Suomen ulkopolitiikan viisuvoitto

Entisenä ulkoministeriön virkamiehenä tunsin kiusausta puuttua ETYJiin, en niinkään Ulkopoliittisen instituutin sen kalseista tulevaisuudennäkymistä äskettäin julkaiseman ”briefing”-paperin takia kuin Etykin historian ja sen Suomen ulkopolitiikalle jättämän perinnön näkökulmasta. Joku voi kysyä, että mitä minä tähän puutun, vaikka en koskaan ollut Etykin kanssa suoraan tekemisissä. Toisaalta, voihan olla, että kaukaa näkee paremmin, enemmän metsää kuin yksittäisiä puita.

Henry Kissinger kirjoitti yhdessä muistelmateoksistaan, että Etyk oli ainoa asia, jossa hän ei jaksanut pysyä ”on top of the file” eli hallita sisältöä yksityiskohtia myöten. Niinpä hän jätti ne eksperteilleen. Tämä kertoo jotain myös siitä, mikä oli Etykin merkitys Yhdysvaltain ulkopolitiikassa: sen saattoi jättää virkamiehille. Vielä matalammalle kuin Etykin sinänsä Kissinger arvioi sen isännän roolin ja tärkeyden: järjestelyt ja kestitys huippukokouksessa Helsingissä olivat ainoat (kylläkin mairittelevan) maininnan ansainneet asiat.

Etyk-prosessiin osallistuneista, silloin junioriasemissa olleista suomalaisista virkamiehistä moni teki sittemmin merkittävän virkauran, ja juuri sen siivittämänäkin. Heitä on yhä elossa ja tunnen monia heistä itsekin. Sen sijaan niitä, jotka olivat jo silloin merkittävissä asemissa, on jäljellä vain yksi: suurlähettiläs Jaakko Iloniemi. Korkeasta iästään huolimatta hän on yhä niin hyvässä kunnossa, että pystyy muistelemaan ja analysoimaan noita aikoja pätevästi. Hän saattaa hyvinkin olla ainoa tällainen henkilö maailmassa, sillä Kissinger, joka on myös yhä elossa ja kykenee muistelemaan, ei varmaankaan ole Etykistä monia muistoja säilyttänyt. Entisen kollegani Hannu Himasen Iloniemestä julkaisemassa elämäkerrassa (”Jaakko Iloniemi – Eminenssi”, Docendo 2022) kirjailija onnistuu selittämään Etykinkin olennaisen sisällön ja merkityksen nimenomaan Suomelle tavalla, joka mahdollistaa pääsyn ”on top of the file”.

Kissingerin näkökulmasta toisarvoisuudestaan huolimatta Etyk oli Suomelle ihan aidosti merkittävä asia; jos ei ihan siinä merkityksessä, joka yhä näyttää paljolti leimaavan käsitystä siitä, niin eräissä muissa merkityksissä kuitenkin. Ne on hyvä muistaa, kun arvioidaan sitä, mitä tuosta hankkeesta ja senkin avittamana syntyneestä eurooppalaisesta järjestyksestä on jäljellä, ja myös sitä, on onko sillä mitään virkaa nykypäivän kansainvälisessä politiikassa.

Ensin ”un peu d’histoire” kuten sanottiin Michelinin matkaoppaissa, joihin uraani liittyneistä sattuneita syistä perehdyin aikoinaan ranskankielisinä versioina. Neuvostoliitto oli vuonna 1954 tehnyt aloitteen eurooppalaisesta turvallisuuskonferenssista, todellisena tavoitteenaan pitää juuri syntynyt Länsi-Saksa erossa lännen ”leiristä” vielä tuoreessa kylmässä sodassa, ja yleisemmin hajottaa Yhdysvaltain johtamien läntisten maiden yhtenäisyyttä. Mitä kaikkia motiiveja olikin, osallistumiskutsu oli kiusallinen Suomelle, jolle se myös esitettiin, koska sekä myönteisellä että kielteisellä vastauksella oli vaara pyllistää yhteen suuntaan samalla kun kumarrettiin toiseen. Se oli testi puolueettomuusasemasta haaveilevalle Suomelle, jolla oli yhä Porkkalan sotilastukikohdassa ei-toivottu naapuri tykinkantaman päässä.

Kutsusta onnistuttiin luikertelemaan eroon vastaamalla, että Suomi osallistuisi, jos kaikki kutsutut osallistuisivat. Länsimaat eivät osallistuneet eikä siten Suomikaan. Niille jotka osallistuivat, Neuvostoliitto perusti Varsovan liiton.

Vuonna 1969 olosuhteet olivat osittain samankaltaiset kuin 15 vuotta aikaisemin vallinneet, osittain muuttuneet. Niin myös Neuvostoliiton motiivit uusia turvallisuuskonferenssialoite. Sivuutan ne lukuun ottamatta sitä, joka saattoi olla päätavoite: sen halu saada poliittinen tunnustus (kansainvälisoikeudelliseen ei ollut edellytyksiä) toisen maailmansodan tuloksena syntyneille rajoille ja valtapiirilleen, jonka se oli juuri tehnyt brutaalisti selväksi Tšekkoslovakiassa. Neuvotteluissa selvisi osanottajille, että Neuvostoliitto halusi tätä ja sen kylkiäisenä mahdollisesti avautuvaa talousyhteistyötä niin kipeästi, että oli valmis nielemään ”lännen” vastavaatimuksia enemmän kuin varmaan hyvältä maistui. Ehkä siinä oli osansa myös Neuvostoliiton silloisen johtajan Leonid Brežnevin henkilökohtaisilla ambitioilla.

Vuonna 1969 Suomen puolueettomuuspolitiikan harjoittaminen oli jo törmännyt Neuvostoliiton kasvavaan vastarintaan. Kotimaassa oli lisäksi poliittisia voimia, jotka olivat kallellaan ”ystävyyspolitiikan” suuntaan ja lisäksi liikehdintää Itä-Saksan valtiolliseksi tunnustamiseksi, mikä olisi pilannut paitsi puolueettomuuspolitiikan edellytykset myös välit Länsi-Saksaan. Muitakin syitä valittuun linjaan Neuvostoliiton uuden konferenssialoitteen suhteen oli, mutta mainitsen nämä mielestäni tärkeimpinä.

Tässä tilanteessa ulkopolitiikan johto, joka käytännössä tarkoitti presidentti Kekkosta ja joitakin hänen lähimpiä uskottujaan (mukaan lukien Max Jakobson, jonka muistelmiin tässä lähinnä nojaan), päätti reagoida Neuvostoliiton konferenssialoitteeseen ”proaktiivisesti” tekemällä oman aloitteen, joka ulkonaisesti muistutti paljossa Neuvostoliiton aloitetta, mutta poikkesi siitä oleellisissa kohdissa. Oleellisin niistä oli (oman arvioni mukaan) se, että mukaan päätettiin kutsua myös Yhdysvallat ja Kanada. Sillä tehtiin tyhjäksi Neuvostoliiton pyrkimys hajottaa konferenssilla Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan yhtenäisyyttä. Se oli hyvä (joskin Neuvostoliitolle vastenmielinen) veto, sillä ilman sitä konferenssi olisi jäänyt toteutumatta, vaikka monia muitakin kompastuskiviä tietenkin oli.

Oman konferenssialoitteen muodossa tehdyn väistöliikkeen ohella ja avulla ulkopolitiikan johto pyrki ja, kuten tapahtumat osoittivat, myös pystyi tulevan isännän roolissa torjumaan Itä-Saksan tunnustamista koskevat vaatimukset ja myös pönkittämään uhanalaista puolueettomuuspoliittista profiilia. Niinpä, kuten Iloniemi edellä mainitussa teoksessa toteaa, huippukokouksen isännyydestä tuli myös keskeinen tavoite Suomelle, mutta vasta sen jälkeen kun sen toteutuminen alkoi näyttää mahdolliselta ja sen tarjoamat mahdollisuudet alettiin oivaltaa. Lopulta jopa oikeus puolueettomuuteen kirjattiin (Sveitsin vaatimuksesta) loppuasiakirjaan, mikä ei tosin paljon painanut Suomen ja Neuvostoliiton välisissä kommunikeamittelöissä.

Etykin ja sen pohjalta myöhemmin perustetun ETYJ-järjestön Suomessa saavuttama melkein sakraalinen asema tahtoo peittää alleen tämän historian, ja siksi olen sitä tässä hyvin levein pensselinvedoin yrittänyt kuvata. Oleellista on, että sillä oli alun perin ensi sijassa välinearvoa ulkopolitiikkaamme kohdistuneiden uhkien torjunnassa ja konferenssia tärkeämpien tavoitteiden ajamisessa. Jos näin oli pienelle Suomelle, vielä enemmän niin oli suuremmille maille; mitä suurempi, sitä enemmän. Pitkä sen kantomatka ei ajallisesti ollutkaan. Itse asiassa jo huippukokouksen pitoaikaan vuonna 1975 Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä vallinnut lyhyt liennytyksen nimellä tunnettu aika oli päättymässä, ja olisipa voinut käydä niinkin, että koko kokous olisi jäänyt pitämättä ja sen kuuluisa loppuasiakirja hyväksymättä, jos se olisi vielä merkittävästi viivästynyt.

Etykin pitkän aikavälin ”ansiolistan” kärkisijalle on läntisessä katsannossa useimmiten asetettu sen väitetty henkinen selkänoja sosialistisissa maissa kituuttaneille poliittisille toisinajattelijoille, ja että se oli jopa merkittävä syy noiden maiden kommunististen järjestelmien myöhempään romahtamiseen. Itse olen hieman skeptinen. En epäile, etteivätkö Etykin niin sanotun kolmannen korin julistukset ihmisten välisistä yhteyksistä, tiedonvälityksestä, ihmisoikeuksista ja muusta sellaisesta olisi elähdyttäneet juuri noita piirejä, mutta suurten ihmisjoukkojen mobilisointiin ja kommunistihallintojen rappioon 1980-luvun kääntyessä loppuaan kohti vaikuttivat kyllä ratkaisevammin aivan muut asiat.

Natokin, jolla sentään säilyi potentiaalinen vastustaja (vaikka se tosiasia pääsikin ikävästi unohtumaan), joutui etsimään itselleen tarkoitusta kylmän sodan kaksinapaisen suurpoliittisen asetelman päättyessä. Ei siis ihme, että ETYJille, jonka raison d’être on ollut paljon epämääräisempi, tarkoituksen etsiminen on ollut vielä vaikeampaa. Venäjän palatessa imperialismin tielle Nato on lopulta löytänyt vanhan tehtävänsä uudestaan, mutta ETYJ, josta demokratian ja ihmisoikeuksien varjelemispyrkimystensä myötä on Venäjän silmissä tullut entistä enemmän ideologinen kiusankappale ja uhka, on joutunut yhä ahtaammalle. Ukrainan sodan myötä se on kutakuinkin henkitoreissaan. Pitääkö sitä enää pystyssä mikään muu kuin inertia, vaikeus luopua mistään, mitä kansainvälisille foorumeille on kerran pystytetty?

+4
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu