Sota ja EU

Havaintojeni mukaan ovat erinäiset Israelin asialla olevat ”sionistikristityt” kuten heitä kutsutaan – sen estämättä että juuri kristityt ovat ”Kristuksen murhaajia” vuosituhansia vainonneet – muistuttaneet siitä, että juutalaisilla on ollut valtakuntia nykyisen Palestiinan alueella noin 2000 eea. alkaen ja että alue siis kuuluu heille. Tämä muistutti mieleen, että jo vuonna 1977 kuuntelin samaa argumenttia, silloin Israelin edustajilta YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa. Arabimaat nokittivat: he olivat kuulemma asustaneet siellä jo kahdeksantuhatta vuotta. Lähi-idän konflikti oli silloinkin asialistalla ja kuten aina, katkeran vihamielisyyden leimaamana.

Toinen pertinentti muistoni koskee Palestiinan ottamista Unescon jäseneksi vuonna 2011, mihin osallistuin Suomen Unesco-suurlähettiläänä sen yleiskokouksessa (ministeri, joka johtaa Suomen valtuuskuntaa noissa kokouksissa, oli ehtinyt poistua, muistaakseni Lontoon suuntaan jalkapallofanitustaan tyydyttämään). Unesco on hallitusten välinen järjestö, ja sen jäsenistön pitäisi koostua suvereeneista valtioista, mitä edes Palestiinan asian ajajat eivät siitä väitä, mutta YK-politiikka on mitä on: absurditeetti ei estä esittämästä vaatimuksia eikä myöskään niitä hyväksymästä. Äänestys oli suuri spektaakkeli, jossa jokaista kantansa ilmaissutta maata seurasi suuri kuorohuuto, kannasta riippuen hurraus tai buuaus, mutta Israelin kohdalla lisäksi nauru. Palestiinasta tuli Unescon jäsen.

Koska siirryn kohta kommentoimaan EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa The Financial Timesin kokeneen toimittaja-kommentaattorin Tony Barberin äskettäisen kolumnin innoittamana, äsken selostamani muisto sopii asiayhteyteen. Äänestystä Unescossa näet edelsi totaalisin mahalasku, jonka koko diplomaattiurani aikana jouduin EU:n kohdalla kokemaan.

EU ei ole Unescon jäsen, vaan jäseniä ovat sen jäsenmaat, mutta yhteinen kanta asiaan koettiin monella taholla toivottavaksi. Sen aikaansaamiseksi painiskeltiin Pariisissa ja niin kai tehtiin myös Brysselissä, turhaan kuten kävi ilmi. Jäsenmaat olivat kannoissaan hajallaan kuin ne kuuluisat Jokisen eväät. Oli kannattajia (Suomikin), pidättyjiä ja vastustajia. Tämä ei kuitenkaan ollut pohjanoteeraus. Pohjanoteeraus oli Ranska, joka – kysyttyäni asiaa kun heidän edustajansa vastusti ihan kaikkea – ilmoitti, että vaikka yhteiseksi EU-kannaksi valikoituisi se kanta, joka heillä itsellään kansallisesti oli, he estäisivät sen muodostamisen.

Päädyin tämän kirjoituksen laatimiseen edellä mainitun Barberin analyysista siitä, miten sota on murentanut ja murentaa EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa. Journalistina hänen pontimenaan ovat viimeisimmät tapahtumat eli Hamasin Israelin alueelle tekemä terrori-isku ja sen provosoima Israelin sota sitä vastaan, mutta syvemmältä kouraisee sota Ukrainassa ja ylipäänsä sota politiikan välineenä ja EU:n heikkous sellaisessa maailmassa toimimisessa.

Puheenjohtaja Ursula von der Leyen julisti vuonna 2019 komissionsa olevan ”geopoliittinen” ja syyskuussa tänä vuonna hän sanoi tuosta vuodesta lähtien nähdyn geopoliittisen unionin syntyvän. Mutta kun piti ottaa kantaa Hamasin iskun jälkeen, jäsenmaiden kannat ovat olleet yhtä hajalla kuin vuonna 2011 ja von der Leyen itse sai sapiskaa siitä, että oli ylipäänsä mennyt paikalle ja sanonut asiasta mitään, koska se ei muka kuulunut hänen toimivaltaansa. Mieleeni tuli kollegani suurlähettiläs Pasi Patokallion runsas vuosikymmen sitten julkaisema artikkeli, jossa hän jo otsikossa retorisesti kysyi, oliko EU Lähi-idässä ”player” vai ”payer”. Itsekin olin, tosin aika lyhyen ajan ja marginaalista käsin tekemisissä asian kanssa EU:n neuvoston sihteeristössä ja muistan sen turhautumisen, jota aiheuttivat EU:n asialle laittaman erityisedustajan tuskaiset yritykset päästä edes ”playereiden” riviin istumaan, saati peliin mukaan.

Kaikki ei ole sentään ollut pelkkää surkeutta, ja esimerkiksi Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan on EU:ssa – ja EU itse – reagoitu paljon vahvemmin kuin monikaan olisi uskonut mahdolliseksi, paraatiesimerkkeinä selviytyminen (suureksi osaksi) ilman Venäjän myymää energiaa ja ennenäkemätön pakoteregiimi. Eikä pidä unohtaa taloudellista panostusta, alkaen aseavusta mutta ennen muuta Ukrainan talouden pönkittämistä; sehän olisi epäilemättä jo romahtanut ilman tuota apua. EU:n ”strateginen kompassikin” on tuottanut tulosta aina 5000 tuhannen sotilaan vahvuisten joukkojen luomiseen kriisihallintaa varten, tiedustelun vahvistamiseen ja disinformaation vastaisiin toimiin, vain muutamia mainiten. Kokonaiskuva ei kuitenkaan ole yhteisen ulkopoliittisen toiminnan kannalta kovin kehuttava. Miksi?

Syitä voi etsiä pinnalta ja syvemmältä. Euroopassa ehdittiin Pax Americanan avittamana tottua ajatukseen, että sotaa ei enää tule ja että siihen ei siksi tarvitse varautua, ei aineellisesti eikä varsinkaan henkisesti. Saksaa painaa moraalinen taakka menneistä hirmuteoista, ja se näkyy paitsi Venäjän suuntaan erityisesti suhtautumisessa Israeliin; nyt sen ja Hamasin konfliktiin. Ukrainankin kohdalla on selviä eroja suhtautumisessa sen tukemiseen. Ranskalla on perinteisesti ollut taipumusta omapäisiin ja omaa häntää nostaviin tempauksiin, ja Saksassa nousee AfD:n, Ukraina-vastaisen puolueen, suosio kohisten. Ja onhan Venäjään suuntaan kallellaan olevia voimia monissa muissakin jäsenmaissa. ”Sisäpolitiikan”, jos sellainen termi EU:n sisäisiin kähinöihin sopii, käyttämisessä ulkopoliittiseen kiristykseen on röyhkeintä esimerkkiä näyttänyt Unkari kytkemällä siltä jäädytetyt varat Ukrainalle osoitettuun tukeen.

Jäsenmaihin on siis katse viime kädessä kohdistettava, kun etsitään syitä – syypäitäkin – EU:n yhteisen ulkopolitiikan heikkouteen, mutta ”Bryssel”, EU instituutiona, ja sen viralliset edustajat tuovat kortensa sekavaan kekoon. Edellä mainittu von der Leyenin arvostelu oli vain viimeisin esimerkki. Hänelle on kuitenkin annettava tunnustus siitä, että hän sentään osaa esiintyä. EU:n kaksi muuta nokkamiestä, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel ja ulkopoliittinen ”korkea edustaja” Josep Borrell ovat aivan avuttomia ainakin vierailla kielillä, ja Borrell muutenkin, kuten hänen taannoinen vierailunsa Moskovaan Venäjän johtajien avoimesti nöyryytettäväksi todisti. Ei tosin von der Leyenkään osannut estää nöyryyttämistään Turkissa.

Miten tiivistää näiden heikkouksien ”juurisyyt” muutamaan lauseeseen? Vallitsen kaksi: Suomessa, pieni kun olemme eikä voimaa ole kuin itsensä puolustamiseen – tärkeää toki sekin – on vaikea hahmottaa ulkopolitiikan ja sen toteuttamistapojen eli diplomatian erottamattomana edellytyksenä voimaa ja myös kovinta, sotilaallista voimaa. Se kuitenkin on sen erottamaton edellytys. Ja sitä EU:lta puuttuu. Taloudellista voimaa on ja se tehoaa pienempiin ja heikompiin, mutta esimerkiksi Venäjään se ei tehoa. Puhumattakaan pehmeimmästä voimasta, arvoista ja muusta sellaisesta. Ne ovat kyllä tärkeitä, eniten itsellemme, mutta vain kovan voiman pohjustamina ne tehoavat kovassa maailmassa.

Toinen puuttuva asia on vielä fundamentaalisempi. Jotta tahtonsa saa toteutumaan, ei riitä voimakaan ellei pysty sitä käyttämään, ja historia kertoo, että vain valtiot siihen ovat pystyneet, tai ainakaan mikään muu entiteetti ei ole siihen pystynyt valtion vertaisesti. EU:ta puuttuu tämä ominaisuus, niin paljon kuin sitä ”liittovaltiokehitystä” vastaan saarnaajat jäsentensä itsenäisyyden murentamisesta syyttävätkin. Valtioksi EU taas ei voi tulla, elleivät jäsenvaltiot halua luopua omasta valtiosuvereniteetistaan ja sen antamasta vallasta. Ei näy merkkejä valmiudesta siihen, eivätkä mitkään pikkuiset enemmistöpäätöksiin siirtymiset sitä tuota. Mahtaisiko tuottaa edes eksistentiaalinen, siis jäsenmaihin itseensä, kohdistuva uhka? Ehkä, mutta todennäköisesti liian myöhään. Jean Monnet esitti viimeisenä hätähuutona kesäkuussa 1940 Saksan armeijoiden vyöryessä yli Ranskan, että Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta muodostaisivat valtioliiton. Ehkä ei olisi mitään auttanut, vaikka hän olisi esittänyt sitä jo ennen Saksan hyökkäystä, mutta mieleen se tuli vasta kun eksistentiaalinen uhka oli realisoitunut. Jos näin oli vuonna 1940, miksi olisi toisin vuonna 2023?