Selon tekoa ulkopolitiikasta

Tiesin hallituksen lokakuussa eduskunnalle esittämän selonteon (https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/162513) ulko- ja turvallisuuspolitiikasta lukemisen raskaaksi urakaksi. Otan osaa laatijoiden kärsimyksiin. Mieleen muistuivat 1990-luvulla ulkoministeriön EU-sihteeristössä kasaan harsimani puolivuosittaiset niin sanotut puheenjohtajuusohjelmat. Kaikille ministeriöille hyväksyttävään paperiin oli pakko sisällyttää jotain jokaiselta. Painopisteiden määrittelyn kannalta se oli tietenkin fataalia, mutta sillä ei ollutkaan niin väliä.

Ei tuo tuote kuitenkaan ihan niin kamalaa luettavaa ollut kuin pelkäsin. Jo sen mahduttaminen 50 sivuun on saavutus. Tosin puolustusselonteko on nykyään erotettu eri asiakirjaksi, ja EU-selontekokin juuri valmistui. Siitä erikseen myöhemmin. Professori Jarno Limnell ja ulkopoliittisen instituutin tutkija Henri Vanhanen, jotka ehtivät artikkelillaan Kanava-Lehdessä (1/2021) ennen minua, pitävät neljän vuoden välein tehtäviä selontekoja liian raskaina instrumentteina. Vielä radikaalimpi ratkaisu kuin heidän esittämänsä kevennykset olisi niistä kokonaan luopuminen, mutta sitä lienee turha toivoa.

Virallisessa asiakirjassa on pakko käyttää poliittisesti korrekteja ilmaisuja ja kätkeä todellista sanomaa sivulauseisiin ja rivien väliin. Sinne sitten kätkeytyy sekin, mikäli todellista sanomaa ei ole, mikä ei ehkä ole pelkästään huono asia. Täytyy myös tyydyttää ihanteellisia ja naiivejakin näkemyksiä hellivien kansalaisten tunteita. Ulkopolitiikan niin sanottuun realistiseen koulukuntaan itsensä lukevia on niin vähän, että heidän suosiotaan ei kannata kalastella. Pahempi juttu, jos laatijat ja varsinkin tilaajat oikeasti uskovat tuotokseensa.

Selonteko alkaa paremmin kuin Antti Rinteen ja sitten Sanna Marinin hallitusohjelma: Suomen aseman vahvistamisella, koskemattomuuden turvaamisella ja hyvinvoinnilla, mutta siten se jatkuu asiallisesti samanlaisella yleisvärityksellä kuin ohjelmakin: ”ihmisoikeusperusteisuudella”. Toimintaympäristökuvauksessa tunnutaan uskovan, että suurvaltakilpailun kiristyminenkin johtuisi pääsiassa ilmastonmuutoksesta ja pandemioista. Mahtaako Yhdysvaltain ja Kiinan vastakkainasettelun kiihtyminen tosiaan johtua näistä ilmiöistä vai jostain ihan muusta? Mainitut asiat tietysti voivat sitä kärjistää.

Hyvä oivallus on, että fossiilisten polttoaineiden kysynnän väheneminen muuttaa valtioiden voimasuhteita: mutta kuka voittaa ja kuka häviää? Vastaan, että maailmanmitassa vaikutusta on kahden tahon menetyksillä: Venäjän ja Lähi-Idän öljymaiden, ennen muuta Iranin ja Saudi-Arabian. Vielä pidemmällä aikavälillä voisi kysyä ja olisi ollut syytäkin kysyä, kuka voittaa aurinkoenergian, viime kädessä tärkeimmän tulevaisuuden voittavan energialähteen, hyödyntämisestä. Paradoksaalista kyllä, eniten aurinkoa on siellä missä on öljyäkin, jos kohta sitä on muuallakin, varsinkin siellä missä on hiekkaa.

Ehkä pandemioista tulee nyt kansainvälisiin suhteisiin vaikuttava kestotekijä, vaikka ei ole koskaan ennen tullut. Mahtaako se, että koronapandemian sanotaan liittyvän sananvapauden merkitykseen kaikkiin globaaleihin haasteisiin vastaamisessa, sisältää verhottua kritiikkiä Kiinan toiminnasta epidemian alkuvaiheessa? Mutta että kaikkiin haasteisiin vastaamisessa?

Millaista on ”ulossulkeva” nationalismi verrattuna pelkkään nationalismiin? Kansallista etua valtion toiminnan motiivina tuntuun yhä olevan mahdoton hyväksyä, eikä sitä eritellä, mistä edut oikein esiin pulpahtavat ja miten ne nivoutuvat valtioiden väliseen yhteistoimintaan. Sen sijaan nähdään niiden ”suosimisen” korostuvan, mitä tämä merkinneekään. Sivumennen: englanninkielestä laiskuuttaan kopioitujen (ja alkukielelläkin ikäväksi jargoniksi rappeutuneiden) ilmaisujen viljely vasta ärsyttääkin: kaikki ”korostuu”, on ”kyvykkyyksiä”, ”globaalia roolia” ja sen sellaista. ”Yhteistyön” tunkeminen joka paikkaan on enemmänkin kuin vain kielellinen harharetki. Se otetaan itseisarvona olettaen implisiittisesti, että yhteistyövalmius on aina hyödyllistä, sulkien silmät siltä, että myös muilla olisi oltava samanlaiset bona fide -aikeet sitä harjoittaessaan.

Rauhanvälitys on yhä lempilapsi; Ahtisaaren varjo on pitkä. Menestyksekkään välityksen välttämätön edellytys on, että pyydetään välittämään. Jos minä olisin konfliktin osapuoli, kaikkein epäluuloisimmin suhtautuisin sellaisiin rauhanvälittäjiin, jotka tulevat itse itseään siihen virkaan tyrkyttämään.

Pitäisi tunnustaa, että totutunlainen ”sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä” on korvautumassa toisenlaisilla säännöillä toimivalla järjestelmällä. Sen ytimen muodostavat suurvallat, jotka pyrkivät kaikin voimin luomaan (ja pitämään) omat, osittain perinteiset alueelliset (toisin sanojen enemmän tai vähemmän alistetuista valtioista koostuvat), mutta yhä enemmän teknologisen, taloudellisen ja kaupallisen isäntä-renki -suhteen luonnehtimat osittain päällekkäiset etupiirinsä.

Toivottavasti on tahatonta, että, että Ahvenanmaa mainitaan tavalla, jonka voisi tulkita merkitsevän sen sijaitsevan Suomen lähialueella eikä Suomessa. Johtuuko Itämeren alueen sotilasstrategien merkityksen kasvu Venäjän voimapolitiikasta vai onko päinvastoin, ja jos viimemainittu, mistä sen merkityksen kasvu (mitä se muuten konkreettisesti tarkoittaa?) siis johtuu?

Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, kyllä, mutta onko se myös tavoite? Mikäli Suomeen hyökätään, Suomi puolustautuu ”YK:n peruskirjan mukaisesti”. Millaisia reunaehtoja puolustautumiselle tämän arvellaan asettavan, jos siitä on kysymys, ja onko siitä kysymys? Mieleen tulee esimerkiksi mahdollisuus, että hyökkääjä on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen.

Suomi ei selonteon mukaan salli alueensa käyttöä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan, mikä kirjoitettiin jo hallitusohjelmaan. Tässä kohden edelleni ehti samassa Kanava-lehden numerossa suurlähettiläs Jaakko Blomberg, vaikka olen kyllä ihmetellyt tätä lausetta aikaisemminkin. Se on tosiaan erikoinen – ja altistaa Suomen muiden tulkinnoille siitä, mikä on vihamielistä mikä ei. Jos mitään tällaista on ylipäänsä syytä sanoa (minkä asetan kyseenalaiseksi), parempi olisi palata (muuten juuri Blombergin neuvotelemaan) Suomen ja Venäjän suhteiden perussopimukseen 4. artiklan sanamuotoon: ”Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.”

EU:n vaarasta joutua, ellei olla jo jouduttukin, muiden heittopussiksi ja välikappaleeksi (tietysti) vaietaan, mutta lisäksi tuntuu, että vaaran olemassaolo myös torjutaan. Ilman spesifisiä toimivaltuuksia EU on aina askartelija, ja missään se ei ole niin selvää kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Laajentumisessa mentiin pahasti harhateille Turkin kohdalla (ja Suomella oli tässä oma, ei kovin kunniakas vaikka pieni osuutensa), ja ”hylkäämällä” Ukraina. Epäsuoraa turvaa EU:sta voi saada, jos se pystyisi antamaan kunnon panoksen jäsenmaidensa talouksien ja yhteiskuntien perustan vahvistamiseen, jolloin ne olisivat vastustuskykyisempiä ulkoa tuleville uhille.

Puolustusliitosta Ruotsin kanssa on turha haaveilla, vaikka apua varmaan hädän tullen saataisiin. Ruotsille Suomi sen ja Venäjän välissä on aito, vahva tavoite ja tarve, mutta ei sillä hinnalla, että se itse joutuisi Venäjän kanssa sotaan. Vaarana yhteistyötä liikaa hehkutettaessa on, että Ruotsi joutuu sisäpoliittisista syistä sanomaan tämän ääneen, jolloin se kuullaan myös Moskovassa.

Nato-jäsenyydessä juna meni jo, mutta se voisi palata, jos Ruotsi päättäisi hakea jäsenyyttä. Ei ole todennäköistä, vaikka jotain liikettä näkyykin. Sinänsä Natostakin voisi apua saada hyökkäyksen tapahtuessa, mikäli se nähtäisiin siellä sen omien ja jäsenten uhkaksi (tai hyökkäys kohdistuisi samalla niihin). Hyökkääjä tietenkin tietää tämän ja suunnittelisi operaationsa siten, että houkutus tulla Suomen avuksi olisi mahdollisimman pieni ja kynnys siihen mahdollisimman korkea. Kaikkein tärkein Nato-näkökohta kuitenkin on, miten koko sotilasliiton käy, kun Yhdysvallat joutuu Trumpin jälkeenkin tekemään priorisointia Aasian suunnan ja transatlanttisen turvallisuusympäristön välillä.

Venäjä arvioidaan yhtaikaa pahaksi voimapolitiikan harjoittajaksi, jonka laittomuuksiin vastataan pakotteilla, toisaalta sen kanssa halutaan ylläpitää tiiviitä suhteita keskeisillä aloilla. Matematiikan kielellä yhtälöllä on vain imaginäärisiä ratkaisuja. Kiinan kanssa on tarkoitus – ja sitähän on jo alettu toteuttaa – kiinnittää huomiota ihmisoikeustilanteeseen ja mediavapauden kaventumiseen. Good luck with that. Hyvä että Intiakin on huomattu, edes parilla lauseella. Sen ja Kiinan välillä saatetaan hyvinkin käydä tämän vuosisadan isoimmat kisat.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu