Roolit ovat vaihtuneet triangelidraamassa

The Economist järjesti 14.4.2023 tilaajilleen jälleen nettiyhteydellä webinaarin – niitä lehti on järjestänyt eri aiheista aina koronapandemian alkuajoilta lähtien, ja eniten niitä on ollut Venäjän hyökkäyksestä käynnistyneestä Ukrainan sodasta. Webinaarien keskustelijat ovat poikkeuksetta lehden omia toimittajia. Se vaikuttaa niiden luonteeseen, joka on ”journalistinen”, aika lailla nykyhetkeen painottuva, ja jotenkin pintapuolinen, vaikka The Economistin toimittajat ovat erittäin hyvin informoituja ja taitavia ammatissaan. Webinaarien tekninen toteutus on taitava ja tekee niistä helppoja seurata. Nyt aiheena oli Kiinan ja Venäjän suhde, jolla tietenkin on myös tekemistä kyseisen sodan kanssa.

Ehkä aiheen luonteen takia tämä webinaari ei pysytellyt pelkästään Kiinan ja Venäjän suhteissa, vaan rönsyili kattamaan suurvaltasuhteiden, eritoten kahden jo mainitun ja Yhdysvaltain välistä kilpailua laajemminkin. Tämä ”triangeli” on edelleen maailmanpolitiikan tärkein kolmio, vaikka syytä on kysyä kuinka kauan, sillä siihen on uusia kärkiä pyrkimässä, nousevina maina ennen muuta Intia, ja jos kohta ei resursseiltaan niin kuitenkin kunnianhimoltaan riittäviä kuten Brasilia ja muutama muukin.

Sinänsä on varsinkin Euroopan ja eurooppalaisten (Britanniakin sentään kuuluu yhä Eurooppaan, vaikka ei enää ”Eurooppaan” siinä merkityksessä kuin sanalle EU:ssa usein pyritään antamaan) kannalta ymmärrettävää tarkastella asiaa edellä mainittuna triangelina, koska Venäjäkin on yhä suurvalta, Kiina tosin nykyään paljon suurempi, suorastaan supervalta tai ainakin melkein. Venäjä ei ole enää supervalta, mutta kuitenkin maa, joka pystyy taivuttamaan muita tahtoonsa (myös vastoin niiden tahtoa). Tässä vapaasti referoituna ja kommentoituna webinaarissa esille tulleita keskeisiä asioita. Uusia ne eivät juurikaan ole, mutta ehkä niistä hahmottuu hieman uudella tavalla nyansoituva kuva.

Ainakin yksi asia webinaarissa nostatti hieman henkistä vastarintaa: väite että Vladimir Putinilla ja Xi Jinpingillä olisi jonkinlainen henkilökohtainen ystävyyssuhde, joka juontuisi heidän vanhempiensa samankaltaisista sotakokemuksista ja kasvuympäristöstä. Ehkä onkin, mutta on tosi vaikea uskoa, että sillä voisi olla paljon jos yhtään mitään tekemistä heidän johtamiensa valtioiden noudattaman politiikan kanssa. Tavallaan webinaristit tämän näyttivät huomaavankin, kun puhuivat Putinin KGB-koulutuksesta ja siinä hankkimasta kyvystä puhua ihmisille, omia pyrkimyksiään edistääkseen, sitä mitä nämä haluaisivat kuulla. Uppoaisiko tällainen sellaisen henkilöhistorian ja vallantavoittelu-uran jälkeen, jolla Xi Jinping on koulittu? Ei tunnu uskottavalta.

Paljon uskottavampi oli viittaus siihen, miten Yhdysvallat (Henry Kissinger mainittiin, mutta Richard Nixon olisi myös pitänyt mainita) keikautti kylmän sodan suurstrategien asetelman uusiksi 1970-luvun alussa solmimalla suhteet Kiinaan. Silloin Kiina oli nappula, jota siirtämällä pelattiin Neuvostoliittoa, kaksinapaisen maailman toista pääpeluria vastaan. Nyt on puolestaan Venäjä nappula, jota siirtelemällä Kiina pelaa Yhdysvaltoja, päävastustajaansa vastaan. Venäjä ei tosin tietenkään asiaa näin näe, mutta kun teknologia, talous, väestö ja näköala tulevaisuuteen ovat mitä ovat, näin se on. Myös Yhdysvallat, niin paljon kuin sen näkemys maailman menosta ja suunnasta eroaakin Kiinan näkemyksestä, pitää Venäjää nyt nappulana, jota liikutellaan.

Webinaristien mielestä Kiinan johtajilla on edelleen kauhukuva siitä, mitä tapahtui 1980-90-lukujen vaihteessa: Neuvostoliitto ja kommunismi sortuivat heidän silmiensä edessä. (Tietenkin heillä oli käsissään myös opiskelijamielenosoitukset Tiananmenilla, eikä sekään ihan mitätön juttu ollut, vaikka noiden mielenosoitusten kukistaminen oli uhrimäärältään pikkujuttu Kiinan kommunismin verisessä historiassa.) Nyt argumentti on, että Kiinan johtajat eivät halua toista kertaa nähdä Venäjän johdon sortuvan, koska se nostaa esille oman aseman menettämisen mahdollisuuden. Sortuminen voisi merkitä sitäkin, että Venäjällä nousisi valtaan länsimielinen johto (ja mikä vielä pahempi, länsimielinen yhteiskuntajärjestelmä). Tässä pilkottaa kyllä taas idealistis-harhainen näkemys, että epädemokraattiset johtajat pelkäävät erityisesti demokratioita, koska heidän kansojensa oletetaan automaattisesti sellaista kaipaavan. Ne jotka ovat sitä saaneet maistaa, ehkä kaipaavatkin, vaikka Venäjän 1990-luku kyllä todistaa sitä vastaan. Tosin se mikä Venäjällä vallitsi 1990-luvulla, oli tosiasiassa kaukana todellisesta demokratiasta.

Venäjän puolestaan on nähty (ja nähtiin tässäkin webinaarissa) valmistautuneen jo pitkään valtapiirinsä palauttamiseen, missä Ukrainan kukistaminen on kriittisen tärkeää. Niinpä Putin olisi tämän argumentin mukaan jo aikapäivää sitten alkanut suunnata maataan kohti Kiinaa. Totta onkin, ja kiinnitin itse jo monia vuosia sitten ja yritin kiinnittää raporttieni vastaanottajien huomiota siihen, että Putinin Venäjä ei koskaan isotellut, mahtaillut eikä arvostellut Kiinaa. Se sen sijaan jäi ainakin itselleni tuolloin epäselväksi, oliko syynä valmistautuminen yhteenottoon lännessä ja liittolais- tai tukisuhteen hakeminen Kiinasta, vai yksinkertaisesti se, että Venäjä, itse sitä tosin avoimesti myöntämättä, aisti että voimasuhteet olivat kerta kaikkiaan muuttuneet ja siksi käyttäytyi siivosti Kiinaa kohtaan. Se jos mikä on nimittäin iso asia Kiina-Venäjä -suhteessa, suurin sitten 1700-luvun, jonka lopulta lähtien Kiina menetti mahtinsa ja joutui niin Venäjän kuin länsivaltojen alistamaksi. Vielä kommunistivallankumouksen onnistuttua se oli alisteisessa asemassa Neuvostoliittoon nähden, minkä Stalin pani Mao Zedongin konkreettisesti tuntemaan. Nyt osat ovat vaihtuneet, ja aina voi kysyä, eivätkö nuo vanhat nöyryytykset naapurin taholta ole vieläkin muistissa. Sekin yksi syy epäillä, että Xin ja Putinin henkilökemiat eivät paljon paina, vaikka positiivisia olisivatkin.

Venäjällä on siis pääsiassa välinearvoa Kiinalle nykypäivänä. Yksi välinearvo liittyy siihen, miten suhtautua Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Venäjältä sodan takia asetettujen sanktioiden ansiosta halvalla saatavat öljy ja maakaasu ovat siinä epäilemättä tärkeässä osassa, mutta eivät ainoa asia. Sodan pitkittyessä ja Venäjän epäonnistuttua maan nopeassa valloittamisessa Kiinan on ratkaistava, miten paljon se on valmis Venäjää tukemaan. Putinin regiimin romahtamisen estäminen on epäilemättä voimakas motiivi, mutta lännen tukeman Ukrainan voiton estäminen palvelee Kiinan tavoitteita Venäjän regiimin kohtalosta riippumatta. Niin toisaalta palvelee myös Venäjän voiton estäminen. Mitä heikompi ”junioripartneri” (siinäkin typerä ilmaisu), sitä parempi.

Yhdysvaltain ja Kiinan valtakamppailun kiristyminen (kuvaavasti parhaaksi skenaarioksi jo nostetaan katastrofin välttäminen) on nostattanut entistä enemmän näkyviin myös Taiwanin aseman ja kohtalon. Sen kukistaminen ja liittäminen Kiinaan väkivalloin näyttää nousseen yhä selkeämmin konkreettiseksi tavoitteeksi (rauhanomaista yhdistymistä tuskin kukaan enää uskoo mahdolliseksi). Venäjän tavoite Ukrainassa on sama, joten tietynlainen paralleelisuus tässä Kiinan näkökulmasta vallitsee, vaikka täysimittainen asettuminen Venäjän puolelle toimisikin Kiinan suurpoliittisia etuja eli potentiaalisten ja aktuaalisten vastustajien kilpailuttamista vastaan.

Ranskan presidentin Kiinan matkansa jälkeen antamat lausunnot olisi nähtävä tätä asetelmaa vasten. Hän saattoi tarkoittaa hieman muuta kuin sanoi, mutta epäonnistui siinä tapauksessa sanomisissaan. Euroopan eli EU:n olisi kyllä tavoiteltava ”strategista autonomiaa” eli itsenäistä kykyä puolustaa itseään paitsi teknologisesti ja taloudellisesti myös sotilaallisesti, mutta ei kerrottava kaikelle maailmalle, että Taiwanin kohtalo ei kiinnosta. Kyse on enemmästä kuin Taiwanin sinänsä tärkeästä teknologisesta ja taloudellisesta merkityksestä. Eikä juuri nyt missään tapauksessa ole oikea aika irtaantua edes verbaalisesti Yhdysvalloista tässä asiassa. Niinpä, kuten The Economistin webinaristit sanoivat, Macronin puheet eivät olleet ainoastaan moka, vaan todiste virheellisestä ajattelusta.