Repetitio mater studiorum est

Suomalaisesta koulusta ja sen maailmanmaineesta olen kirjoittanut aikaisemminkin (tarkemmin sanoen kolme vuotta sitten viimeksi) ja kirjoitan taas, vaikka jotkut voivat olla sitä mieltä, että mikä tuollainen entinen diplomaatti on sellaisesta mitään sanomaan. Olin kuitenkin Suomen suurlähettiläs OECD:ssä, järjestössä, jonka tekemät PISA-oppimistulosvertailut tuottavat Suomelle tuon maailmanmaineen, joten jotain asiasta tuli opittua. Sitä paitsi, on vain harvoja, jos mitään, asioita viime vuosikymmeniltä, jotka ovat vaikuttaneet Suomen tunnettuuteen ja maineeseen maailmalla enemmän kuin tämä asia. Samalla se on muokannut, aluksi hyvässä, sittemmin myös pahassa, voimakkaasti omakuvaamme siihen suuntaan, jossa ”vaatimattomuus kaunistaa” on korvaantunut omakehulla. Niinpä se sopii hyvinkin sellaisen henkilön kommentoitavaksi, joka vietti aikuisikänsä Suomen asialla.

Ajankohtainen syy ottaa asia esille juuri nyt on, että Suomessa on vihdoin alettu ilmaista todellista huolta siitä, mihin koululaitoksemme on menossa. Kuvaavaa kyllä, siihen näyttää kimmokkeen antaneen Viron pyyhältäminen Suomen ohi kyseisessä PISA-vertailussa. Sattumalta tuli juuri julki myös OECD:n tutkimustulos, jonka mukaan opiskelijakohtaiset koulutusmenot ovat Suomessa laskeneet, yhtenä harvoista maista.

Se että menestys noissa vertailuissa on kulkenut alamäkeä jo ainakin 10 vuotta suhteessa kaikkein parhaimpiin maihin ja alueisiin (Kiinan kohdalla on puhuttava alueista, koska se ei kokonaisena maana niihin osallistu), ei ole tähän mennessä kovin paljon huolta herättänyt. Päinvastoin, luisua on selitelty pois milloin milläkin tekosyyllä. Ruoskaa heiluttaa nyt muun muassa historioitsija Teemu Keskisarja, tuo hahmo, joka tuntuu jonkinlaiselta Tuntemattoman sotilaan Lahtisen ja Nummisuutarin Eskon risteytykseltä niin ulkoiselta olemukseltaan kuin puheiltaankin. Hänen kuvauksensa Ilta-Sanomissa 6.9.2021 ”Klassillisesta Epänormaalilyseosta” on salaivassaan riemastuttava, mutta osoittaa myös, että hän on nähnyt läpi propagandakuvan, johon propagandistit ovat kohtalokkaasti itse uskoneet.

Kauteni Suomen edustajana OECD:ssä sattui ajankohtaan, jolloin Suomi ratsasti vielä koulumaineensa aallonharjalla, mutta itse koulun luisu alaspäin oli jo alkanut, vaikka se ei vielä monenkaan silmiin sattunut. Myönnän, että ei juuri minunkaan, lukuun ottamatta epämääräistä vaivaannuttavaa tunnetta, että kaikki ei taida olla ihan niin hienosti kuin kuuntelemani, silloin viimeisintä PISA-vertailua selostaneet OECD:n sihteeristöön ekspertit kuvasivat. Suoranaista ärtymystä sen sijaan aiheutti erinäisten (myös omaan henkilökuntaani kuuluneiden) koulutusalan edustajien hehkutus koulutuksesta Suomen vientituotteena. Kysyinkin sarkastisesti, mikä on tarkkaan ottaen se tuote, jota oli tarkoitus viedä ja ketkä olisivat asiakkaat, joille sitä oli tarkoitus myydä. Sikäli kuin selvää sain, asianomaisille oli hyvin epäselvää, mitä ”viennillä” tässä tarkoitettiin. Se tuntui samaistuvan ulkomaanmatkoihin eksoottisiin paikkoihin seminaareihin alan kollegojen kanssa. No, muuta kautta ja myöhemmin kävi ilmi, että kyllä sellaisenkin toiminnan yritystä oli, jota saattoi aidosti kutsua vienniksi. Ei siitä kuitenkaan ole mitään uutta sampoa Suomen talouteen tullut, ja nyt ei PISA-maineella enää taida herua seminaarejakaan, paitsi ehkä kohta kertomaan, mihin se maine kapsahti. Jotta sen voi kertoa, olisi kuitenkin ensin läpikäytävä tuskallinen itseanalyysi.

OECD tekee myös aikuisten osaamistasovertailuja, vaikka ne eivät ole yhtä tunnettuja kuin PISA, jossa testataan 15-vuotiaiden osaamista muutamalla alueella. Niissä Suomi ei ole koskaan pärjännyt kovin hyvin, onpahan ollut jossain siellä keskitasolla. Koska peruskoulustahan korkeampaan koulutukseen siirrytään, jotain täytyy tapahtua siinä välissä, kun taso kerran laskee. Olisiko tässä paralleeli urheilumenestykseen, jossa suomalaiset myös loistavat nuorten kansainvälisissä kisoissa, mutta romahtavat surkeiksi siirryttyään aikuisiin? Vai onko kuitenkaan, sillä jos urheilussa nuoret poltetaan karrelle liian aikaisilla lajivalinnoilla ja liian kovalla ja väärällä harjoittelulla, koulutuksessa tuntuisi olevan päinvastoin. Suomen kouluissa ei ponnistella perinteiseen tapaan tunnustaen oppimisen olevan kovaa ja pitkäjänteistä työtä, ja kun sitten siirrytään korkeammille tasoille, kyky pitkäjänteiseen ponnisteluun onkin jäänyt oppimatta, ja se näkyy.

Tämä on kerettiläistä pohdiskelua, mutta ei ihan ainutlaatuista. On nimittäin sellaisiakin vastavirtaan uivia asiantuntijoita, jotka ovat nimenomaan selittäneet Suomen varhaista PISA-menestystä sillä, että opetus säilyi pitkään ”perinteisenä”, ennen kuin sitä pänttäyksenä ja opettajakeskeisyytenä alettiin vieroksua, ja oppilasaines homogeenisena. Enää ei siis päntätä eikä ole oppilasaineskaan homogeenistä, ei ainakaan suuremmilla paikkakunnilla. Erityisesti näin on tapahtunut pääkaupunkiseudulla mutta ei vain siellä, ja yksi tärkeimmistä syistä on hyvin erilaisista kulttuuritaustoista tulevien ulkomaalaistaustaisten oppilaiden määrän kasvu. Mutta ei tämä ole ainoa homogeenisuutta vähentävä asia. Heterogeenisuutta aiheuttaa myös hyvin erilaisen oppimiskyvyn ja sosiaalisen soveltuvuuden omaavien oppilaiden yhteiselo luokissa. Oppilasaineksen homogeenisuuden katoaminen on väistämätöntä, mutta opetuksen tavat koulutuksen suunnittelijoiden ja ohjaajien omien valintojen tulosta.

Eipä silti, ei kaikkea syytä voi eikä pidä lastata koulujen päälle. Historian ironiaa löytyy tästäkin asiasta. Esimerkiksi vanhoista maalauksista paljastuu, että lapsia pidettiin ennen jonkinlaisina mini-aikuisina, mikä näkyy siitä, että heidät puettiin kuten aikuiset. Puhumattakaan että olisi tunnettu sellainen käsite kuin ”nuori”. Nyt tuntuu välistä, että heiluri on heilahtanut toisen äärimmäisyyteen: ihmisistä ei kasva aikuisia lainkaan. Ihmekö siis, että he eivät osaa kasvattaa lapsiaankaan aikuisuuteen ja sen velvoitteisiin, alkaen siitä, että minkä tahansa ison asian – esimerkiksi vaativien oppimistulosten – saavuttaminen vaatii pitkää ja vaivalloista ponnistelua. Pieni mutta minun korvissani särähtänyt signaali tällaisesta olivat haastattelut, joita tehtiin kouluvuoden alkaessa: kaikki haastatellut odottivat innolla koulun alkamista, mutta kaikki siksi, että saisi taas tavata kavereita. Asiaan saattoi vaikuttaa koronaepidemian takia estynyt lähikoulu, mutta silti, kukaan ei tuntunut pitävän koulusta siksi, että siellä oppii uutta. Ainakaan nämä haastatellut lapset eivät kuitenkaan näyttäneet inhoavan koulua, vaikka huono viihtyminen on hyvien oppimistulosten kanssa ristiriitaisesti leimannut suomalaista koulua.

Vinksalleen on vienyt myös sinänsä arvokas pyrkimys tasa-arvon toteuttamiseen. Muistan nimittäin vieläkin, mitä minulle ja vaimolleni sanottiin koulussa, johon lapsemme pääsivät ulkomailta palatessamme. Kun kävi ilmi, että he olivat eräissä aineissa edellä sitä, missä luokkatoverinsa olivat Suomessa, sanottiin, että hehän voivat nyt pitää taukoa niissä aineissa siihen asti kunnes luokkatoverit tavoittavat heidät. Eli: ei saanut osata enempää kuin muut. Voiko tasa-arvoa enää absurdimmin toteuttaa?

Resurssien niukkuus, opettajien motivaation ja opetustyön houkuttelevuuden mureneminen, koulua ympäröivän yhteiskunnan, varsinkin kotien, ongelmat – on monia oppimistulksiin liittyviä asioita, joihin ei lyhyessä kirjoituksessa voi puuttua, eikä minulla ole edellytyksiä niitä pätevästi käsitelläkään. Mutta en voi välttää voimakasta tunnetta, että on unohdettu koulun varsinainen tarkoitus: että se on oppimista varten ja että oppi tulee niiltä jotka jo osaavat, olivat he paikalla fyysisesti opettajina tai opetusmateriasaalien kautta. Tämän ei tarvitse olla ristiriidassa kriittisen, kyseenalaistavan ajattelun kanssa, mutta viimemainittu ei voi korvata ensin mainittua eikä viimemainittua sitä paitsi voi kehittyä ilmaan ensin mainittua. Vaikka ”medialukutaitoa” ja muuta sellaista sanotaankin opetettavan, valheet ja humpuuki näyttävät kasvattavan suosiotaan, ja mikä pahempaa, korkeakoulutasoa myöten (ja varsinkin siellä) leviää myös ahdasmielisyys, eri mieltä olevien painostaminen ja jopa suoranainen vainoaminen. Ei siihen ainoa syy ole koulu, mutta eipä koulu myöskään näytä sellaista estävän, ja ehkä jopa tuottaa.

+4
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu