Sääntöpohjaisuus kiinalaisin ominaispiirtein

Pitäisikö ottaa tosissaan usein siteeraamani italialaisen sinologin Francesco Siscin taannoinen kirjoitus, johon hän on pannut otsikoksi ”China recognizes rule-based international order” (Kiina tunnustaa sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen)? Merkittävyyttä väitteelle antaa se, että se pannaan Kiinan johtajan Xi Jinpingin suuhun ja perustuu kiinalaisen professori Huang Huikangin laatimaan laajaan raporttiin. Tsekkasin googlaamalla, että tämän nimisellä professorilla on useita kansainväliseen oikeuteen liittyviä asemia niin YK:ssa kuin Kiinassa, joten huuhaasta tuskin on kysymys. Xi kehottaa opiskelemaan sääntöpohjaista järjestystä, jotta kiinalaiset pystyisivät toimimaan sen puitteissa mahdollisimman tehokkaasti.

Tällainen ilmoitus yllättää, sillä vaikka Kiinankin virallinen politiikka propagoi YK:hon perustuvaa multilateraalia järjestystä, vallitseva kansainvälinen järjestys on sen mielestä ennen muuta läntisten liberaalien demokratioiden propagandaa ja vain peitenimi amerikkalaisten hegemonistisille tavoitteille. Vielä yllättävämmältä kuulostaa se, että Xi Jinpingin suuhun pannaan myös ”rule of law” -käsite osana teemaa.

On kuitenkin syytä heti panna merkille, millä tavalla ”sääntöpohjaisuus” ja myös ”rule of law” kiinalaisittain nähdään osana kansainvälistä järjestystä: vastaamisena ulkoisen ympäristön taholta tuleviin haasteisiin, ja omien etujen ajamisen välineenä. Ei siis osana kansallista järjestystä oikeusvaltiossa kuten me sen määrittelemme. Konkreettisia esimerkkejä löytyy jo vaikkapa heti lähialueilta: Etelä-Kiinan mereen kohdistuvat Kiinan vaatimukset, jotka, kuten asiaa seuraavat muistavat, YK:n merioikeussopimukseen nojannut kansainvälinen välitystuomioistuin muutama vuosi sitten torjui perusteettomina.

Sääntöpohjaisuudessa (kiinalaisin ominaispiirtein?) on siis kyse kansainvälisen oikeuden avulla tapahtuvasta ulomman puolustuslinjan vahvistamisesta kiistakysymyksissä, jotka ovat poliittisia ja joiden ”sisemmät” puolustuslinjat ovat viime kädessä sotilaallisia, jos muu ei tehoa (Taiwan tulee etsimättä mieleen). Kiinan on opittava toimimaan tehokkaammin tuolla ulommalla puolustuslinjalla ja siksi tunnettava paremmin sääntöpohjaisuuden oikeudelliset kiemurat.

Siscin mukaan tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun Kiinassa ja vieläpä sen korkeimman johtajan suulla näytään tunnustettavan sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen oikeutus. Tosin hänkin on tarpeeksi varuillaan esittääkseen tämän havainnon ohella myös epäilyksiä siitä, miten merkittävänä asiaa olisi pidettävä. Jos tällaisia ajatuksia olisi Kiinassa tuotu esiin parikymmentä vuotta aikaisemmin, se olisi nostattanut myönteistä innostusta. Nyt se nostattaa skepsistä.

Minussa tämä uutinen herätti kahdenlaisia periaatteellisluontoisia mietteitä, joita olen luullakseni joskus ennenkin kirjoituksissani käsitellyt. Ensimmäinen liittyy Kiinaan, mutta koskee itse asiassa kaikkia autoritäärisiä ja vielä enemmän totalitäärisiä regiimejä. Mao Zedong saattoi olla ainakin modernina aikana äärimmäisin (Pohjois-Korea on kylläkin tasapäinen kilpailija tässä) totalitäärinen johtaja siinä mielessä, että hän ei – ainakin joidenkin elämänkertureiden mukaan – halunnut kerta kaikkiaan mitään esteitä omalle vallankäytölleen, ei edes oman regiiminsä säätämiä lakeja ja muita normeja, koska ne rajoittivat hänen mahdollisuuksiaan muuttaa mieltään milloin tahansa. Siscikin viittaa tähän sanoessaan kirjoituksessaan, että Mao hallitsi ”lausunnoilla”, toisin sanoen antamalla määräyksiä kulloistenkin mielihalujansa mukaisesti. Maon jälkeen tulleet johtajat ovat toimineet toisin, tai ovat joutuneet toimimaan toisin, tyytyen puolueen yksinvaltaan, kunnes samainen Xi Jinping on jälleen suunnannut kohti johtajan itsensä yksinvaltaa, mutta ei hänkään ole päässyt, jos ei liene pyrkinytkään, lähellekään sitä mihin Mao pääsi.

Ei ole ainakaan minun tiedossani, pohtiko Mao Zedong koskaan hallitsemisfilosofioita yleisemmin kuin vain oman tahtonsa toteuttamisen näkökulmasta, mutta tavalla tai toisella kaikki yksinvaltiaat ovat joutuneet sen tilanteen eteen, että yhteiskunta johon he haluavat tahtonsa ulottaa, ei pidemmän päälle toimi, mikäli siinä ei vallitse riittävä vakaus ja säännönmukaisuus, jota lait ja muut normit turvaavat. Maon oma valtakunta joutui miltei perikatoon, koska hän ei tätä ymmärtänyt tai halunnut myöntää. Vallankäytön rajoitteet voivat olla eksplisiittisiä kuten Euroopan yksivaltiuden ajan kuninkaiden pakko saada valtiopäivien hyväksyntä uusille veroille, tai implisiittisiä, kun valtio ajautuu suuriin vaikeuksiin ja seuraa vallankumouksia. Tämä yksinvaltiaan dilemma on vallinnut kaikkina aikoina ja tullee kaikkina aikoina vallitsemaankin.

Valtioiden välinen sääntöpohjaisuus on uudempaa perua, ainakin jos säännöiksi luetaan vain sellaisiksi sopimuksin tai muin eksplisiittisin keinoin luodut normit, joita kaikkien pitää noudattaa. Sääntöhän se kuitenkin on sekin, että nojataan pelkkään valtatasapainoon, mutta vielä enemmän sellainen, jossa yhden johtavan hegemonin tahto on se sääntö. ”Kaikkea taivaan alla” hallittavanaan pitänyt Kiinan keisari ei ollut ainoa joka piti itseään universaalihallitsijana; Raamattua, ainakin vanhaa raamatunkäännöstä, lukeneet muistanevat esimerkiksi keisari Augustukselta käyneen käskyn, että ”koko maailma oli verolle pantava”. Saman tason ambitioita on ollut monilla muillakin imperiumien johtajilla. Tällaisia valtiojärjestelmiä ei kuitenkaan meidän nykyisessä länsimaisessa ajattelussamme ja julistamassamme sanomassa kutsuta sääntöpohjaisisiksi.

Niin sanottua Westfalenin järjestelmää pidetään nykyaikaisen valtiojärjestelmän alkuna, vaikka oli sitä muistuttavia järjestelmiä ollut historiassa aikaiseminkin. Ydinperiaate siinä on, että valtiot ovat suvereeneja ja että tämä tunnustetaan eikä niiden olemassaoloa yksikään järjestelmässä mukana oleva valtio aseta kyseenalaiseksi. Niiden väliset konfliktitkin ovat siksi lähtökohtaisesti rajoitettuja siten, että toisten tuhoamiseen ei pyritä. Tämä periaate pitikin kutakuinkin aina maailmansotiin saakka, sillä ainoa sen kumoamista yrittänyt yksinvaltias, Napoléon Bonaparte, kukistettiin muiden suurvaltojen liittoumien voimin. Hänen jälkeensä tämä tasapainojärjestelmä vasta vahvimmilleen kohosikin. Kiikkerä järjestelmä pysyi koossa ainakin osittain siksi, että laajentumispyrkimykset voitiin kohdistaa ja menestyivät muualla maailmassa. Liian kiikkerä se kuitenkin oli kestääkseen ensin Saksan nousun valtiona, sitten Hitlerin nousun diktaattorina.

Mikä sitten poikkeaa vai poikkeaako mikään aikaisemmasta toisen maailmansodan jälkeen luodussa sääntöpohjaisuudessa? Siis tosiasiassa, jos hurskaat puheet kuoritaan päältä pois. Ensinäkin pitäisi nähdä, että se on ollut enemmän yhden valtion hegemonian varassa kuin on haluttu myöntää. Neuvostoliitto-Yhdysvallat -kaksinapaisuudessakin Yhdysvallat oli tosiasiassa hallitsevampi osapuoli, ja tämä kulminoitui, kuten vanhemmat meistä henkilökohtaisestikin muistavat, Neuvostoliitto-navan romahtamiseen.

Jotkut elementit valtioiden välisessä sääntöpohjaisuudessa muistuttavat niitä, jotka vallitsevat valtioiden sisällä valtion ja sen asukkaiden välillä – ja ihmisten itsensä välillä. Oikeusvaltiossa lakien pitää sitoa kaikkia, korkeinta vallankäyttäjää myöten, ja nykyiseen sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestelmäänkin on tätä periaatetta rakennettu. Valtioiden yläpuolella ei kuitenkaan ole mahtia, joka pakottaisi ne toimimaan sääntöjen mukaisesti. Vain tarpeeksi vahva muiden valtioiden koalitio voi siihen pystyä, ja sen voi alistumaan pakotettu osapuoli aina selittää – varsinkin itselleen – pelkäksi raa’aksi vallankäytöksi.

Valtioita eivät myöskään sido yhteen mitkään suku- tai verisiteet tai muut sen kaltaiset lojaalisuuden lähteet. Ellei ole muita otteessaan pitävää hegemonia, siteitä niiden välille synnyttävät vain erilleen vetäviä voimia vahvemmat yhteiset edut. Tilapäisiä, taktisia yhteenliittymiä valtioiden välillä on aina ollut, mutta jos amerikkalaisten johdolla (unohtamatta eurooppalaisia, maailmansodan traumaattisten kokemusten opettamia valtiomiehiä) luodussa järjestelmässä jotain uutta ja ennen näkemätöntä on, se on näkemys, että paras tapa menestyä on sallia, jopa aktiivisesti edistää, paitsi omaa myös muiden valtioiden menestystä, ennen muuta taloudellisen vaihdannan mutta myös muun yhteistyön keinoin. Jotkut sellaisessakin järjestelmässä ovat olleet ja ovat yhä tasa-arvoisempia kuin muut, mutta sen menestyksen merkki on ollut, että sen suojiin pyritään. Miten kauan pyritään, sen ratkaisee se, miten tyydyttävän aseman se valtioilleen ja niiden kautta ihmisille pystyy turvaamaan. Sitä uhataan yhä enemmän, sekä ulkoa että pahaenteisemmin sisältä.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu