suomen liittymistä Natoon. Sekä motiivit liittyä että Venäjän todennäköiset vastatoimet olisi nähtävä paljon perustavammasta näkökulmasta.

Venäjä on aina ollut potentiaalinen uhka Suomen turvallisuudelle ja itsenäiselle toimintavapaudelle. Sekä nykyinen Venäjä, sen edeltäjä Neuvostoliitto että sen edeltäjä keisarillinen Venäjä ovat olleet vähintäänkin potentiaalisesti ja usein aktuaalisesti laajentumishakuisia valtioita, olipa syy puolustuksellinen tai hyökkäyksellinen. Silloinkin kun se ei ole pyrkinyt alueliitoksiin, se on halunnut kontrolloida ympärillään olevia pienempiä valtioita eikä vain niiden ulkopolitiikkaa, vaan myös sisäistä yhteiskuntajärjestystä. Viimemainittua eivät ainakaan suomalaiset Nato-jäsenyyden vastustajat joko ymmärrä tai halua tuoda esille: millaista Venäjän vaikutusvallan alla eläminen voisi olla. Kysymyksen voisi esittää toisinkin: miksi juuri ne maat, jotka ovat Venäjän vallan alla elämisen konkreettisimmin kokeneet, haluavat sen toistumisen kiivaimmin estää.

Presidentti Putinin persoona selvästi kärjistää tällä hetkellä Venäjän imperiaalisia taipumuksia, mutta kuten hänen aikaisempien sotiensa ja tämän sodan suosio Venäjän väestön keskuudessa kertoo, kyse ei ole vain hänestä tai suppeasta ryhmittymästä hänen ympärillään. Historia ei väistämättä määrää tulevaisuutta ja onhan mahdollista, että Venäjän ja venäläisten maailmankuva ja kuva itsestään joskus muuttuu niin, että se ei enää ole uhka eikä riski naapureilleen. Ennen kuin siitä nähdään vakuuttavia todisteita, on suhtautumisen Venäjään kuitenkin perustuttava siihen, mitä historia ja nykyisyys meille todistavat. Uskon, että jotkut tuntevat aitoa ahdistusta pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavien ratkaisujen arvailujen varassa olevista seurauksista, mutta epäilen, että enemmän on niitä, jotka vetoavat tähän peitelläkseen epäsuosituksi tullutta ideologista kantaansa.

Suomi on Venäjän rajanaapuri ja ”maantieteelle emme voi mitään” tässä merkityksessä, mutta se ei merkitse, että asemallemme emme voisi mitään. Tällaista valtiota vastaan ainoa tehokas turva on vastavoima, joka estää sitä toteuttamasta pyrkimyksiään. Euroopassa ainoa tehokas vastavoima on Nato, jonka jäsenyys siis edellä olevan päättelyn mukaisesti lisää Suomen turvallisuutta riippumatta siitä, mitä Venäjä tiettynä ajanhetkenä on tekemässä. Naton antaman turvan ydin ei kuitenkaan ole avun saaminen, jos kimppuun käydään. Silloin turva on jo oikeastaan epäonnistunut ja sotaa käydään hyökkäyksen kohteen maaperällä. Turvan ydin on hyökkäystä havittelevan vakuuttuneisuus siitä, että koko Nato todella pitää sellaista hyökkäystä itseään vastaan kohdistuvana, ja siksi pidättyy siitä, koska Naton yhteiset voimavarat ovat niin ylivoimaiset.

Kylmän sodan aikana Suomella ei ollut liittoutumisvaihtoehtoa, koska se olisi ollut vastoin suurvaltojen, Neuvostoliiton, Yhdysvaltain ja Ison-Britannian, maailmansodan loppuvaiheissa eksplisiittisesti ja implisiittisesti sopimaa valtatasapainoa. Suomen säästi Neuvostoliiton satelliitiksi joutumiselta ja sosialistiselta pakkovallalta se, että Neuvostoliitto ei kokenut Suomen kautta itseensä kohdistuvan sellaista akuuttia uhkaa, joka olisi pakottanut Suomen alistamiseen, ja että se päinvastoin pelkäsi Ruotsin liittyvän Natoon, jos se sellaiseen ryhtyisi. Sodanaikainen vastarintakin on voinut jotain vaikuttaa. Hienovaraisempi, vuosikymmeniä jatkunut hivutus siihen suuntaan kuitenkin jatkui miltei Neuvostoliiton hajoamiseen asti.

Neuvostoliiton hajottua tilaisuus liittoutumiseen olisi ollut, mutta sitä ei käytetty hyväksi. Jos olisi käytetty, Suomen Nato-jäsenyys olisi osa jo yli kaksi vuosikymmentä jatkunutta Euroopan sotilaspoliittista status quo’ta, vakiintunutta asiaintilaa. Siihen puuttuminen (kuten Venäjä on nyt yrittänyt viime joulukuisilla vaatimuksillaan Natoon vuodesta 1999 lähtien liittyneiden maiden suhteen) olisi status quo’n horjuttamista, mikä on aina koettu kansainvälisessä politiikassa häirikkökäyttäytymiseksi.

Kaatuneen maidon perään on kuitenkin turha itkeä, eikä valintatilanne silloin tietenkään näyttänyt yhtä selvältä kuin jälkeenpäin. Itsekin olin kahden vaiheilla, vaikka varmaan olisinkin liittoutumista kannattanut, jos siihen olisi ryhdytty. Ukrainan sodan merkitys on siinä, että se antaa uuden tilaisuuden, sillä päinvastoin kuin Venäjän uhkaileva esiintyminen pintapuolisesti tarkastellen näyttäisi osoittavan, status quo’n muuttaminen on helpompaa murrosvaiheessa kuin ”vakiintuneissa” oloissa.

Syitä tähän on useita:

Myös Ruotsin Nato-jäsenyys on noussut todennäköiseksi (vaikkei yhtä todennäköiseksi kuin Suomen). Molempien maiden Nato-jäsenyys muuttaisi koko Pohjois-Euroopan (mukaan lukien Itämeren alue) ja myös Arktisen alueen strategista voimatasapainoa radikaalisti Naton hyväksi. Tästä syystä sitä koskevien epäilyjen ja jopa vastustuksenkin Nato-maissa voidaan olettaa laskevan siitä mikä se muuten voisi olla.

Myös symbolisemmin Naton laajeneminen nyt on houkutteleva asia Nato-maille, koska se alleviivaisi Venäjän epäonnistumista sodanpäämäärissään Ukrainassa; Naton laajeneminenhan on yksi keskeisimmistä, ellei keskeisin, Venäjän vastustama asia (jättäen syrjään puhtaasti propagandistiset selitykset) ja peruste hyökätä Ukrainaan.

Nato-jäsenyyden alhainen kannatus Suomessa ja Ruotsissa on ollut pysyvä este jäsenyydelle, ja tämä este on nyt molemmissa maissa poistunut.

Riskitön hanke Natoon liittyminen ei tietenkään ole:

Vaikka on syytä suhtautua skeptisesti presidentti Putinin etäpsykoanalysointiin ja siitä vedettyihin johtopäätöksiin hänen mielentilastaan, on tietenkin mahdollista, että hän turvautuisi irrationaalisiin liikkeisiin Suomea vastaan liittymisvaiheen aikana. Eri asia on, pitäisikö tämän riskin takia hankkeesta luopua. En luopuisi, sillä sehän todistaisi hänelle, että hänen taktiikkansa toimii.

Yhdysvalloissa voi valta vaihtua tavalla, joka johtaa samankaltaiseen menoon kuin presidentti Trumpin aikana. Nato voisi silloin heikentyä oleellisesti ja siten myös se turva, jota jäsenyydellä hankitaan, mutta ei hankkeesta senkään takia pitäisi nyt luopua. Nato olisi yhä olemassa ja antaisi turvaa, joka ei-jäseneltä puuttuu. Eikä trumpismin voitto ole kirkossa kuulutettu.

Kansan kannatus ei välttämättä säily nykyisellä korkealla tasolla, varsinkin jos Ukrainan sota päättyy Venäjän nopeaan (osittaiseenkin) voittoon. Kompromissirauha, jossa Ukraina joutuisi tekemään poliittisia myönnytyksiä Nato-jäsenyydestä luopumisesta, demilitarisoinnista ja muusta vastaavasta, voisi johtaa Naton laajenemista kohtaan tunnetun kannatuksen hiipumiseen myös nykyisissä jäsenmaissa, ja mikä pahempaa niiden johdossa. Sitä tärkeämpää olisi viedä prosessi päätökseen nopeasti Suomen osalta.

Ruotsi saattaa vastakkaisista indikaatioista huolimatta lopulta päätyä luopumaan jäsenyyshankkeesta. Jäsenyys olisi silti Suomelle edullista, mutta ei yhtä edullista, ja nykyisille jäsenmaille vähemmän kuin jos molemmat liittyvät. Sitä tärkeämpi toimia kun rauta on kuumana.

+16
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu