Sveriges sak är vår men svår

Turkin presidentti on antanut ymmärtää, tai ainakin niin on tulkittu, että hänellä ei ole niinkään ongelmia Suomen Nato-jäsenyyden kanssa, vaan ongelmat ovat Ruotsin kanssa. Ehkä niin, vaikka itse epäilen hänen voivan käyttää myös Suomen Nato-jäsenyyttä laajempien pyrkimystensä välikappaleena. Hänellä on intressi roikottaa ratifiointia mahdollisimman kauan, koska kun se on tehty, tätä painostuskeinoa ei enää ole. ”Yhteisymmärrysmuistion” riski liittyy pikemminkin tähän kuin sen eräisiin tarkoituksella epämääräisiin muotoiluihin. Jos kaikki Nato-maat kuitenkin ratifioivat Suomen jäsenyyspöytäkirjan, voi käydä niin, että Suomi joutuisi päättämään, ratifioisiko se myös omansa Ruotsia odottamatta.

Muun muassa Yhdysvallat ja Naton pääsihteeri ovat painokkaasti ilmaisseet, että jäsenyyksien tulisi toteutua yhtäaikaisesti, mutta mitä Nato tekisi, jos kaikki ratifioinnit olisivat koossa Suomen osalta mutta Ruotsin ei? Viivyttäisikö se kutsukirjettä Suomelle? Sen lähettää Naton pääsihteeri, mutta todellinen päätösvalta on jäsenmailla, varsinkinkin vahvimmilla niistä.

Ennalta-arvattavasti on jo liikkeellä ollut debatöörejä, patologisista Ruotsi- (ja ruåtsi-) vihaajista turvallisuuspolitiikkaa analyyttisesti tarkasteleviin ja poliittisiin päättäjiin, jotka katsovat, että ei pidä odottaa Ruotsia, vaan pitää toimia Suomen kansallisen edun mukaisesti ja mennä heti Natoon kun päästään. Avainkysymys on, olisiko tämä valinta Suomen ”kansallisen edun” mukaista. Kansallista etua ei ole aina helppo määritellä, eikä varsinkaan, jos sen arvioimista vääristävät niin tiedostetut kuin tiedostamattomatkin asenteelliset vinoumat. Toisekseen, molempia vaihtoehtoja vastaan ja puolesta on vinoutumattakin esitettävissä sekä puoltavia että vastaan puhuvia seikkoja, ja molempia voidaan perustella kansallisilla eduilla.

Koko tätä kysymystä olisi kuitenkin tarkasteltava korkeintaan toiseksi parhaana lopputulemana, sillä paras on ilman muuta se, että Suomi ja Ruotsi liittyvät Natoon samalla kertaa. Sitä heijastavat myös niin edellä mainittujen Nato-tahojen kuin Suomen ja Ruotsin valtionjohdon lausumat asiasta. Jos ei ole Ruotsi-syöjä ja malttaa ajatella hetkenkin analyyttisesti, ymmärtää, että tällainen kanta on sekä asiallisesti että taktisesti sekä tarkoituksenmukainen että suorastaan välttämätön. Asiallisia syitä en käy enää kertaamaan; niiden etunenässä on koko Pohjolan Nato-jäsenyyden tuottama sotilaallinen suorituskyvyn vahvistuminen että turvatakuiden ja ylipäänsä Naton toimintaan osallistumisen Suomelle tuottama kansainvälisen aseman vahvistuminen. ”Länteen” kuulumisen lopullisuudellakin voisivat lämmitellä ne, joille sellainen on tärkeää.

Mutta jos kaikki 30 Nato-maata ratifioivat Suomen Nato-liittymispöytäkirjan ja kutsu tulee, mutta Turkki tai Unkari, tai kumpikaan, ei ratifioi Ruotsin pöytäkirjaa, silloin on päätettävä, onko suurempi kansallinen etu itse liittyä heti vai odottaa, että Ruotsinkin ratifioinnit ovat valmiit. Tätä edeltäenkin olisi hyvä varautua siihenkin, vaikka ehkä epätodennäköiseen mahdollisuuteen, että Nato ei kutsukaan Suomea jäseneksi ennen Ruotsia, sillä tuo kutsuhan tarvitaan ennen kuin Suomi voi itse ratifioida liittymispöytäkirjansa. Olisi aika kiusallinen ja nöyryyttäväkin tilanne Suomelle, jos olisi etukäteen ilmoitettu, että Ruotsia ei jäädä odottamaan, ja sitten Nato panisikin Suomen sitä odottamaan.

Ilman Ruotsiakin Suomi saisi hyväkseen kaikki Nato-jäsenyyden edut ja kantaakseen sen velvoitteet. Turvatakuuartiklaa tuijotetaan Suomessa silmät kipeiksi, mutta etuja ja velvoitteita on tietenkin paljon enemmän. Maantieteellisen ja varsinkin sotilasmaantieteellisen sijaintinsa puolesta Suomi on itse asiassa Natolle paljolti samanlainen paikka kuin Baltian maat: pussinperä, jonne on hankala päästä nopeasti avuksi, jos välissä on Ruotsi, joka ei ole Naton jäsen. Epäilemättä Ruotsi olisi hyvin myötämielinen ei-Nato-maa Suomeen kohdistuvan tai ulottuvan hyökkäyksen sattuessa, mutta ero Nato-Ruotsiin olisi kuitenkin selvä ja sitä selvempi mitä äkillisempi ja yllätyksellisempi hyökkäys olisi. Sen potentiaalinen hyökkääjä hyvin tietäisi.

Mitään muuta etua kuin tuo turvatakuu ei Suomelle Ruotsista erillisessä Nato-jäsenyydessä olekaan helppo nähdä, ja senkin käytännön toteutus olisi siis vaikeammin ja tehottomammin toteutettavissa kuin jos Ruotsikin olisi jäsen. Haittoja sen sijaan löytyy useita. Ensimmäinen on juuri edellä mainittu sotilasmaantide. Nato-jäsenyydellä Baltian maille annetut turvatakuut ovat olleet paitsi objektiivisesti vaikeasti toteutettavia myös kiusallinen asia, jopa niin että niitä on kaduttu. Taustalla on ainakin joissain piireissä voinut jopa olla myös häivähdys pannaan julistetun etupiiriajattelun hyväksymisestä. Se on (ehkä?) poistunut, mutta puolustamisen vaikeus vain kasvaisi, jos velvoite siihen ulottuisi myös Suomeen yli ja ohi Naton ulkopuolella olevan Ruotsin. Vastakkaiseen suuntaan tosin vaikuttaisi Suomen oma, kohtalaisen vahva sotilaallinen voima, mutta tuskinpa se ratkaisevasti laskelmaa muuttaisi, kun sitä katsotaan maantieteen ja suurvaltojen linssien läpi.

Toinen, ei sekään mitätön, haitta olisi signaali, jonka pelkkä Suomen Natoon liittyminen lähettäisi, eritoten sen jälkeen, miten vahvasti molempien liittymiseen lähes kaikki Nato-maat ja varsinkin Yhdysvallat ovat sitoutuneet. Turkin kokoinen ja tapainen valtio voisi siis pompottaa Yhdysvaltain kokoista ja tapaista valtiota tällaisessa perustavanlaatuisessa asiassa. Saati että Unkarinkin kokoinen ja tapainen valtio siihen pystyisi. Signaalia ei noteerattaisi vain Kremlissä, vaan myös Pekingissä, New Delhissä ja muualla, missä ”lännen” jokaista heikkouden merkkiä vahditaan parhaimmassakin tapauksessa kylmästi laskelmoiden, pahimmassa vahingoniloisesti niin johtavan supervallan, sen käsikassaraksi koetun Naton kuin koko ”lännen” alamäen todisteena.

Signaalin lukisivat myös ne, jotka ovat tähän asti panneet toivonsa lähentymiseen ja aikanaan jäsenyyteen Natossa ja EU:ssa. Ja ne jotka edelleen ovat Nato-jäsenyyttä vastaan Suomessa ja Ruotsissa, mutta jotka nyt pakon edessä pitävät matalaa profiilia. He saisivat uutta vettä myllyynsä, ja se voisi vaikeuttaa koherentin ja vahvan Nato- ja yleensä turvallisuuspolitiikan harjoittamista.

Enimmät ajat yhteisestä historiastamme Suomessa on välitetty paljon enemmän siitä, mitä Ruotsi tekee kuin päinvastoin, mutta Naton suhteen ollaan päinvastaisessa tilanteessa. Epäilemättä Ruotsissakin Nato-jäsenyyttä vastustavat saisivat uutta tuulta purjeisiinsa, mutta, että vahvempi voisi olla tunne siitä, että Suomi on vetänyt välistä tai ainakin ollut ansaitsemattoman onnekas.

Siispä parempi olisi odottaa Ruotsia ja liittyä vasta, kun sekin sen voi tehdä. Pelkään kuitenkin pahoin, että jos tämä valintatilanne eteen tulee, asiasta päätöksen tekevien on hyvin vaikea asettua tunneperäisesti ajattelevien tahtoa vastaan, vaikka vastakkaista vakuutetaankin. Silloin olisi ennennäkemättömän tärkeää koettaa hoitaa asia niin, että siitä ei jää Ruotsille ja ruotsalaisille suurempia traumoja kuin on väistämätöntä. Läheinen yhteyden- ja neuvonpito toivottavasti johtaisi yhteiseen johtopäätökseen siitä, että näin on hyvä, tai ainakin niin hyvä kuin on mahdollista olla. Itse menisin kuitenkin vielä pidemmälle ja ehdottaisin jotain, mikä toimisi jonkinlaisena väliaikaisena korvikkeena Ruotsin Nato-jäsenyydelle. Se voisi olla ennen Nato-jäsenyyttä haaveiltu kahdenvälinen puolustusliitto, joka voisi olla sisällöltään identtinen Naton perussopimuksen kanssa, viitosartikloineen päivineen. Sellainen ehdotus voisi osoittautua toteuttamiskelvottomaksi, mutta jo pelkkä ehdotus olisi eleenä arvokas asia.

Vielä yksi, mahdollisesti väärin vähätelty juttu. Suomi on arvostellut aktiivisesti Unkarin oikeusvaltiokehitystä ja ollut pidättämässä siltä EU-varoja. Entä jos sen johtaja päättäsi käyttää tilaisuutta hyväkseen maksaakseen Suomelle potut pottuina ja korkojen kanssa? Aiheellisesti on hänenkin puheisiinsa uskomisesta varoitettu. Jos olisin Viktor Orbán ja tällaista hautoisin mielessäni, en tietenkään kertoisi siitä etukäteen, kuten ei kertonut Turkinkaan johtaja. Valtiojohto viestittää, että ei hän tällaista haudo, mutta entä jos hautoo kuitenkin? Miten silloin suu pantaisiin?

+8
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu